Viime kuukausina on ruodittu kriittisesti suomalaisen kulttuurijournalismin kurjaa nykytilaa. Kulttuuriväen suuttumusta ovat lisänneet valtavirtamedian ennen aikaiset ennustukset fyysisen kirjan kuolemasta. Samanaikaisesti Petteri Orpon hallitus on suorittanut historiallisen suuria kulttuurileikkauksiaan.
2000-luvun alussa sanottiin, että mennään nettiin. Nykyään netti tulee meihin. Meistä on tullut verkon siimoja ja solmuja. Niin totaalisesti internet vaikuttaa jokapäiväiseen elämäämme. Se on filosofi Timothy Mortonia lainaten hyperobjekti: verkostomainen, ei-paikallinen ja moniulotteinen.
Eletään alkusyksyä 2023. Ministeri ja avustajat kokoontuvat laatimaan luetteloa ”Sata suomalaista klassikkoa”. Luettelo on tarkoitus julkaista vuoden loppuun mennessä.
Heikki Kastemaan dystooppinen pakina kulttuurikaanoneista.
Halu näkyä ja olla esillä on nyt suositumpaa kuin koskaan. Työelämässä luvataan näkyvyyttä niille, joille ei makseta palkkaa. Taide- ja kulttuurielämässä näkyvyydestä kilpaillaan. Se on valuuttaa. Jos joku kuvittelee, että haluaa näkyä omasta vapaasta tahdostaan, todennäköisesti erehtyy. Ihmisiä velvoitetaan olemaan esillä.
Tuore suomennosvalikoima palauttaa mieleen englantilaisen 1800-luvun taide- ja yhteiskuntakriitikon John Ruskinin. Erityisesti hänen kirjoituksensa gotiikan arkkitehtuurista sykähdyttää edelleen.
Käsitys ”totuudenjälkeisestä aikakaudestamme” on levinnyt kaiken maailman mediasisällöistä aitoon journalismiin ja yleiskieleen. Julkisen sanaston muutos paljastaa aikakauden keskeisiä huolia.
