”Valotaiteen kritiikkiä ei ole” on usein kuulemani lause. Se saattaa pitää paikkansa. Millaista tämän kritiikin pitäisi olla ja mitä sen kirjoittajan tulisi tietää? Ja miksi valotaiteesta edes pitäisi kirjoittaa kritiikkejä?
”Lähestulkoon ’puhtainta’ taiteen materiaalia”
Mitä valotaide oikeastaan edes on? Jollekin se tarkoittaa näyttävää valoshowta, toiselle valon heijastusta ikkunasta ja kolmannelle kynttilälyhtyjä. Olen jonkinlaisella menestyksellä ajanut opinnäytetyössäni kehittämääni määritelmää: valotaide on kuvataidetta, jossa valolla on määrittävä rooli joko materiaalina tai teemana. Valo ei ole läsnä vain näkyvyyden takia ja sen laadulla on merkitys.
Kuulostaa yksinkertaiselta, mutta ei ole.
Maailmaa syleilevä väite, että kaikki taide on valotaidetta, koska ilman valoa teosta ei edes näkisi, ei pidä paikkaansa. Valaistusolosuhteet vaikuttavat teoksiin, mutta näkyvyys on vain yksi valon funktioista. Jos valo ei ole teoksen sisällön kannalta merkittävää, ei teos ole valotaidetta.
Valotaide ei ole oma muusta kuvataiteesta erillinen lajinsa, vaan se voi olla muodoltaan miltei mitä vain. Useimmat valotaiteen teokset lukeutuvat veistoksiksi tai installaatioiksi, mutta valotaideteos voi olla myös performanssi, ympäristöteos, maalaus, interventio tai tekstiilitaideteos. Designmuseon viime vuoden näyttelyssä nähdyt Maija Lavosen (1931–2023) valokuitua sisältävät tekstiilityöt putoavat helposti myös valotaiteen luokkaan.
Valotaide on kuvataidetta, jossa valolla on määrittävä rooli joko materiaalina tai teemana.
Joissain määritelmissä valotaide rajataan vain sähkövaloon, mutta vailla perusteluja. Aurinko, tuli tai muu luonnonvalo voi hyvin olla valotaiteen materiaalia, eikä pimeyttäkään aina tarvita. Anu Raatikaisen Phototaxis-näyttelyn (2024) galleriana oli Pitkäkoskenniitty keskellä päivää ja osa teoksista perustui auringonvalon heijastumiseen.
Valotaide ei myöskään ole vain suuria festivaaliteoksia, vaan se voi olla hyvinkin pientä, hillittyä ja jopa konseptuaalista. Jenni Eskolan lehtivihreämaalauksia, joita valo ajan kuluessa muuttaa, ovat olleet mukana muun muassa Material Light -valotaidenäyttelyssä (2020 ja 2021), perusteena valon oleellinen merkitys työlle. Valotaiteessa ei siis välttämättä tarvitse edes olla omaa valoa.
”Tilassa nähtäneen myös valotaidetta ja esitanssijoita”
Valotaiteella on monta lähilajia ja ne usein sekoitetaan keskenään. Rajanveto ei olekaan aivan yksinkertaista.
Valotaiteen ja valosuunnittelun selkein ero on se, että valosuunnittelu tapahtuu esityksessä ja palvelee esitystä. Helpoin tapa erottaa valosuunnittelu valotaiteesta on tarkistaa, onko tilassa esiintyjiä, kenties myös näyttämö. Vaikka valosuunnittelu olisi kuinka etevää tai omintakeista, se ei tämän ansiosta muutu valotaiteeksi. Kyse ei ole laadusta tai arvostuksesta, vaan luokittelutavasta.
Vaikka valosuunnittelu olisi kuinka etevää tai omintakeista, se ei tämän ansiosta muutu valotaiteeksi.
Rajatapauksina tässä ovat esimerkiksi valoon perustuvat performanssit ja valmiissa valoteoksessa tapahtuvat esitykset. Esimerkiksi Taidekollektiivi KUNSTin teos Artgeologit (2019) hohtavine esiintyjineen jää kiintoisasti esityksen ja installaation väliin.
Myös kohdevalaistuksen ja valotaiteen ero liittyy välinearvoon: valaistuksen tehtävä on esittää valaistava kohde tietyn näköisenä, yleensä edustavana, mitä tehtävää taiteella ei ole. Varsinkin arkkitehtuurivalaistuksessa raja on vaikea vetää: joskus valaistus luo pimeän tullen aivan toisen kuvan kuin miltä rakennus päivällä näyttää. Sun Effectsin toteuttama Folks-hotellin julkisivuteos (2020) Helsingissä toimii sekä valaistuksena että omana teoksenaan. Se piirtää valolla rakennuksen muotoja toistavan, mutta aivan omanlaisensa kokonaisuuden, joka toimisi talottakin.
Vielä vaikeampaa on vetää raja valo- ja videotaiteen välille, eikä erottamista helpota se, että videotaide on myös valotaidetapahtumien vakiovieras. Molemmat kuuluvat mediataiteisiin ja käyttävät osin samaa välineistöä; videotykin valo voi olla kuvaa tai abstrakti valokiila ja monitori kuvalähde tai valokuutio. Yhtenä suuntaa-antavana ohjeena: videotaiteessa kuvan sisältö on tärkeämpi ja valotaiteessa itse valo.
Terike Haapoja on vaivannut luokittelijoiden päitä useammallakin teoksella, joista tunnetuin lienee valotaidetapahtumissakin nähty Entropy (2004). Siinä kuoltuaan jäähtyvää hevosta on kuvattu lämpökameralla ja kuva muuttuu sitä abstraktimmaksi, mitä viileämmäksi hevonen käy.
Joskus myös koristevaloja ja juhlavalaistuksia kutsutaan valotaiteeksi, mutta oletan sen olevan kevytmielistä hupailua ja kiristän nutturaani.
”Valtaisa loppuryntäys valotaidetapahtumaan”
Perinteinen valotaiteen jako on ollut festivaali- ja galleriataide. Tässä jaossa festivaalitaide on sitä suurta ja näyttävää ja galleriataide intiimiä ja syvällistä. Tämä jako, joka ei koskaan ole ollut ihan selkeä, on liudentunut entisestään kun samat taiteilijat ovat alkaneet toimia molemmilla kentillä. Festivaaleja on myös eri kokoisia ja tyylisiä; itse kuratoin sekä Suomen suurinta että pienintä valotaidefestivaalia. Thesmallest Vallila (2025) oli Lux Helsinkiin verrattuna kooltaan, budjetiltaan ja väkimäärältään alle prosentin luokkaa ja tyyliltään kirjaimellisestikin minimalistisempi.
Jaolla on kuitenkin syynsä, edelleen.
Suuri osa valotaidefestivaaleista on kaupunkien ja kuntien järjestämiä ja niiden tärkein tehtävä on tuottaa elämyksiä mahdollisimman suurelle osalle alueen väestöä sekä vedota turisteihin. Ja valohan vetoaa. Valotaiteen näkyvin ero muihin kuvataiteisiin onkin sen yleisösuosio. Se on myös valotaiteen suurin kirous. Harva galleria joutuu miettimään teosvalintojaan satojentuhansien ihmisten logistiikan perusteella. Harva galleria myöskään valitsee teoksensa sillä kärjellä, että koko kaupunki pitäisi niistä.
Valotaiteen näkyvin ero muihin kuvataiteisiin on sen yleisösuosio. Se on myös valotaiteen suurin kirous.
Tästä lähtökohdasta on riskaabelia valita suurelle yleisölle suunnattuihin tapahtumiin valotaiteen kokeellisinta kärkeä, ja yleensä keskitytään visuaaliseen vaikuttavuuteen. Varsinkin ruuhkaisimmissa tapahtumissa teosten tulee olla suuria ja koettavissa lyhyessä ajassa, väenpaljouden tuuppiessa katsojaa jo kohti seuraavaa teosta. Tämä ei sulje pois syvällisempää sisältöä, mutta rajoittaa teosvalintoja.
”Älyllistämisen tuolle puolelle”
Valotaiteen väitetty viihteellisyys on aikamoinen kipukohta myös valotaiteen ammattilaisten piirissä, etenkin festivaaleilla. Kuraattorit keskustelevat sisällöstä ja sen puutteesta keskenään, mutta kuitenkin festivaaleille usein päätyvät ne teokset, joissa painottuu näyttävyys tai tekninen kekseliäisyys.
Joidenkin teosten suhteen voisikin puhua avoimesti viihteestä. Sillä viihteellä on oma, vahva arvonsa. Sitä on helppo perustella varsinkin loppumattomilla ankeilla ajoilla. Miksei antaa ihmisille ihan vaan hetki iloa sen sijaan että vaatii heitä keskittymään syntyihin syviin?
Valotaiteen kenttä on tehnyt tässä ryhtiliikkeen ja ikään kuin yhteisestä päätöksestä on levinnyt tapa nimetä tapahtumat joko valotapahtumiksi tai valotaidetapahtumiksi sen mukaan, mikä niiden tavoite taiteellisten arvojen suhteen on. Kritiikin tulisi olla sen mukaista. Samoin kuin teatterikriitiikko lähestyy farssia ja nykyteatteria eri lähtökohdista, on syytä erottaa myös valoviihde ja -taide. Spektaakkeleissa ei ole mitään vikaa, kunhan ne tehdään kunnolla.
”Valo-oppimaista havaintovälinettä lähestyvä suuntaus”
Kysymys valotaiteen arvottamisesta liittyy myös siihen, ketkä sitä tekevät. Ja sepä onkin laaja kenttä.
Valotaiteeseen ei ole varsinaista koulutusohjelmaa, mutta yksittäisiä kursseja ja läheltä liippaavia koulutuksia löytyy ympäri Suomen. Perinteisesti valotaiteen tekijät ovat olleet taidemaailman ja sen reunamien pellepelottomia, jotka ovat tehneet sitä, mikä huvittaa ja tukeneet toisiaan teknisissä ja taiteellisissa kysymyksissä. Yhteys kineettiseen taiteeseen on ollut tiivis. Esimerkiksi pitkän linjan valotaiteilija Annikki Luukela (s. 1944) toimi pitkään erityisesti kineettisestä taiteesta tunnetussa Dimensio-ryhmässä ja oli sen perustajajäsen. Myös Eino Ruutsalon (1921–2001) kineettiset teokset olivat samalla myös valoteoksia.
Valosuunnittelun koulutuksen kehittyessä siitä on tullut ponnistuspohja useille taiteilijoille. Valosuunnittelutausta yhdistää muun muassa Kaisa Salmea (s. 1968), Terike Haapojaa (s. 1974), Alexander Salvesenia (s. 1990) ja Jani-Matti Saloa (s. 1984). Valo yhdistää monia aloja ja myös valoa käyttävien taiteilijoiden joukko on monipuolinen: edellä mainittujen lisäksi siihen kuuluu arkkitehtejä, graafisia suunnittelijoita, lavastajia, erilaisia videovisualisoijia, insinöörejä, valokuvaajia ja muusikoita. Ainakin. Ryhmät ovat pysyneet melko erillisinä, mutta viime vuosina – varsinkin Valotaiteen seuran vaikutuksesta – ne ovat alkaneet löytää toisiaan. Tästä ei voi olla kuin etua, kaikille.
Kaikki valoa käyttävät taiteilijat eivät käytä valotaiteilijan titteliä. Usein se johtuu siitä, että taiteilijat työskentelevät muidenkin materiaalien kanssa, mutta osaltaan asiaan vaikuttaa myös valotaiteen stigma. Eräskin taiteilija kielsi ankarasti tekevänsä valotaidetta, vaikka sain hänet verekseltään kiinni suunnittelemasta teosta, joka materiaalina oli ainoastaan valo. Itse en luonnollisestikaan ymmärrä tätä valotaidehäpeää, mutta taiteilija itse päättää, mikä hänen tittelinsä on tai miten hän taidettaan nimittää.
”Valotaide voi toisinaan olla hämmästyttävän suoraa ja tehokasta”
Miksi valotaiteesta ei kirjoiteta kritiikkejä? Tämä on eräänlainen kompakysymys, sillä valotaiteesta kirjoitetaan kyllä arvioita, sitä ei vain niissä sanota valotaiteeksi. Ja silloin kun sanotaan, on kyseessä yleensä puffi tai uutinen, ei kritiikki.
Suomessa on huomattava määrä piilovalotaiteilijoita. Yleensä esimerkiksi Jaakko Niemelää (s. 1959), Maaria Wirkkalaa (s. 1954), Vappu Rossia (s. 1976) tai Grönlund-Nisunen -taiteilijaparia ei markkinoida valotaide kärkenä, vaikka he käyttävät usein valoa teoksissaan. Ja loistavasti käyttävätkin. Sanaa valotaide ei välttämättä mainita kritiikissä, eikä se löydy verkosta valotaidetta hakemalla. Kun nämä kritiikit otetaan huomioon, valotaide ei välttämättä kärsi aliedustuksesta sen kummemmin kuin muutkaan taiteenlajit – varsinkin kun ottaa huomioon kritiikkien yhä vähenevän määrän.
Valotaiteesta kirjoitetaan kyllä arvioita, sitä ei vain niissä sanota valotaiteeksi.
Jos taas ajatellaan festivaali- ja muita suurempia, varsinkin julkiseen tilaan sijoittuvia teoksia, ne päätyvät usein kaupunkisivuille kulttuuriosion sijaan. Tästä painotuksesta johtuen kirjoittaja kiiruhtaa sanomaan ehkä jotain pientä taiteesta, päästäkseen itse asiaan eli kävijä- ja lamppumääriin sekä sähkönkulutukseen, talvikautena myös kylmyyteen ja valon tuomiseen pimeän keskelle. Näitä lähinnä puffeiksi luettavia tekstejä kirjoitetaan valotaiteesta paljon.
Uskon ja toivon, ettei Maaria Wirkkalalta kysytä, kuinka monta lamppua hänen näyttelyssään on.
”Silmänruuan lisäksi polttoainetta ajatuksille”
Viime vuosina ihan avoimesti valotaiteeksi nimitetty valotaide on päässyt myös museoiden ja gallerioiden saleihin, valotaiteelle omistetuissa ryhmänäyttelyissä. Lux & Umbra WAM Turun kaupungin taidemuseossa 2024 ja Hillitön valo Museokeskus Taikassa 2023 toivat yhteen eri taustaisten taiteilijoiden teoksia nimenomaan valon kontekstissa. Suomen valotaiteen seura FLASH:n FLASH-biennaalit ovat esitelleet kotimaista nykyvalotaidetta kolmessa editiossa vuodesta 2017 alkaen ja neljäs editio, Uusi pimeä (2024), laajensi kattausta myös vanhempiin teoksiin. FLASH:n, MUU ry:n ja Pohjoisen valokuvakeskuksen Material Light -näyttelyt (2020 ja 2021) keskittyivät valoon elementtinä. Lisäksi yksittäiset taiteilijat ovat pitäneet valotaiteeseen keskittyneitä näyttelyitä.
Näistä näyttelyistä olisi vaikeaa kirjoittaa huomioimatta nimenomaan valoa taiteen välineenä, eikä niitä voi kuitata yleisömääräraportilla. Ne ovatkin saaneet aikaan valotaiteesta kertovien artikkelien hidasta, mutta varmaa liikettä kohti lehtien kulttuuriosioita. Jopa Taide-lehdessä on ilmestynyt Pessi Raution arvio kauden 2023–2024 valotaidenäyttelyistä.
Rautio on muutenkin vuosien varrella kiinnittänyt kiitettävästi huomiota valotaiteeseen, eikä hän ole ainoa. Mieleen on jäänyt useampikin nimi. Rosa Kuosmanen suhteuttaa kritiikeissään hienolla tavalla valotaidetta muuhun taidekenttään ja -historiaan. Kulttuuritoimitus on raportoinut valotapahtumista kiinnostavasti erityisesti Päivi Vasaran ja Eli Harjun kynällä, ja Sanna Lipponen lähestynyt valotaidetta kokijan näkökulmasta.
”Lopulta pelkkää valoa”
Valotaide tarvitsee kritiikkiä. Niin kannustavaa kuin kyseenalaistavaa. Ehkä jopa enemmän jälkimmäistä. Mitä kriitikon pitäisi tietää valotaiteesta? Lähtökohtaisesti ei sen enempää tai vähempää kuin muistakaan taidelajeista. Muutama erityistoive kuitenkin löytyy.
Valotaiteesta kirjoitettaessa katse usein kääntyy tekniikkaan, mikä ei aina ole oleellista teoksen sisällön kannalta.
Arvioijan on hyvä tuntea valotaiteen kentän laajuus ja monipuolisuus. Mikä tahansa ”valotaide yleensä” -kommentti menee yleensä yhtä huti kuin ”maalaustaide yleensä”.
Valotaiteesta kirjoitettaessa katse usein kääntyy tekniikkaan, mikä ei aina ole oleellista teoksen sisällön kannalta. Näyttelyteksteissäkin turhan usein ihastellaan uutta ja ihmeellistä laitteistoa sekä teoksen mittakaavaa. Kritiikin yksi tehtävä onkin haastaa tämä painotus ja kysyä mitä teoksella oikeastaan halutaan sanoa.
Valotaide ei ole yksittäinen erityistaidesaareke, vaikka sitä sellaisena joskus kohdellaan – hyvässä ja pahassa. Valo on ihan tavallinen taiteen materiaali ja valotaide taidetta muun taiteen joukossa. Se ansaitsee saman ankaran ja ymmärtävän katseen.
Älkää päästäkö meitä vähällä.
• • •
Lisätietoja valotaiteesta
Valotaiteen seura FLASH ja SARV ovat yhdessä ja erikseen pitäneet erilaisia koulutuksia valotaiteesta ja sen kritiikistä. Kannattaa seurata molempien tiedotusta! Tietoa valotaiteesta on koottu myös Valotaiteen seuran sivuille.
Lähteet
Esseessä on käytetty lähteinä keskusteluja kuraattorikollegoiden, valoa käyttävien taiteilijoiden ja kriitikko Tuuli Penttinen-Lampisuon kanssa, Suomessa julkaistuja valo- ja muun taiteen kritiikkejä sekä muita artikkeleita, nähtyjä teoksia ja tapahtumia, omia kokemuksia ja opinnäytetyötä Kuvataideakatemialle sekä FLASH:n ja SARVin Valotaiteen kritiikki -seminaaria 23.11.2024.
Otsikot on poimittu valotaiteen kritiikeistä.
Mia Kivinen on helsinkiläinen valotaiteen kuraattori, opettaja ja puolestapuhuja.
