2000-luvun alussa sanottiin, että mennään nettiin. Nykyään netti tulee meihin. Meistä on tullut verkon siimoja ja solmuja. Niin totaalisesti internet vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Se on filosofi Timothy Mortonia lainaten hyperobjekti: verkostomainen, ei-paikallinen ja moniulotteinen.
Kriitikko ja vapaa toimittaja Veli-Matti Huhta on julkaissut esseekokoelman vuodessa: Rahat ja henki (2019), Historian häikäisevä laakso (2020) sekä Aallot kuun rannassa (2021). Huhdan mielenkiinto kohdistuu ensisijaisesti elokuviin. Niitä yhdistää yleensä klassikkous, vanhuus tai harvinaisuus.
”Eräänä keväisenä aamuna auton rattia tunnustellessaan hän havahtuu kysymään: mikä on romaani? Onko romaanilla sääntöjä tai selkeitä rajoja? Onko olemassa ’romaanin rakenne’?” Auton ratin takana voi havahtua kysymään mitä vain, miksei sitten romaanin rakennetta. Asioiden välillä voi myös nähdä loogisen yhteyden: ratilla ohjataan autoa, mieli kuljettaa romaania.
Kieli ei voi koskaan tavoittaa olemisen koko rikkautta, asiaa itseään. Sanojen ja niiden viittauskohteiden välillä on kuilu, jota ei pysty ylittämään. Tämänkaltaisia kielifilosofisia kysymyksiä pohdittiin 1900-luvulla mannermaisessa filosofiassa, eritoten kirjallisuusteoreetikko Maurice Blanchot’n tuotannossa. Hän on tärkein vaikuttaja Markku Paasosen uudessa teoksessa Lykätty salamurha.
SKS julkaisi vuonna 2013 Marja-Leena Hännisen toimittaman artikkelikokoelman Vieras, outo, vihollinen – Toiseus antiikista uuden ajan alkuun. Siinä toiseutta käsiteltiin historian ja klassillisten kielten tutkijoiden voimin. Samalta kustantamolta on ilmestynyt Toista ajatellen. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia toiseuden kohtaamiseen. Teemaa pohditaan nyt kirjallisuudentutkimuksen ja filosofian vinkkelistä.
Ohjelman kohdassa 13.38 valkoinen mies sanoi sen: n-sanan. Hän yritti kontekstualisoida sanan merkitystä, mutta virhe oli jo tapahtunut. Tai siltä se ainakin näytti.
Arkipuheessa sanalla kritiikki on paha kaiku ja sen ajatellaan tarkoittavan lähinnä taideteoksen – ehkä taiteilijankin – pahoinpitelyä. Suurin osa nykyisestä taidekritiikistä on silti käytännössä ihan muuta. Mistä myönteisten kritiikkien suuri osuus kertoo?
Halu näkyä ja olla esillä on nyt suositumpaa kuin koskaan. Työelämässä luvataan näkyvyyttä niille, joille ei makseta palkkaa. Taide- ja kulttuurielämässä näkyvyydestä kilpaillaan. Se on valuuttaa. Jos joku kuvittelee, että haluaa näkyä omasta vapaasta tahdostaan, todennäköisesti erehtyy. Ihmisiä velvoitetaan olemaan esillä.
”Se, mitä näyttämöllä kannetaan ja kannatellaan, on aina jonkinlainen ruumis”. Tarkemmin ottaen kyse on esiintyvästä ruumiista. Toisaalta Kirkkopelto mietiskelee näyttämöllistä ruumista, onhan kontekstina teatteri. Kolmas ruumis on kielellinen. Kirkkopelto muotoilee: ”Esiintyvä ruumis kantaa esiin näyttämöllisen ruumiin, jonka kautta sekä esiintyjä että katsoja pääsevät kosketuksiin kielellisen ruumiillisuutensa kanssa”.
