Suomen arvostelijain liiton 70-vuotisjuhlavuotta 2020 vietettiin monin tavoin poikkeavissa olosuhteissa. Sitä ei kuitenkaan tiedetty vielä syksyllä 2019, kun ju...
Elokuvakritiikki palvelee yleisöään sitä paremmin, mitä monipuolisempi joukko sitä tekee. Suomalaisen median vastuulla on etsiä ja kouluttaa vähemmistöihin kuuluvia kirjoittajia ja puhujia.
Olen koko ikäni elänyt kirjakasojen ympäröimänä. Isäni alkoi keräillä kirjoja 1970-luvun puolivälissä. Kun olin noin kuusi, hänestä sanottiin, että ehtiäkseen lukemaan kaikki hankkimansa kirjat hänen täytyy pitää kirjoja kummassakin kädessä ja myös jaloissa. Toki jokainen tietää, ettei keräily ole ensisijaisesti kirjojen lukemista. Isän esimerkin innoittamana aloimme isoveljeni kanssa ratsata Porin divareita 1970-luvun lopussa.
Aloitin teatterista kirjoittamisen blogiini lukioikäisenä, koska halusin edistää kotikaupunkini Lappeenrannan teatteriympyröiden masentavaksi kääntynyttä julkisuuskuvaa. Kirjoitin aluksi nimimerkin suojista, mutta sen suomasta turvasta huolimatta en kokenut, että kasvojenkohotusta tulisi tehdä liioittelevilla tai jopa valheellisen kehuvilla väittämillä. Sellainen kun ei palvelisi sen paremmin teatterin kuin katsojienkaan etua, ja siksi luonteva suunta olikin alkaa kirjoittaa teatterikritiikkejä. Aidosti kehuvallakaan kritiikillä ei kuitenkaan olisi mitään merkitystä, jos se ei olisi lukijoiden mielestä uskottava.
19 vuotta sitten toimin aktiivisesti tanssikentällä, pääasiassa pedagogina, mutta myös koreografina ja tuottajana. Yritin saada Aamulehteä tekemään juttua tanssitapahtumasta, jonka järjestelyissä olin mukana. Nihkeään vastaanottoon tuskastuneena lupasin vaikka itse kirjoittaa jutun.
Eikö jo toinen niistä askelmista, jotka virittävät ihmisolennossa kiinnostuksen taiteeseen ja kulttuuriin, ole kriitikon näkökulma? (Nimitettäköön ensimmäistä lumoutumiseksi.) Vaikka kaikista meistä ei tule ammattikriitikoita, kuten ei myöskään ammattitaiteilijoita, jokin yliyksilöllinen vaisto ihmisessä viettää siihen suuntaan. Tämän voimavaran kultivoiminen on kulttuurin, niin taiteen kuin sen kritiikin, yksi tehtävä.
Kun puhutaan kirjallisuuskritiikistä, puhutaan tavallisesti aikuisille suunnatun kaunokirjallisuuden arvioinnista. Keskustelu ei ilman muuta sisällä esimerkiksi lasten- ja nuortenkirjallisuuden tai tietokirjallisuuden tai sarjakuvan kritiikkiä.
Me suomalaiset olemme perinteisen käsityksen mukaan ahkeraa lukijakansaa. Kirjojen lukeminen on Tilastokeskuksen mukaan yksi lempiharrastuksistamme vaikka se on viime vuosina nuorten keskuudessa vähentynyt tai ainakin muuttanut muotoaan. Jos erilaisten luovan kirjoittamisen kurssien osallistujamääristä ja verkkoon versoneista kirjoittajablogeista voi mitään päätellä, olemme myös aktiivista kirjoittajakansaa.
Parisenkymmentä vuotta sitten lähetin sähköpostia eräälle tanskalaiselle tutkijakollegalle kysyäkseni, tietääkö hän, olisiko kulttuurijournalismista kiinnostuneilla tutkijoilla mitään yhteistä verkostoa tai ajatustenvaihtofoorumia. Hän – tätä nykyä Kööpenhaminan yliopiston journalistiikan professori – vastasi, ettei tiedä, että tällaisilla tutkijoilla, jos heitä nyt kovin montaa onkaan, olisi minkäänlaista yhteydenpitoväylää.
Kuultuani 12.3. valtioneuvoston uusista suosituksista koronaviruspandemian vuoksi päätin käydä taidemuseossa niin kauan kuin vielä ehdin, koska arvelin, että tästä kulttuurin lajista nauttimiseen ei vähään aikaan tulisi uutta tilaisuutta. Ennakointini osui oikeaan.
