Viime kuukausien aikana sosiaalisen ja muunkin median vallannut kehopositiivisuus (body positivity) on ilmiö, jota on saatu odottaa aivan liian pitkään. Ylen Vaakakapina ja monet muut kehopositiivisuuteen – sekä suoranaiseen läskiaktivismiin – kuuluneet teot ovat Suomessakin ravistelleet ihmisten kuvaa sekä itsestä että toisista. Mikä tärkeintä, suhtautuminen kehoon on todellakin alkanut muuttua. Tämä näkyy myös taiteissa: esimerkiksi burleski ja muut eri tavoin erilaisuuden hyväksyntää manifestoivat taiteenlajit ovat murtautuneet marginaaleistaan aiempaa näkyvämmiksi.
Totta puhuen kehopositiivisuus ja läskiaktivismi (ulkomailta tullut Fat acceptance movement, joka ei suinkaan ole sama asia kuin kehopositiivisuus) ovat parasta yhteiskunnallista keskustelua herättänyt sekä asennemuutosta peräänkuuluttanut liikehdintä, mihin olen aikoihin törmännyt. Esimerkiksi kehopositiivisuuden voima perustuu yksinkertaisesti siihen, että se koskettaa kaikkia: kaikilla on keho, ja kaikilla pitäisi olla oikeus kehoonsa sellaisena kuin se on. Kauhistuttavaa on se, kuinka pitkään tällaisen ilmiön läpilyöntiä on pitänyt odottaa.
Voisiko samanlaisen asenteen ottaa käyttöön myös taiteen saralla? Ainakin idea on pohtimisen arvoinen: Eikö taidetta voisi lähestyä samanlaisen hyväksyvän ja positiivisen asenteen kautta kuin erilaisia kehoja ja ihmisiä?
Olisi aika perustaa liike, joka romuttaa taiteeseen liitettyjä (taidetta ja taidekenttää rajoittavia) ajatuksia. Sillä taide koetaan yhä eksklusiiviseksi suhteessa ihmisen arkeen. (Olen sivunnut aihetta eräässä aiemmassa pääkirjoituksessani, jossa käsittelin teemaa filosofi ja psykologi John Deweyn taideteorian kautta.)
”Taidepositiivisuus” ei tietenkään tarkoita sitä, että pitäisi lähteä ”kaikki taide on hyvää”-linjalle tai muulle taidetta ja taiteen ideaa naiiviuttavalle linjalle, kuten ei kehopositiivisuudessakaan. Sillä totuus on yhä se, että taide kohtaa vieläkin ennakkoluuloja, ulossulkemista ja ylenkatsetta.
Museokortti ja muut taiteen saavutettavuuteen sekä kynnyksen mataloittamiseen tähtäävät innovaatiot todistavat, että taidetta rakastetaan ja se koetaan positiivisena, kunhan puitteet ovat oikeat. Kynnystä on yritetty madaltaa mitä erilaisimmin keinoin, mutta kenties ongelma ei olekaan innovaatioiden ja yrityksen puutteessa vaan asenteessa. Asenne vaatii muuttuakseen enemmän aikaa ja tietoisia muutoksia ajatusratoihin.
Asenne nimittäin heijastuu kaikkeen ja välittää viestejä, vaikkei mitään lausuttaisi ääneen: kulttuuripolitiikan ja eduskunnan päätösten kautta taiteen ja kulttuurin rahoitukseen, joka pahimmillaan tukahduttaa taiteen tekemisen ja kokemisen mahdollisuudet. Sitä kautta myös taiteesta käytävään keskusteluun, taiteen näkyvyyteen mediassa ja kaduilla, ihmisten arjessa.
Taidepositiivisuus ei koskisi vain taiteentekijöitä ja kokijoita, vaan ylettyisi myös taidepuheeseen ja taiteen käsittelyyn eri osa-alueilla – niin yksityisesti kuin julkisesti. Kirjallisuus- ja muut taide- ja kulttuuriblogit ovat tästä hyvä esimerkki (ja siksi onkin niin absurdia, että jotkin taidekentän tahot ovat suhtautuneet niihin alun perin nuivasti).
Kuten huomaamme, ongelma on siis rakenteellinen, eikä purkaudu hetkessä.
Miten saada joukko eduskunnassa häärääviä vakuuttumaan taiteen arvosta? Kysymys taiteen arvosta koskee päättäjien mielestä usein sitä, onko taiteella (tai tulisiko sillä olla) välineellinen vai itseisarvo. He huutelevat lukujen perään, vaikka kysymyksenasettelu on täysin absurdi ja aikansa elänyt. Kumpikin on yhtä tärkeä ja kummallakin on sama päämäärä: yksilön ja yhteisön hyvinvointi ja aktiivisuus joko tekijänä tai kokijana.
Nyt vain odottelemme, että kehopositiivisuus innottaisi joukon taidealan aktiiveja perustamaan taidepositiivisuuteen keskittyvän liikkeen. Olisi aika, että koko Suomi ravisteltaisiin suhtautumaan taiteeseen välittömästi, osana normaalia arkea, eikä erillisenä huvituksena tai elämyksenä. Kun asenne(ongelma) lähtee purkautumaan, sen tulokset koskettavat kaikkia taiteeseen tavalla tai toisella liittyviä instansseja. Jos näin käy, kukaan ei yksinkertaisesti voi hävitä.
