Kritiikin Uutiset on pian 50 vuoden ajan toiminut taidekriitikkojen ja -kritiikin äänitorvena. Juhlakauden ensimmäisessä pääkirjoituksessa haluan tarttua yhteen taidekritiikkikeskustelun ansiotta paraatipaikalle päätyneeseen lempilapseen: mielipiteeseen.

Kriitikon ja taiteilijan välinen vuoropuhelu on kautta aikojen toistanut samaa ja kaikkien tuntemaa kaavaa. Monet taiteilijat saattavat esimerkiksi lohduttaa joko kollegaansa tai itseään sillä, että epämieluisa kritiikki olisi loppujen lopuksi ”vain yhden henkilön mielipide”. Mielestäni ongelma ei ole siinä, onko kritiikki mielipide vai ei, vaan siinä mitä tällaisella lausunnolla tarkoitetaan ja saadaan aikaan pitemmällä tähtäimellä.

Kritiikkiä on monentasoista, eikä kehnosti laadittu arvostelu usein juurikaan eroa kömpelösti esitetyistä ”mielipiteistä”. Huonosti kirjoitettu kritiikki voi toki näin tarkasteltuna olla pelkkä mielipide, mutta sitäkin useammin se on vain epäonnistunut kritiikki: teksti, jossa argumentointi kompuroi tai perustelut ovat jääneet selventämättä. Vielä useammin se kuitenkin on vain teksti, joka ei vastaa lukijansa käsitystä taidekritiikistä – ja tällöin pitää pohtia, onko lukijan käsitys kyseisestä tekstilajista kapea saati vanhentunut.

Tällaisesta yksittäisesti ja mahdollisesti myös epäonnistuneesta kritiikistä on kuitenkin pitkä matka siihen, että tunnustettu ja pitkän uran luonut ammattilainen kategorisoidaan julkisesti mielipiteiden laukojaksi. Tällaista näkee kuitenkin aika usein, etenkin mikäli kriitikko ei ole hurmioitunut taiteilijan uusimmasta luomuksesta. On jopa esitetty, että kriitikki tulisi esittää arvostelun tai arvion sijaan otsikon mielipide alla.

Viime vuoden loppupuolella nostin esille Riku Korhosen ”Puhu, viha”-esseen ja sen esittämän huolenaiheen siitä, kuinka kriitikko saattaa mitätöidä taiteilijan usean vuoden työn muutamalla huonosti sommitellulla virkkeellä. ”Kritiikki on mielipide”-puhetta ylläpitävä taiteilija – tai muu kritiikin lukija – kuitenkin sortuu samaan, mistä kriitikkoja on aika ajoin syytetty: toisen tekemän työn väheksymiseen ja epäkunnioittamiseen. Kriitikko ei toki käytä yhteen tekstiin vuosikausia, mutta työhön kuuluu taidealan tuntemus, kouluttautuminen ja kaikki muu työ, joka tehdään asiantuntijuuden syventämiseksi ja kasvattamiseksi.

Ei hyödytä ketään, mikäli sekä taiteilijat että kriitikot ovat kilvan mitätöimässä verbaalisesti toistensa työpanosta. Tällaisen käytös ei kuulu mihinkään sivistyneeseen työkulttuuriin, miksi sen siis pitäisi olla normaalia taide- ja kulttuurialalla? Vaikka moni voi erheellisesti pitää tällaista toimintaa taidepuheena ja kulttuurikeskusteluna, se ei sellaista ole.

Kulttuurijournalismissa on kaivattu enemmän keskustelua taiteilijoiden ja kriitikoiden välille jo pitkään. Keskustelun tulisi kuitenkin pohjautua dialogiin, ei siihen, että kumpikin vuorollaan mitätöi toisen työtä kuin keskenkasvuiset egoistit. On suorastaan surkuhupaisaa, että muutaman vuoden tauon jälkeen, juuri tätä pääkirjoitusta viimeisteltäessä saan palautetta siitä, ettei kirjoittamani kritiikki ole sitä mitä se väittää olevansa, eli kritiikki.

Näen ”vain yksi mielipide”-mantran olevan yhtä haitallinen ammattikunnan kannalta kuin puheet kritiikin ”kuolemasta”, sillä kummassakin taidealan ihmiset ovat itse viestimässä keskenään ja ulkopuolisille (myös rahoittajille), ettemme ole yhteiskunnallisella tasolla tärkeä taloudellisen panostuksen kohde.

Kritiikin Uutisten juhlakauden kunniaksi voisinkin antaa yhden neuvon: älkää vähätelkö toistenne työtä kulttuurin ja taiteen parissa. Työn takana on aina tekijänsä ajallinen ja ajatuksellinen panos, vaikka se ei ensi näkemältä siltä vaikuttaisi.