Työskentelin viime kesän aikana apurahalla, joten minulla oli ensimmäistä kertaa vuosiin mahdollisuus pitää myös jonkinlaista kesälomaa. Kun kerroin tästä kuulumisia vaihtaessa, standardivastaus kuului: ”Mitäs suunnitelmia? Mitään reissuja tiedossa?” En ollut suunnitellut matkoja.
Tietoa ei voi omistaa, mutta kysymys lähteiden ilmoittamisesta ja reilusta käytöstä korostuu polarisoituvassa kirjamarkkinassa. Lähteistä kertominen voi kuitenkin olla tietokirjan suola, ei mikään välttämätön paha.
Internetissä kuka tahansa voi olla arvostelija – mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Amatöörikritiikin kirjo on laaja: kulttuurituotteiden julkinen vastaanotto on harrastustoimintaa, kaupallista toimintaa ja ammattilaisten purkautumiskanava.
Platonin ajatus taiteen hyödyllisyydestä voi hyvin tässä päivässä. Platonin mielestä runoilijat ovat epäluotettavia ja jopa vahingollisia. Nuorille tulee opettaa ainoastaan sellaista kirjallisuutta, joka kannustaa heitä toimimaan valtion parhaaksi. Valtioon taas hyväksytään vain sopiva, riittävän ankara runous, joka esittää jumalat hyvinä ja oikeudenmukaisina.
Kirjallisuustieteen professori Juhani Niemi on huomauttanut, että Franz Kafkan ja Eugéne Ionescon teoksissa rajat fantasian ja toden kesken häviävät ja niissä kaikki on kokemuksellisesti totta. Fantasia merkitsee kykyä kuvitella uusia asioita. Fantasmagoria puolestaan tarkoittaa harhanäkyä tai uskomatonta kertomusta. Fantasiakirjallisuus eroaa fantasmagoriasta siinä, että se pyrkii kertoman todellisuudesta vertauskuvallisesti ja metaforisesti.
Länsimainen ihminen oppi näkemään itsensä 1800-luvulla ennen muuta työntekijänä. Elämästä tuli vakava asia, kun leikki ja sen veli joutilaisuus erotettiin työstä. Lapsenmieliset nautinnot kuten kevytmielisyys, hauskuus, leikki, rituaalit, tanssi, musiikki, ilonpito ja pynttäytyminen olivat muinoin keskeinen osa aatelisten, pappien ja talonpoikien elämää.
Fantasmagorian lumemaailman loivat maailmannäyttelyt, ylellisyysliikkeiden reunustamat kauppakäytävät ja keinovalon tuottamat harhanäyt. Totuuden jälkeisellä huomiotalouden aikakaudella on tervehdyttävää palauttaa mieleen filosofi Immanuel Kantin ajatus valehtelemisesta. Kun ihminen valehtelee, hän samalla johdattaa lähimmäisensä harhaiseen todellisuuteen, jolloin toinen ei voi tehdä johtopäätöksiä tosiasioiden perusteella. Valehtelija kohtelee tällöin toista ihmistä esineenä.
Lapinlahden vanha sairaalarakennus ja sen laaja puisto monine yksityiskohtineen on noussut huomion keskipisteeksi Helsingissä jälleen. Vähältä pitää, että kaupunki myy puiston rakennusoikeuksineen yksityiselle kiinteistösijoittajalle. Nyt pelataan napeilla, kun unohdetaan Lapinlahden sairaala-alueen merkittävä kulttuurihistoria. Alue olisi yhä mahdollista säilyttää inhimillisten arvojen monikerroksisena toimintapaikkana.
Tuskin mikään kirjoittamisen laji on koetellut hermojani samalla tavalla kuin kritiikki – enkä puhu nyt omien teosteni arvioista. Puhun kritiikin kirjoittamisesta. Olen harjoittanut kriitikon eli taiteen arvostelijan työtä yli kaksikymmentä vuotta ja tehnyt sitä innolla. Mutta silti jo pitkään olen harkinnut kriitikon työn lopettamista. Samat mietteet aina tammikuun alkaessa.
Taiteiden marginaaliset alueet eivät muodostu pelkästään pienistä lajeista tai genreistä. Myös monitaiteisten ja taiteenalojen välisiä rajoja kyseenalaistavien teosten asema on usein taiteiden kentällä marginaalinen. Silti ne voivat taiteita...
