Internetin tulosta asti kritiikillä on ollut vaikea suhde sähköiseen mediaan. Kritiikin on pelätty kuihtuvan verkkomedioissa taloudellisista tai sosiaalisista syistä. Ajatellaan, että ihmiset eivät joko maksa kritiikistä tai he tekevät sitä itse – ja lopulta kritiikki katoaa ja kriitikko käy tarpeettomaksi.

Kuluttaja kriitikkona on kuitenkin kritiikin todellisuutta. Se on myös kritiikin tulevaisuutta.

Kuluttaja-kriitikko edustaa alhaalta ylöspäin kulkevaa kritiikki-instituutiota. Hän muistuttaa ammattimaista kriitikkoa siten, että molemmat ryhmät rakentavat taiteen kaanonia, erottelevat legitiimiä ja ei-legitiimiä taidetta sekä sanoittavat taiteen narratiiveja esimerkiksi siitä, kuka tekee ”autenttista” taidetta ja millaisia piirteitä taiteessa arvostetaan.

Monien yhtäläisyyksien lisäksi näillä kahdella ryhmällä on myös selkeitä eroja. Yksi suurin on se, että kuluttaja-kriitikko arvioi ”tuotetta”. Tämän hän tekee erilaisilla alustoilla muun muassa verkkokaupoissa ja sosiaalisessa mediassa.

Taidemaailmassa on ollut aina portinvartijansa, jotka ovat vaikuttaneet taiteen kanonisointiin. Portinvartijoilla on sanansa sanottavana siitä, kuka ja kenen taide pääsee esille ja ketä taidemaailmassa arvostetaan. Rooli on muuttunut etenkin internetissä. Siinä missä vanhassa maailmassa kriitikolla oli mahdollisuus avata ja valta sulkea ovia, nykyisin oleellista on myös se, millaiseksi ovivahdiksi yleisö muodostuu.

Tutkimukset ovat osoittaneet, että yleisö ei ole aina tasapuolinen portsari.

Kuluttaja-kriitikoita tarkastellut kulttuurisosiologi Julian Schaap totesi vuonna 2015 julkaistussa tutkimuksessa, että kuluttaja arvioi eri tavoin taidetta kuin ammatikseen tai puoliammattimaisesti kritiikkiä kirjoittava kriitikko. Kävi ilmi, että joukon ääni on puolueellinen: kuluttaja-kriitikot antoivat keskimäärin huonompia arvioita muille kuin etnisesti valkoisille rock-muusikoille.

Syitä epäsuhdalle voi olla monia. Kenties kuluttajien taidekäsitys on enemmän ulossulkeva kuin taiteen eri vivahteita ymmärtävä. Saattaa myös olla, että kuluttaja-kriitikot nojaavat valmiiksi sementoituihin vanhoihin – valkoisiin ja maskuliinisiin – kaanoneihin ammattikriitikoita hanakammin. Näin on erityisesti rockin kaltaisten genrejen kohdalla, jotka mielletään mustasta historiastaan huolimatta tänä päivänä valkoiseksi musiikiksi.

Schaapin tutkimus kuvaa hyvin sitä, miksi yleisön tulisi olla yksi nykykritiikin kohde.

Internet ei ole pelkästään demokratisoiva alusta eikä joukon ääni nosta välttämättä esiin erilaisia tekijöitä tasapuolisesti. Massojen tekemässä kritiikissä ulkopuolelle voi jäädä monia toiseuden edustajia ja valtavirtaista taidekäsitystä haastavia tekijöitä.

Millä tavoin kuluttaja-kriitikoihin voisi sitten suhtautua? Mitä heiltä voi oppia?

Yleisöä tarkastelevan kritiikin tarkoituksena ei ole uuden elitistisen kritiikki-instituution pystyttäminen, jossa kuluttajien mielipiteitä ylenkatsottaisiin tai niitä ei kuultaisi. Ja onhan toki niinkin, että suuren yleisön joukosta löytyy useita raikkaitakin ääniä, sellaisia, jotka haastavat ammatikseen kritiikkiä kirjoittavien valtavirran ja heidän monet ahtaat käsityksensä.

Internet-ajalla portinvartija-järjestelmä on kuitenkin muuttunut radikaalisti. Yleisö ja erityisesti suurina massoina verkossa toimiva valtavirta ei ole vain vastaanottava osapuoli: se voi harjoittaa myös ulossulkevaa taidepolitiikkaa.

Tämä vallan mekanismi tarvitsee sekin haastajansa.

Kirjoittaja on tutkija ja kriitikko.