Outi Hytönen:
23.1.2026 Hervanta
Hei Suvi!
Kun soittelimme työasioissa viikko sitten, kerroit alkaneesi eläkkeellä pitää listaa lukemistasi kirjoista. Tammikuun puolivälissä olit pelkästään kahden viikon aikana kirjannut luetuiksi jo 14 kirjaa. Kerroit, että kaksi niistä oli jäänyt kesken. Olit lukenut Suvi Ratisen romaania Pakolainen, mutta jättänyt sen kesken ”päästyäsi selville siitä, mistä kirjassa on kyse”, kuten sanoit. Se oli kuitenkin päässyt luettujen kirjojen luetteloon.
Olen pitänyt samanlaista listaa vuodesta 2002, siis 14-vuotiaasta. Viime vuosina kirjausintoni on laantunut, sillä luen niin valtavasti osia kirjoista, ettei kirjalista tunnu enää kertovan mitään todellisesta lukemisestani. Luen koko ajan, monta tuntia päivässä, ja silti kirjasin tänään, tammikuun 23. päivänä vuodelle 2026 vasta toisen luetun kirjan. En ole osannut muuttaa kriteeriäni: koko kirja pitää olla luettu, että se pääsee listalle. Silti jatkan, on vaikea lopettaakaan, jotain katkeaisi. Joskus kirjaan nimekkeitä vasta viikkoja jälkeenpäin ja pelkään, että joku teos unohtuu listalta.
Eilen luin Saila Susiluodon runoteoksen Rituaali. Kirjasin listaan. Silti tuntuu, ettei runokirja todellakaan ole luettu, kun se on 20 minuutissa luettu läpi. Siis luettu, mutta ei kuitenkaan luettu. Lukaistu. Kritiikkiä varten olen joltain kriitikkokollegalta omaksunut ohjenuoran, että runoteos on luettava kolme kertaa ennen kuin voi siitä voi kirjoittaa. Se on tuntunut toimivan erinomaisesti.
Runoteos on luettava kolme kertaa ennen kuin voi siitä voi kirjoittaa.
Mitä sinä tarkoitit, kun olit ”päässyt selville, mistä romaanissa on kyse”? Tuntuiko se silloin luetulta? Tiedän kyllä tunteen, olen itsekin keskeyttänyt kirjoja tuolla perusteella, mutta jäykkä listaustapani ei ole sallinut niiden leimaamista luetuiksi. Voisin tietysti muuttaa listauskriteeriä, listahan on täysin minua itseäni varten, mutta ensin pitäisi päättää, milloin kirja on luettu!
• • •
Suvi Ahola:
4.2.2026 Sippola
Pitää varmaan vähän tarkentaa määritelmiä siitä, mitä ylipäätään tarkoitan lukemisella. Puhelimessa keskustellessamme saatoin antaa tottumuksistani turhankin leväperäisen kuvan.
Minulle, niin kuin varmaan sinullekin, on olemassa monia erilaisia lukemisen tapoja. Osa niistä lienee kehittynyt ja hioutunut sinä aikana, kun olemme tehneet lukemista työksemme – olemmehan kumpikin kriitikoita, kirjallisuuden ammattilaisia.
Sellaiseen lukemiseen, jota kritiikin kirjoittaminen vaatii, kuuluvat tarkkuus, pohdinta ja analysointi, usein myös tiedon hankinta. Jos olisin lukenut mainitun Suvi Ratisen Pakolaisen kritiikkiä varten, olisin tietenkin lukenut sen kokonaan, ehkä pariinkin kertaan.
Olisin tehnyt alleviivauksia tai muistiinpanoja tai ainakin käännellyt sivujen nurkkia merkeiksi kohdista, joissa sanotaan jotain mielestäni tärkeää. Olisin myös jo lukiessa miettinyt tulevaa tekstiäni kirjasta, harkinnut otsikointia ja aloituslausetta. Samoin olisin pohtinut, onko jotain henkilökohtaista, jota haluan asettaa rinnakkain teoksen maailman ja henkilöiden ajatusten kanssa.
Luen tällä tavoin yhä jatkuvasti, sillä vaikka olen eläkkeellä, toimin yhä usean julkaisun kirjallisuuskriitikkona.
Ratisen kohdalla ei kuitenkaan ollut kyse sellaisesta lukemisesta vaan vapaa-aikana omaksi iloksi tapahtuvasta lukemisesta, ja sellaisessa otan nykyään paljonkin vapauksia. Tuntuu siltä, että haluan kurkistella moneen kirjaan sisälle ja vain katsoa, nappaavatko ne. Ei tunnu lainkaan vaikealta lopettaa kesken, jos niin ei käy. Silloin laitan kirjan viipymättä syrjään, jotta voin siirtyä seuraavaan.
Minusta on tullut Kouvolan kirjaston ahkera kanta-asiakas: teen koko ajan varauksia sekä uusista että välillä hyvinkin vanhoista kirjoista, aina kun jotain kiinnostavaa tulee eteen internetissä, lehdissä tai sosiaalisessa mediassa.
Tänään esimerkiksi varasin yhdysvaltalaisen Mary McCarthyn klassisen Ryhmä-romaanin (1963), jota pidetään naiskirjallisuuden merkkipaaluna. Syy oli se, että aamulla törmäsin The New York Timesin ylistävään arvioon Emily Nemensin Clutchista, jota kriitikko piti McCarthyn tähän aikaan tuotuna perillisenä. Molemmat kirjat, jotka kertovat ryhmästä noin nelikymppisiä, menestyneitä ja koulutettuja naisia, alkoivat kiinnostaa. Koska minulla ei ole suuria toiveita siitä, että uunituore Clutch tulisi pian Kouvolan kirjaston valikoimiin, päätin lukea ainakin Ryhmän, kun en sitäkään tunne.
Tähän tapaan, spontaanisti ja impulsiivisesti eri puolilta hankittuja kirjoja on eri pöydilläni pinoittain. Ja kiinnostavaa kyllä, myös vapaa-ajan lukemiseni on eriytynyt. Eri vuorokaudenaikoina olen hyvinkin erilainen lukija.
Minulla on tapana lukea iltapäivisin tunti, pari, samoin illallisen jälkeen noin klo 21–22. Iltapäivän tunnit on varattu vaativammille kirjoille, ilta-aika kepeämmälle kirjallisuudelle. Lisäksi luen vielä sängyssä, kunnes ryhdyn nukkumaan puolen yön ajoissa. Unikirjat ovat vielä keveämpiä, yleensä dekkareita tai fantasiaa.
Iltapäivän tunnit on varattu vaativammille kirjoille, ilta-aika kepeämmälle kirjallisuudelle.
Jossain vaiheessa ajattelin, että novellit olisivat hyvää unilukemista, ja varasin Martti Anhavan suomentaman Anton Tshehovin Onni-kokoelman sängyn viereen. Mutta päinvastoin, novellithan vaativat todella tarkkaa ja paneutunutta lukemista (ja sitä paitsi muhkeaa nidettä oli vaikea lukea sängyssä).
Niinpä Tshehov kuuluu nykyään iltapäiväkirjoihin, ja sängyn vieressä on nyt Ali Smithin Gliff. Ei sekään tosin ole kovin kepeä, mutta kun tunnen Smithin (ja suomentaja Kristiina Drewsin) tyylin, sitä voi hyvin lukea pieninä annoksina ennen unta.
Palaan vielä Suvi Ratisen Pakolaiseen, jonka siis jätin kesken. Kysyit, mitä tarkoitin, kun sanoin, että ”olin päässyt selville siitä, mistä romaanissa on kyse”.
Saattaa ehkä tuntua siltä, etten tee kirjalle tai kirjailijalle täyttä oikeutta tai jopa dissaan niitä, kun en vaivaudu edes lukemaan romaania loppuun. Lukijana (tässä tapauksessa ei siis missään tapauksessa kriitikkona!) minulla on kuitenkin täysi oikeus suhtautua kirjaan niin kuin haluan.
Koska Pakolainen on biofiktiota ja kertoo Aino Kallaksesta ja hänen perheestään (joista tiedän aika paljon), minusta tuntui pian siltä, että tarina on pääpiirteissään selvä. Jonkin matkaa luettuani alkoi tuntua siltäkin, että olin jo selvillä romaanissa käytetystä, Kallaksen omia tekstejä jollain lailla muistuttavasta tyylistä.
Olin siksi mielestäni lukenut kirjaa tarpeeksi – jopa siinä määrin, että kirjasin sen lukupäiväkirjaan luettujen joukkoon. Toki merkitsin myös, että jätin sen kesken.
Samalla tavalla merkitsin luetuksi ja kesken jätetyksi F.K. Kuangin Katabasiksen – siitäkin tunsin kolmanneksen luettuani tietäväni aivan tarpeeksi! Puolet nuorille aikuisille suunnattuja Harry Potter -viboja, puolet Danten Jumalaista näytelmää.
George Saundersin Vapautuksen päivästäkin selasin pari novellia nopeasti läpi (muut luin kyllä), mutta sitä en pidä kesken jätettynä, niin paljon sen kanssa pinnistelin.
Lincoln bardossan vein parin sivun jälkeen kuitenkin suosiolla takaisin kirjastoon ja olin siitä aika surullinen. Olin lukenut Saundersista haastattelun, jossa hän oli helposti lähestyttävä ja kiltti. Valitettavasti vain hänen fiktionsa menee minulta aivan yli hilseen.
• • •
Outi Hytönen:
8.2.2026 junassa Rovaniemeltä Tampereelle
Ymmärrän täysin, mitä tarkoitat kriitikkona lukemisen ja vapaa-ajan lukemisen erolla. Olin suorastaan niin ammattilukijan kuplassa, että kauhistuin. Ei kai kukaan arvele kritiikkiä tehdyn osittain luetun perusteella… Hyvä että nostit eron esille.
Tunnistan lisää lukutapoja. Suoritan yliopistokursseja. Jokaisen kurssikirjan kohdalla himoitsen kokonaan lukemista, koska vasta silloin tuntuu, että olisin omaksunut asian kontekstissaan. Mutta jos haluan saada kursseja suoritettua (ja työt tehtyä ja lapset hoidettua ja lenkit juostua), joudun harppomaan, poimimaan olennaisen. Lukutaitoa sekin. Jonkin aikaa työpöydällä maattuaan kirja myös menettää uutuudenviehätyksensä ja osin lukeminen tuntuukin aivan mukavalta.
Sama kokonaisen kirjan himo koskee tutkimuksen tekemistä. Kirjoitan elämäkertaa, ja siihen liittyvän lähdeaineiston määrä kaikkine sivuhaaroineen on aivan loputon. Aina voi lukea enemmän jokaisesta kohdasta. Joskus yksi kappale elämäkerrassa voikin vaatia kokonaisen kirjan lukemista, mutta suuri osa aineistosta on käsiteltävä nopeammin.
Tutkijan lukeminen voi siis olla poimimista ja asioiden löytämistä tekstimassasta – ja vaikka vain muutaman sivun lukeminen voi tietyissä tapauksissa riittää siihen, että kirja on tarkoituksensa kannalta ”luettu”. Silti on tarpeen myös syventyä, lukea kokonaan ja uudestaankin. Olen juuri ollut kolmen päivän matkalla Rovaniemellä, ja matkan ajaksi annoin itselleni luvan uppoutua Maarit Leskelä-Kärjen väitöskirjaan Kirjoittaen maailmassa. Se taustoittaa Annikki Setälän elämää, mutta samalla kyse on minulle myös elämäkertakirjoittamisen ja toisen elämän tutkimuksen opiskelusta. Joudun perustelemaan itselleni, miksi käytän niin paljon aikaa jonkun teoksen lukemiseen. Miksi ihmeessä haluan lukea selvityksiä Setälän tädin uskonnollisuudesta tai suhtautumisesta kääntämiseen? Se tuntuu surulliselta hyötyajattelulta, varsinkin tämän kirjan kohdalla, sillä rakastan kirjallisuusalan väitöskirjoja.
Entä suomentaminen lukemisena?
Entä suomentaminen lukemisena? Gummeruksen vuosijuhlassa Kaarlen palkinnolla palkittu suomentaja Antero Tiittula kertoi juhlapuheessa lukeneensa suomentamansa Richard Powersin Alkumeren seitsemän kertaa. Tuntuukohan niin läpikotaisin lukemisen jälkeen enää mikään kerran läpi luettu oikeasti luetulta! Aino Kallaksen kommentti runokokoelmasuomennoksen Merentakaisia lauluja (1911) alkusanoissa kuvaa hyvin, miten syvälle suomennettava teksti on imettävä: ”kääntää voi ainoastaan siitä, mikä on kyllin lähellä, että siihen voi eläytyä, omistaa sen, sen uudelleen uudessa muodossa antaakseen”.
Huomaan, että voisimme lähteä vaikka jokaisesta lukemisen lajista eri suuntaan. Palaan kuitenkin alkukysymykseen: Milloin kirja on luettu? Kysymyshän on, kuten edellä pohtimastamme näkyy, varsin absurdi ja siksi tavallaan tarpeeton. Silti niin tavataan kysyä: Uusi tuttu tulee kylään, huomio kiinnittyy nykyajan mittapuulla laajaan (ei, valtavaan) kirjahyllyyn ja ensimmäinen kysymys on tietysti, oletko lukenut nuo kaikki. Tai: Montako kirjaa luit tänä vuonna? Luin ehkä paljon vähemmän kokonaisia kirjoja kuin kysyjä, mutta silti saatoin lukea paljon enemmän – vaikka mitä väliä määrälläkään on.
Kirjakaupassa muuten myydään erikseen kelloja, joilla voi kannustaa lasta lukemaan tietyn ajan. Lukeminenkin on nykyään suorittamista.
Lukutaitokeskustelussa puhutaan paljon tarpeesta lukea monenlaisia tekstejä, jotta lukutaito monipuolistuu, mutta vähemmän puhutaan siitä, mitä lukutaito on. Eikö se olekin juuri tätä, taitoa lukea tarpeen mukaan eri tavoin?
Mitä lukutaito on? Eikö se olekin juuri tätä, taitoa lukea tarpeen mukaan eri tavoin?
Sinun edellä kirjoittamastasi kuuluu, mitä tarkoittaa lukeneisuus. Mitä enemmän on lukenut, sitä nopeammin voi saada käsityksen kirjan tyylistä, uudistavuudesta ja teeman käsittelytavasta.
Mutta Sinäkin tunnistat harmituksen siitä, että kirja jää kesken, kuten Lincoln bardossa -romaanin kohdalla kirjoitat. Miksi ihmeessä harmistumme siitä? Miksei vain voisi todeta, että tämä kirja ei ole ainakaan juuri nyt minua varten. Että oli kiva tutustua, mutta siirrynpä seuraavaan. Ei, kesken jättäminen voi herättää surua, pettymystä ja harmitusta. Onko sittenkin vain sivu sivulta luettu kirja oikeasti luettu kirja? Joskus toisella lukemalla voi kuitenkin huomata, että ensilukemalla on jotain mennyt aivan ohi. Ajatukset ovat harhailleet sivujen kohdalla, eikä niistä ole jäänyt mitään muistijälkeä.
Kun katson vanhaa lukemieni kirjojen listaa, löydän nimekkeitä, joista en muista yhtikäs mitään. Luettu ne silti on.
• • •
Suvi Ahola:
Sippolassa 16.2.2026
Siis takaisin alkuperäiseen kysymykseen: Milloin kirja on luettu?
Vastaat jotakuinkin niin kuin itsekin tekisin: Eri aikoina ja eri tilanteissa hyvin eri tavoin. Ehkä peruskokemus kunnollisesta, riittävästä lukemisesta liittyy siihen, tunteeko saaneensa kirjasta jotain. Jos niin on ja jos sen voi jotenkin määritellä itselleen, kirja voi sanoa olevan luettu. Mutta se ”jotain” on – kuten itsekin sanot – jokaisen kirjan kohdalla aina eri asia.
Juuri nyt olen lukenut kahta kirjaa, jotka taas jätin kesken (ja niin alkuvaiheissa, etten edes merkitse niitä lukupäiväkirjaan). Yhden kohdalla pääsin perille siitä, millainen tyyli ja asenne kirjoittajalla on ja etteivät ne ole yhtään muuttuneet hänen edellisistä kirjoistaan. Minuun tyyli ei kolahda, vaikka tekijä on varsin luettu ja kiitetty tekijä. Toisen kohdalla väsyin yksinkertaisesti proosamuotoon selvästi tottumattoman, omaelämäkerrallisen kertojan jaaritteluun traumoistaan.
Molemmat lukukokemukset olivat silti avartavia, ja olen iloinen, että tartuin kirjoihin. Vapaa-ajan lukijana minua ei lainkaan haittaa se, että luen välillä harppoen, selaillen tai jopa kesken jättäen.
Toisaalta nautin siitä, että voin nykyään halutessani suorittaa jonkun isomman lukuhankkeen alusta loppuun. Juuri nyt, odottaessani keväistä Teatteri Jurkan tulkintaa William Shakespearen Myrskystä, mietin, pitäisikö haalia käsiin kaikki osat brittikustantamo Hogarth Pressin sarjasta, jossa tunnetut kirjailijat Jo Nesbøsta Margaret Atwoodiin ovat laatineet Shakespearen draamoista romaaniversioita. Suomeksikin on ilmestynyt muutama.
Entä Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja, josta olen lukenut vain kaksi ensimmäistä? Olisiko se hyvä lukuprojekti? Juu, ei kiitos. Luin juuri Aamutähden (harppoen) ja huomasin, että se käsittelee ihan samoja modernin miehen pulmia kuin Taisteluni-romaanit. Sitä paitsi tajusin kauhukseni, että sekin aloitti seitsenosaisen sarjan. Voi herra jumala!
Puhuit ”lukeneisuudesta”, joka ehkä nopeuttaa tunnetta siitä, että jotenkin tietää, mitä kirja pitää sisällään. Toki runsas lukeminen tuo varmuutta, niin kuin pitkä kokemus missä tahansa asiassa. Ei pyörällä ajaessakaan joudu koko ajan miettimään, miten toimia (ellei edellisestä kerrasta ole vuosia). Voi tehdä käännöksiä, ponnistella ylämäkeä ja viilettää suoralla tiellä ja vain nauttia vauhdista.
Suurinta lukuiloa koen ehkä juuri silloin, kun pitää miettiä, mitä oikein on tekemässä eli kun kirja edessä ei tarjoakaan aivan tuttuja juttuja.
Silti suurinta lukuiloa koen ehkä juuri silloin, kun pitääkin miettiä, mitä oikein on tekemässä eli kun kirja edessä ei tarjoakaan aivan tuttuja juttuja. Vastikään kaksi kirjaa virkisti juuri tällä tavoin: Marlen Haushoferin Seinä ja Eleonora Carringtonin Kuulotorvi. Edellisen luin englanniksi, koska jono suomennokseen oli kirjastossa liian pitkä, jälkimmäisen on kääntänyt Kristiina Drews.
Molemmissa vaikutti varmasti ainakin surrealismi, totutun maailmanjärjestyksen kumoaminen. Itävaltalaisen Haushoferin uudelleen löydetty 1960-luvun romaani on outo, dystooppinen robinsonadi, Kuulotorvi täyttä unenomaista pongahtelua sadusta ja myytistä toiseen. Koska päähenkilöt ovat vanhuksia, ei voi sulkea pois sitäkään, että kyse on dementikon houreista.
En todellakaan voi sanoa, että osaisin suoralta kädeltä analysoida kumpaakaan romaania, eikä onneksi tarvitsekaan. Silti huomasin miettiväni niitä päiväkausia, ja se oli todella ravitsevaa ja hauskaa. Miten Haushoferin päähenkilö joutui outoon suljettuun maailmaansa ja miten hänen tarinansa mahtoi jatkua? Eikö Carringtonin 90-vuotias, kuuro sankaritar muistutakin omaa, hoivakodissa asuvaa äitiäni? Olin aivan innoissani!
Jos olisin lukenut romaanit kriitikkona, olisin tietysti mennyt täysillä haasteita päin, selvittänyt tekstien ja kirjoittajien taustoja, luonut oman analyysini tapahtumista ja siitä, mitä kirjailijat niillä mielestäni mahtoivat tarkoittaa. Silloin olisin tavallaan liukunut yhdestä roolista toiseen: lukijasta tutkijaksi ja kirjoittajaksi. Sekin kuuluu tähän ammattiin niin kuin tietysti pitääkin. Olemme paitsi lukijoita, myös kirjoittajia.
Mutta voi olla, että silloin minulle olisi myös käynyt kuin taidoistaan epävarmalle pyöräilijälle: olisin koko ajan pelännyt kaatuvani. Se olisi tehnyt puuhasta ihan toisenlaista, ehkä vienyt siitä suuren osan nautintoakin.
• • •
Outi Hytönen:
16.2.2026 Hervanta
Onko kirja luettu liittyy siihen, ”tunteeko saaneensa kirjasta jotain”, pidän kovasti tästä määritelmästä! Ehkä perustan kokonaan luettujen kirjojen listan rinnalle listan kirjoista, joita olen käyttänyt. Tai jos vielä vähän sulattelen ajatusta, voisin näin 23 vuoden listausajan jälkeen ehkä olla valmis korvaamaan tuon sivu sivulta luettujen listan kokonaan listalla ”kirjat, joilta olen saanut jotakin”.
Outi Hytönen on kirjallisuuskriitikko, tietokirjailija, suomentaja ja Parnasson editoiva toimittaja.
Suvi Ahola on toimittaja, kriitikko ja kirjailija.
