Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2015.
SANANVAPAUDESTA JA TAITEESTA kohistiin 1960-luvun Suomessa useaan otteeseen.
Yleensä muistetaan Harro Koskisen Sikamessias-kohu ja Hannu Salaman romaanistaan Juhannustanssit saama jumalanpilkkatuomio. Sen sijaan myös tuotteliaana mitalitaiteilijana tunnetun Kauko Räsäsen enkeliveistos jää usein sivuun.
Se olikin kirkollisten piirien tarkoitus.
Kaikki alkoi siitä, kun yksityinen perhe tilasi veistoksen Räsäseltä tapaturmassa kuolleen poikansa haudalle. Lappeenrannan hautausmaalle teos ei kuitenkaan saanut jäädä.
Kiista käytiin muutamia vuosia tunnetumpia mittelöitä aiemmin. Konfliktit kertovat siitä, ettei meidän ole syytä kovin paljon röyhistellä rintaa ja uskoa, etteivät uskonnolliset taidekiistat kuuluisi – ainakaan enää nykyaikana – luterilaisuuteen.
Vaikka taiteilijaa sentään ei sananmukaisesti tapettu, tapauksessa on samoja piirteitä kuin kulttuurisodassa, joka nyt leimuaa Euroopassa ja laajemminkin. Reikäenkeliksi kutsuttu veistos tarjoaakin tilaisuuden pohtia, mitä jyrkästi uskovien, tällä erää imaamien ja heidän lietsomiensa ihmisten mielessä liikkuu.
Veistos löytyi vuonna 1961 lehtikasasta hautausmaan laidalta.
ENSIMMÄISEN ALOITTEEN Räsäsen veistoksen poistamisesta haudalta teki sen kaivaja, jonka mielestä mustanpuhuva, reikäinen enkelipatsas oli rienaava ja pelottava.
Kohta kirkkoherra (Kaiku Kallio, 1890–1971) yhtyi kritiikkiin ja tuomitsi teoksen kristillisen tavan vastaiseksi. Kirkkohallitus puolestaan arvioi veistoksen olevan liian korkea.
Sitten kulttuuriväki havahtui.
Veistos löytyi vuonna 1961 lehtikasasta hautausmaan laidalta. Tiedossa ei ole, vaatiko sen tilannut perhe korvauksia. Kun Lappeenrannassa pidettiin Etelä-Karjalan taiteilijaseuran kokous ja sen rinnalla vuosinäyttely, Reikäenkeliä keksittiin kuljetuttaa riemusaatossa kaupungin halki näyttelytiloihin Lönnrotin koululle asti. Provokaation jälkeen Reikäenkeli joutui varastoon vuosikausiksi, kunnes Lauritsalan kauppala keksi ostaa teoksen ja sijoittaa sen uuden ja modernin – ja kovin sanoin arvostellun – kirkon viereen.
Lauritsala liitettiin Lappeenrantaan vuonna 1967, joten nokittelu sai joko ansaitsemansa tai ainakin jotensakin kunniakkaan päätöksen. Särkyneen enkelin nimi vakiintui reikäiseksi, ja taiteellinen vapaus voitti kontrollikoneiston.
Veistoskohu kuten muutkin jumalanpilkkaa sivuavat kiistat nostivat keskusteluun sitä kipuilua, jota kaupungistuva ja yksilöllistyvä Suomi kävi läpi. Ikuisiksi koettuja isänmaallisia ja kristillis-siveellisiä arvoja punnittiin uudelleen. Voisi ajatella, että samantapainen kuohunta ja sukupolvien välinen valtataistelu on nyt käynnissä arabimaissa, joista se leviää muualle.
LAPPEENRANTA KOKI 1960-luvulla olevansa hyvinkin moderni, jopa mondeeni paikkakunta. Taidekiista nosti erityisesti Lauritsalan lukiolaisten itsetuntoa ja sai heidät arvioimaan vanhempiensa perinteitä uusilta kanteilta.
Teollisuudesta nouseva vauraus toi vaihtoehtoja vapaa-aikaan – ja maahanmuuttajia. Kohta Lappeenrannassa toimi Suomen ensimmäiseksi uskottu pizzeria. Sellaisen taisi kyllä perustaa jo 1961 Giovanni Tedeschi Haminaan, ja vasta 1964 Lappeenrantaan avautui Adriano Vinciguerran maineikas Adriano Bar. Kohta nuoriso vanhempien kauhuksi jo bailasi discoissa ja jätti rippikoulut vähemmälle. Vanhemmat pelkäsivät punaisia ylioppilaslakkeja, sotilaspassien polttajia, juoppoutta ja muuta moraalittomuutta.
Tavallaan vastaiskuna ryhdyttiin järjestämään (sittemmin melko kosteita) Humppafestivaaleja vuonna 1977.
Ikuisiksi koettuja isänmaallisia ja kristillis-siveellisiä arvoja punnittiin uudelleen.
Uusi valtakunnallista huomiota saanut kulttuurikiista Lappeenrannassa syntyi 1970-luvun lopulla, kun pääkadun varren jugendtyylisen liiketalon purkamista vastustettiin. Taideväki osoittautui konservatiivisemmaksi kuin liike-elämä, joka sittemmin on pannut Lappeenrannan rakennuskantaa sotaa paljon tehokkaammin uuteen uskoon.
KAUKO RÄSÄNEN sai maineenpalautuksen vuonna 1993, kun hänen veistoksensa Äiti Karjala paljastettiin sankarihautausmaalla Lappeenrannan keskustassa. Klassisen pietà-aiheen toisintoa kiertää tumma kiviaita, johon on hakattu niiden viidentuhannen kaatuneen sotilaan nimet, joiden ruumiit jäivät rajan taakse. He olivat kotoisin 36:sta Neuvostoliitolle pakkoluovutetusta pitäjästä.
Ajat olivat jälleen muuttuneet, ja Kauko Räsäsen veistos kertoi siitä omalla tavallaan.
Lappeenranta sijaitsee vain 200 kilometrin päässä Pietarista, ja toiseen maailmansotaan liittyviä muistomerkkejä kaupungissa riittää. Niiden rinnalla Reikäenkeli on uuden ajan airut. Se edustaa vapaata taidesuuntaa, siinä missä Äiti Karjala taas merkitsi paluuta turvalliseksi koettuun monumentalismiin.
Lappeenranta kuului Venäjään paljon kauemmin ja tiiviimmin kuin Suomen läntisemmät osat. Jos nyt niin kehnosti kävisi, että Suomelle vieraat joukot saapuisivat kaupunkiin – takaisin ”pyhille mailleen” – he saattaisivat hyvinkin heittää ensimmäiseksi jorpakkoon Äiti Karjalan.
Kirjoittaja on kirjailija, kriitikko ja toimittaja. Hänen äitinsä syntyi 1933 Suistamolla samaan sukuun Kauko Räsäsen kanssa.



