Eve Kosofsky Sedgwick:
Paranoidi lukutapa ja reparatiivinen lukutapa, eli olet niin paranoidi, että varmaan luulet tässä puhuttavan sinusta
Suom. Anna Tuomikoski. Tutkijaliitto 2026, 50 s. Para 04.
I Think I’m Paranoid.
(Garbage)
Globaaleja salaliittoteorioita on ollut aina, tunnetuimpana ilkeä juoru juutalaisten viekkaista aikeista valloittaa maailma ja orjuuttaa kansat. Välillä salaliitoista jaksavat innostua vain pienet hämärät piirit, mutta pandemian aikaan ne pääsivät taas valloilleen. Salaliittoteoriat kukoistavat, koska ne tuottavat levittäjilleen tunnetusti suurta nautintoa. Silloin asiat ovat järjestyksessä. Salaliittoteoreetikko uskoo, että hän voi saavuttaa ulkopuolisen näkökulman, josta käsin katsoo nykyistä maailmanjärjestelmää, Alenka Zupančič kirjoittaa kirjassaan Disavowal (2024). Tulee omnipotentti tunne.
Amerikkalainen kirjailija, kirjallisuusteoreetikko ja queer-tutkija Eve Kosofsky Sedgwick julkaisi vuonna 2003 esseekokoelman Touching Feeling: Affect, Pedagogy, Performativity, joka sisälsi yhden omaperäisen, myöhemmin maineikkaan esseen. Tutkijaliitto on nyt suomentanut sen Para-sarjassaan nimellä Paranoidi lukutapa ja reparatiivinen lukutapa, eli olet niin paranoidi, että varmaan luulet tässä puhuttavan sinusta. Essee ei käsittele suuria salaliittoteorioita, mutta siinä hahmotellaan salaliittoteoreetikoille tyypillistä vainoharhaista logiikkaa, jolla asioita tulkitaan.
Paranoidi lukutapa tarkoittaa lyhyesti tulkintaa, joka haluaa paljastaa kohteestaan eettisesti rumia totuuksia, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta.
Sedgwick kirjoittaa: ”Paranoidit metodit ovat viime aikoina vallanneet vahvasti alaa kriittisten tutkimussuuntausten, esimerkiksi feministisessä tutkimuksessa, psykoanalyyttisessa teoriassa, dekonstruktiossa, marxilaisessa kirjallisuudentutkimuksessa ja uushistorismissa” (s. 10–11). Joukkoon kuuluu myös Sedgwickin oma tutkimussuuntaus, queer-teoria. Koska hän on yksi teorian kehittäjistä, esseessä voi nähdä itsekritiikkiä.
Paranoidi lukutapa tarkoittaa lyhyesti tulkintaa, joka haluaa paljastaa kohteestaan eettisesti rumia totuuksia, sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Totuus löytyy aina jostain takaa, alta, piilosta, rivien välistä. Paljastaja voi ajatella olevansa salapoliisi, joka saa konnan kiinni ja tuo sen yleisön eteen näytille. Yleisö valistuu.
Epäilyn hermeneutikot
Sedgwick näkee paranoidin lukutavan taustalla epäilyn hermeneutiikan vaikutuksen. Termi tulee ranskalaiselta filosofilta Paul Ricœurilta, joka kuvasi kolmen mestariluokan epäilijän, Karl Marxin, Friedrich Nietzschen ja Sigmund Freudin ajattelua ja varsinkin niiden vaikutusta heidän perillisiinsä.
Sedgwick lainaa Ricœuria, joka kirjoitti vuonna 1965 teoksessaan De l’interprétation. Essai sur Freud: ”Marxille, Nietzschelle ja Freudille tietoisuuden peruskategoria on piilevä–näkyvä-suhde, tai jos niin halutaan sanoa, kätketty–paljastettu. […] Marx, Freud ja Nietzsche esittävät kaikki kolme yleisen hypoteesin, joka koskee sekä väärän tietoisuuden mekanismeja että tulkintametodia.” (S. 8)
Nietzsche tutki moraalin genealogiaa, Marx teki ideologiakritiikkiä ja Freudilla oli teoria ihanteista ja illuusioista. He kaikki pyrkivät Ricœurin sanoin ”samaan päämäärään, harhojen hälventämiseen ja totuuden paljastamiseen” (s. 28). Erona Sedgwickin paranoidiin lukutapaan on vain se, etteivät epäilyn hermeneutikot keskittyneet niinkään sortavien mekanismien, vaan piilevien voimatekijöiden paljastamiseen ja esille tuomiseen.
Totuuden paljastamisen rakenne toistuu lukemattomissa tekstilajeissa, tutkivan journalistisista artikkeleista akateemisiin teksteihin.
”Epäilyn hermeneutiikan harjoittajat tuntuvat suhtautuvan kovin luottavaisesti totuuden paljastumisen tehoon” (s. 28), Sedgwick ironisoi, mutta miksi ihmeessä eivät uskoisi? Totuuden paljastaminen on olennainen osa minkä tahansa draaman rakennetta. Sen väkevyys näkyy niin saippuasarjoissa kuin Sofokleen Kuningas Oidipuksessa. Draaman katsoja toivoo, että alussa esitellyt pimeät salaisuudet tulevat jossain vaiheessa päivänvaloon. Taitava draamantekijä osaa viivyttää informaatiota eikä paljasta asioita liian nopeasti. Jos paljastusta ei tapahdu missään vaiheessa, katsoja tuntee itsensä petetyksi.
Totuuden paljastamisen rakenne toistuu lukemattomissa tekstilajeissa, tutkivan journalistisista artikkeleista akateemisiin teksteihin. Sedgwickin oma essee noudattaa samaa kaavaa sekin: se paljastaa sellaisen totuuden, että on olemassa paranoidi lukutapa. Totuuden paljastuminen ei siis rajoitu vain paranoidiin lukutapaan ja sorron paljastamiseen. Sedgwick olisi voinut mainita tämän.
Taidekritiikkikin nojaa totuuden paljastamiseen ja epäilyn hermeneutiikkaan, esimerkiksi niin, että taideteosta on arvostettu tähän asti, mutta kriitikko osoittaa arvostuksen katteettomaksi. Kritiikki paljastaa teoksen heikkoudet, mutta myös sen, miten teos rakentuu, mihin se liittyy, miten sitä voi tulkita. Jotain piilossa ollut nostetaan pintaan muiden arvioitavaksi, potentiaaliseen keskusteluun tai debattiin. Totuuden nimissä: Sedgwick ei kuitenkaan kritisoi kritiikkiä.
Kaikki paljaana
Lukutavassa, jossa totuus paljastetaan, ei ole sinänsä mitään vikaa. Totuuden paljastamista voi ajatella uuden näkökulman ottamisena tuttuun asiaan, paljastaminen synnyttää uutta tietoa. Paljastetaan aiempien näkökulmien huonous. Eikä Sedgwick myöskään väitä, että tällainen lukutapa olisi itsessään ongelma.
Paranoidissa lukutavassa on silti yksittäisiä ongelmakohtia. Ensinnäkin se on Sedgwickista liian ennakoivaa: ikäviä yllätyksiä ei saa tulla vastaan. Eli lukija löytää kohteesta vain sen, mitä tahtookin löytää. Tässä mielessä hän haluaa pysyä turvallisessa tilassa.
Toinen ongelma on se, ettei tieto johda aina tiedostamiseen. ”Vaikka ihminen olisikin tietoinen – ja vihainen – laajamittaisesta ja systeemisestä sorrosta, se ei vielä itsessään tai mitenkään välttämättä pakota häntä mihinkään nimenomaisiin epistemologisiin tai narratiivisiin johtopäätöksiin.” (s. 11) Tähän voi sanoa vain sen, että on naiivia olettaa, että valistuneesta tiedosta seuraa automaattisesti valistumista ja siitä ehkä toimintaa. Vaikka sorrettujen kasvoihin hierotaan kuinka, että heitä kohdellaan huonosti, he voivat tehdä asiasta aivan omia johtopäätöksiä, myös niitä, jotka eivät lainkaan tyydytä valistajaa.
On naiivia olettaa, että valistuneesta tiedosta seuraa automaattisesti valistumista ja siitä ehkä toimintaa.
Yhtenä ongelmana Sedgwick pitää myös paranoidin lukutavan velvoittavuutta. Siitä on tullut lähestulkoon imperatiivi ja synonyymi kriittiselle teorialle.
Paras argumentti paranoidia lukutapaa vastaan ja esseen terävin huomio on se, ettei paranoidia lukutapaa tarvita epäoikeudenmukaisuuksien esiin kaivamiseen, koska ne ovat jo muutenkin kaikkien nähtävillä. Vaikka piilevääkin väkivaltaa löytyy edelleen, samaan aikaan väkivalta tehdään julkiseksi ja sitä oikein esitellään, opiksi ja varoitukseksi, Sedgwick väittää.
Kirjailija Pontus Purokuru käsitteli tammikuussa 2026 Substackissaan samaa ilmiötä, mutta vähän eri perspektiivistä. Käsittelyssä näkyy Sedgwickin esseen vahva vaikutus. Aiheena on ns. groteski valta. Purokuru kirjoittaa: ”Vielä jokin aika sitten yhteiskuntateoriassa oli vallalla käsitys, jonka mukaan valta kätkeytyy ensisijaisesti diskursseihin, instituutioihin, arkisiin käytäntöihin ja neutraaleiksi naamioituihin käsitteisiin. Käsitystä tukivat julkiset poliittiset puheet. Tuo vaihe näyttää päättyneen. Valta ei vaivaudu enää teeskentelemään. Vallankäyttö ilmenee nyt hävyttömän suoraviivaisena.”
Purokuru käyttää esimerkkinä Donald Trumpin hyökkäystä Venezuelaan vuoden 2026 alussa. Trumpia kritisoitiin siitä, miten hyökkäyksen todellisena pontimena ei ole Venezuelan kansa vapauttaminen, vaan paikallisen öljyn kahmiminen. Kritiikki kuitenkin vesittyi, koska Trump sanoi itse, että haluaa päästä käsiksi Venezuelan öljyyn. Hän piti lehdistötilaisuuden, jossa mainitsi öljyn 20 kertaa ja demokratian nolla kertaa.
Purokuru mainitsee Michel Foucault’n vuoden 1975 luennon, jossa ranskalaisfilosofi käsitteli groteskia valtaa. Groteski vallankäyttäjä maalittaa vihollisia ja järjestää globaaleja väkivallan spektaakkeleita. Hän ei tarvitse teoilleen oikeutusta, koska hänen takanaan on instituutioita, rahaa ja aseita. Foucault käytti groteskeista vallanpitäjistä esimerkkeinä antiikin Rooman keisareita Neroa ja Caligulaa, tänä päivänä heitä ovat Trump, Putin ja Netanjahu.
Groteski vallankäyttäjä maalittaa vihollisia ja järjestää globaaleja väkivallan spektaakkeleita.
Kaikki näkevät groteskin vallankäyttäjän törkeydet, mutta tämä ei piittaa. Gazan kansanmurhaa suoritettiin päivänvalossa, kiitos kaiken läpäisevien medioiden, mutta se ei estänyt Israelin armeijaa jatkamasta. Joidenkin groteskien vallankäyttäjien kohdalla brutaalius näyttäisi vain lisäävän heidän suosiotaan, kuten Trumpin tapauksessa. Groteski vallankäyttäjä viestii kannattajilleen, että tekin saatte luvan olla härskejä.
Korjaussarja
Sedgwick ei ole hylkäämässä paranoidia lukutapaa. Hän haluaa vain sen rinnalle muitakin lukutapoja. Tällainen on reparatiivinen lukutapa. Reparatiivisuuden ajatus on lainattu psykoanalyytikko Melanie Kleinilta. Klein kuvaa sillä tilannetta, jossa lapsi pelkää vahingoittaneensa rakkauden kohdetta, yleensä äitiä, ja haluaa jotenkin korjata asian. Klein antaa reparatiiviselle prosessille monta nimeä, joista yksi on rakkaus, Sedgwick kirjoittaa. Tämä ei tarkoita sitä, että paranoidi lukutapa perustuu vihaan, mutta Sedgwick näkee siinä kuitenkin negatiivisen klangin. ”Paranoia on negatiivisten affektien teoria” (s. 24).
Korjaavassa lukutavassa haetaan mielihyvää, halutaan tulla ravituiksi ja pyritään kehittymään.
Korjaavassa lukutavassa haetaan mielihyvää, halutaan tulla ravituiksi ja pyritään kehittymään. Mutta eikö paranoidi lukutapakin tuota mielihyvää? Ei kai kukaan paljasta totuuksia, olivat ne kuinka ikäviä tahansa, mielipahan ajamana. Ja kyllähän se varmasti myös ravitsee, siinä voi kehittyäkin.
”Paranoidi estetiikka on minimalistisen eleganssin ja käsitteellisen taloudellisuuden estetiikkaa. Reparatiiviseen impulssiin kytkeytyvä halu taas on kumulatiivista ja rönsyilevää. (…) Reparatiivinen impulssi on koota objekti yltäkylläisen täydeksi niin että sillä olisi tarjota resursseja minälle yhdentyä.” (S. 46)
Esseen ajatukset jäävät välillä hämäriksi. Mihin esimerkiksi minän pitäisi yhdentyä? Yksi syy hämäryyteen on Sedgwickin kirjoitustyylissä. Se on kumulatiivista ja rönsyilevää, eli hän toteuttaa itse tekstissään reparatiivista impulssia. Lauseet ovat kuitenkin raskasta luettavaa. Esseen suurin heikkous on sen epätasapainoisuus: paranoidista lukutavasta syntyy selkeähkö käsitys, reparatiivisesta ei. Tämä voi johtua siitä, ettei Sedgwick anna esimerkkejä korjaavasta lukutavasta.
Sedgwick ei anna esimerkkejä korjaavasta lukutavasta.
Jotta reparatiivisesta lukutavasta saisi ymmärrettävämmän käsityksen, pitää turvautua ulkopuoliseen lähteeseen. Katsotaan mitä amerikkalainen esseisti ja tutkija Maggien Nelson sanoo aiheesta Vapaudesta-kirjassaan (2022/2021). Nelsonia voi pitää asiantuntijana, koska Sedgwick oli hänen opettajansa ja ehkä suurin intellektuaalinen vaikuttajansa.
Nelson näkee ”korjaavassa käännöksessä” elämän ylläpitämistä ja utopistista maailmanrakennusta. Miksi pitää korjata, onko jotain rikki? Kyllä. Nelsonille korjaava käännös on sukua ortopediselle estetiikalle, jossa yleisön ja ihmisten oletetaan olevan vahingoittunutta, avun ja suojelun tarpeessa. Erityisesti vähemmistöyleisö on puutostilassa ja haavoittunutta. Syinä tähän ovat rasismi, seksismi, homofobia, kolonialismi ja kapitalismi – tuttu litania. Taideteokset ravitsevat ihmisiä mystisesti, luovasti ja ennakoimattomin tavoin. Ne hoivaavat ja antavat toivoa. Taide on korjaavaa myös tekijälleen.
Nelson kritisoi ortopedistä estetiikkaa, koska siinä taiteelle annetaan ensisijaisesti hoivatehtävä. ”Itse asiassa se, että taide ei hoivaa minua, on usein juuri se tekijä, joka mahdollistaa minulle tilan välittää siitä.” Taideteosten mahdolliset korjaavat intentiot tai vaikutukset täytyy jättää auki. Ihmisiä ei pidä kaitsea.
Sedgwickin esseen ensimmäinen versio kirjoitettiin vuonna 1997. Onko melkein 30 vuotta vanhalla kirjoituksella vielä annettavaa? Analyysi sorron paljastamisen turhuudesta on tätä päivää. Korjaava lukutapa on sekin tätä päivää, koska se sopii niin hyvin siihen nykyiseen eetokseen, jossa traumaherkkyys halaa lempeästi haavaminuuksia. Tämä on ultrapaatoksellista, mutta suhtaudunkin hieman paranoidisti tämän tyyppisiin ajatustapoihin.
Kirjoittaja on kriitikko.
