Kirjailija Riku Korhonen kirjoitti tuoreimpaan Granta-julkaisuun tekstin, jossa erittelee teostensa saamaa kritiikkiä ja käy väkivaltaisesti ja nimeltä mainiten kriitikoiden kimppuun. Haastattelussa (HS 25.10.) hän kuvailee tekstin kirjoittamista vapauttavaksi kokemukseksi. Julkisen vastaanoton perusteella essee on herättänyt ennen kaikkea kysymyksen siitä, miten teksti pitäisi tulkita ja miten tekstin taiteellinen arvo suhteutuu sisältöön.

”Puhu, viha” ei ole ensimmäinen kerta, kun taiteilija suomii kriitikkoa. Muutama vuosi sitten Heini Junkkaalan näytelmä Olipa kerran Minä käsitteli narsismia tunnustuksellisuuden avulla. Näytelmä kantaesitettiin Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä marraskuussa 2015.

Taiteilijoiden kirjoittamat vastineet on tavattu mitätöidä hokemilla kirjoittajan herkkyydestä. Näin myös Korhosen tekstiin on osin suhtauduttu. Julkisessa ammatissa toimivan ihmisen on kuitenkin hyväksyttävä se, että hänen ammatillisia toimia saatetaan ruotia ja käsitellä julkisesti. Usein kuitenkin unohdetaan, että sama koskee myös kriitikkoa.

Esseessä onkin vuodatusten ja väkivaltaisten vyörytysten lisäksi kaksi vastinetta, jotka Korhonen on aikoinaan henkilökohtaisesti lähettänyt kirjoistaan kirjoittaneille. Paljon merkkejä on uhrattu kritiikkien analysoinnille. On tärkeää huomata, että vaikka aggressio kohdistuu kriitikoihin, teksti hyökkää ennen kaikkea löysiä kritiikkejä vastaan.

”Puhu, viha” muistuttaa, kuinka kirjallisuuskriitikolta voi pahimmillaan unohtua täysin taiteilijan tekemän työn kunnioittaminen. Nykyisin, kun tekstit tulee kirjoittaa entistä nopeammin palkkojen pysyessä pieninä, tapahtuu herkeämättä myös keskittymisen herpaantumista.

Korhonen oikookin muutamia virheitä, joita hänestä tai hänen teoksistaan on kirjoitettu. Hän esimerkiksi laskee käsitelleensä 12,5 prosentissa kahden vuoden aikana julkaistuissa teksteissään rakkausaihetta, jonka ryöstöviljelystä häntä on syytetty.

”Moni kirjailija tunnistaa tilanteen: ensin toimittajat yhtäällä rakentavat julkiskuvaamme – yleensä jonkin alkeellisen cloun varaan – ja pian toiset toimittajat tai kriitikot alkavat ampua kuvaa alas.” (s. 254) Uskallan väittää, että myös moni kriitikko ja kulttuuritoimittaja tunnistaa tilanteen: sitä kutsutaan laiskaksi journalismiksi ja asiaan perehtymättömyydeksi.

”Kun tekee romaania esimerkiksi kolme vuotta, ideoi, taustoittaa, haastattelee, kirjoittaa, korjaa, kuuntelee esilukijoita, editoi taas ja niin edelleen, oppii tietämään, mitä kirjassa sen ilmestyessä on. Siksi on aina yhtä hämmästyttävää nähdä jonkun yrittävän tunkea valmiin teoksen kansien väliin jotain, mitä siellä ei ehdottomasti ole.” (s. 258)

Kriitikon sanoilla on vaikutusta ja valtaa – myös taiteilijan arkeen. Jos teosta on työstetty vuosikausia ja siitä kirjoitetaan hutiloitu kritiikki, osallistuvat kriitikot itse taiteen arvon alentamiseen, pahimmillaan mitätöimiseen. Oli taideteos millainen tahansa, ansaitsee se vähintään perehtyneen ja tehtyä työtä kunnioittavan arvion.

Korhosen tekstin ongelma on siinä, että se menee henkilöihin – toisin kuin hyvä kritiikki. Korhonen tosin puolustautuu toteamalla, ettei väkivalta kohdistu henkilöihin vaan ”heidän julkiseen kriitikon hahmoonsa” (HS 25.10.). Tämä lakkaa pitämästä paikkansa viimeistään kohdassa, jossa Hannele Salmisen olemusta kuvaillaan. Kriitikko on julkinen tekstiensä – ja vain tekstiensä – kautta, ei ulkoisen olemuksensa.

Sopii kysyä, tarvittiinko nimettyihin henkilöihin kohdistuvaa väkivaltaa, jotta ihmiset huomaisivat kriitikin epäkohtia ja ryhtyisivät pohtimaan niitä? Epäilemättä näin voi hyvinkin olla.

Siksi onkin ikävä huomata, ettei keino tehonnut tai sitten keskusteluun ei olla vielä syystä tai toisesta valmiita; Korhosen tärkeät huomautukset kritiikistä hukkuvat sokkiefektien alle. Helsingin Sanomien tekemän haastattelun sekä muiden aiheesta käytyjen keskustelujen (mm. Helsingin kirjamessuilla) perusteella Korhosen tekstiin on suhtauduttu ennemmin hyvänä vitsinä kuin keskustelunavauksena.

Viime vuosina esille tulleet tapaukset, joissa kritiikkiä on käsitelty taiteen keinoin, osoittavat kuinka kriitikko koetaan yhä taiteilijan vastustajana, ja päinvastoin. Riku Korhosen tuoreesta tekstistä noussut pöhinä kuitenkin todistaa, että dialogi taiteilijoiden ja kriitikoiden välillä on suotavaa, jopa toivottavaa. Siitä, onko väkivaltafantasia tai teatteriesitys paras paikka sen toteuttamiseksi ja ylläpitämiseksi, voi olla montaa mieltä.