Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 1/2015.

 

Teemu Mäen väitöskirjaan sisältyy essee taidekritiikistä, mutta hän ei juurikaan lue kritiikkiä.

 

MAHDOLLISUUTTA KESKUSTELUUN taiteesta, taidemaailmasta ja kritiikistä taiteilija Teemu Mäen kanssa ei halua sivuuttaa, sen verran suorasukaisesti hän ilmaisee näkemyksiään kuvilla ja sanoilla. Hän on löytänyt toistuvasti yhteiskunnallisia kipupisteitä, joiden aiheuttama julkisuus on yltänyt myös taidemaailman reunojen ulkopuolelle. Jopa niin usein, että on syntynyt hokema: missä Mäki, siellä kohu. Ulkoisen kohun sijasta on kiinnostavampaa keskustella taiteesta ja kritiikistä. Mäki kehottaa altistumaan taiteelle monissa lajeissa ja välttämään teoksen lähikontekstia. Kuvataiteilijuuden lisäksi hän työskentelee tutkijana, kirjailijana ja teatteriohjaajana.

 

Taiteen moniottelija

 

Kuvataiteilijana Teemu Mäki tunnetaan allegorisista maalauksista, joissa sisältö on yleistetysti kritiikkiä kulutuskapitalismia vastaan. Näissä teoksissa materiaalina kuva ja teksti ovat rinnasteisia.

– Kuvat ja teksti ovat molemmat minulle sekä itsenäisiä ilmaisun välineitä että rinnakkaiset urheilulajit. Harrastan ja vaihtelen niitä mieleni sekä tietysti sen mukaan, mitä teos vaatii. Osa kuvista; maalauksista, valokuvista ja videoteoksista tai teatterikappaleista ei vaadi dialogia. Mutta joissakin allegorisissa maalauksissa ne ovat rinnakkaisia. Tekstit ovat maalauksessa siveltimellä ja öljyväreillä kirjoitettuina. Tiukkapipoinen asenteeni on ollut monia vuosia, että repliikit on oltava fyysisesti maalauksen pinnassa. Niiden keskinäinen suhde perustuu välttämättömyyteen teoksen sisällön kannalta.

Kuvat ja tekstit toimivat myös erillisinä taiteilijan teoksissa. Kuvataiteessa ilmaisumuodot ovat moninaisia ja tekstityyppejäkin on lukuisia. Muodostavatko ne yhdessä ja keskenään kokonaisuuden?

– Kirjoittaminen oma taiteenlajinsa. Väitöskirjassani ei ollut tietoisesti yhtään kuvaa. Kun kirjoitan runoja, mietin asioita puhtaasti tekstin kautta. Eri minät tekevät yhteistyötä, Mäki avaa.

– Esimerkiksi esseeni yhteisötaideprojektiin Be your enemy on saateteksti ja sellainen bonus, jota ei pitäisi tarvita. Jotkut kokevat sen kiehtovana, mutta en koe niiden tarpeellisuutta. Valokuvat ovat taidetta, mutta teksti on pikemminkin asiatekstiä, eikä se ole kaunokirjallisuutta. Jokaisen teoksen pitäisi pärjätä omillaan, eikä katsojan ja kuulijan tarvitse tietää minusta mitään persoonana. Erityisesti vierastan sellaista taiteen lähestymistapaa kuin gesamtkunstwerk – kokonaistaideteoksen ajatusta. Taiteilijan kokonaistuotantoa ja sitä, että teosten antoisuus paljastuu vasta suhteessa toisiinsa.

Opettajana Mäki käyttää menetelmää, jossa keskitytään teoksen näkemiseen.

– Sanon, että siinä on nyt taulu – katsokaa sitä. Tehkää ajatusleikki ja unohtakaa, että teos on Frida Kahlon. Leikkikää, että ette ole koskaan kuulleetkaan mistään vitun frida kahlosta. Miettikää sen sijaan onko se edelleen kiinnostava taulu. Mitä siinä on? Metodi jakaa mielipiteet, mutta minä olen kokenut sen onnistuneena. Vaikkapa jos menen konserttiin ja jousikvartetto on sävelletty aidsiin kuolleen ystävän muistoksi – ja joku kokee sen juuri pakahduttavana juuri siksi.

 

MÄKI MAALAA YHÄ hyvin perinteisiä muotokuvia. Hän katsookin kuuluvansa taiteen jatkumoon, ja kuvataiteessa muotokuvilla on laaja historiallinen merkitys.

– Se, että maalaan muotokuvaa vertautuu kohdallani maailmankatsomukselliseen näkökulmaan ja siihen, miten rakennan kuvan sommittelun niistä aineksista, jotka vastaavat näkökulmaani. Muutamat esikuvistani, kuten Otto Dix ja Lucien Freud ovat onnistuneet maalaamaan loistavia teoksia. Kuljen sitä traditiota pitkin.

Mäki näkeekin itsensä hyvin perinteisenä taiteilijana juuri aiheiden ja genrevalintojensa vuoksi. Myös allegoriamaalaus on ollut hänelle tärkeää. Maalausten ohessa Mäki käyttää esimerkiksi valokuvaa ilmaisuvälineenä.

Kriitikko pyrkii pseudopsykologisesti ratkaisemaan taiteilijan arvoituksen.

– Valokuva on hyvä väline taiteessa, koska ajattelen sen olevan tuttu ja ymmärrettävä kuvan muoto. Vähän kuin eräänlaista taiteen esperantoa, jota kaikilla on lähtökohtaisesti suuremmat edellytykset ymmärtää, hän selventää.

Valokuvan dokumentaarisuus on tietenkin yksi välineen ulottuvuuksista.

– Valokuva näyttää totena, miltä juuri nämä ihmiset näyttävät esimerkiksi geneettisesti. Kuvaan palkkikameralla, joka on kömpelö ja hidas. Tämä on eräs syy siihen, että lopputulokset muistuttavat paljon muotokuvamaalauksia. Tausta ja myös tietoisesti käyttämäni rekvisiitta ovat tyypillisiä muotokuvamaalauksen perinteelle. Hitaus on myös käyttämäni menetelmä; haluan hidastaa aikaa, tuijottaa pitkään sitä, mikä nousisi olennaiseksi. Olkoon se kohteen henkilöhistorian taakka tai rikkaus.

 

Identiteetin liikkuvuus

 

Valokuvaprojektissa Miten olla mies tai nainen? Mäki valokuvaa häntä itseään jollakin erityisellä tavalla kiinnostavia ihmisiä.

– Lyhyesti sanottuna projektin pyrkimyksenä on tehdä näkyväksi sisäistä ja ulkoista kamppailua, jota ihminen käy yrittäessään elää kulttuuriemme tuottamien mies- ja naisroolien kanssa. Myös kuolevaisuus liittyy sarjaan. Yksi sarjan sankareista on Lasse Svartström. Mielestäni hänestä näkyy aito ylpeys siitä hahmosta ja identiteetistä, jonka hän on luonut.

Tässä kokonaisuudessa Suomen Arvostelijain liittoon kuulunut aktiivi Hilkka Eklund (1945–2013) on tietysti sarvilaisittain kiinnostava henkilö. Hänestä Mäki on tehnyt kaksoismuotokuvan.

– Tapasimme Hilkan kanssa usein teatterimaailmassa. Hän oli puhelias, keskustelimme usein ja paljon. Hän alkoi kiinnostaa minua ihmisenä, ja pyysin häntä mukaan. Kuvasimme diptyykin yhtenä iltapäivänä parin tunnin sessiona. Minusta hänessä on jotakin miehistä, samaan aikaan kun hän on nainen. Oikeanpuoleinen kuva on otettu siten, että pyysin häntä laulamaan. Ihminen on mielenkiintoisessa tilassa laulaessaan. Vähän kuin tiedostamattomassa.

Toimittaja ja teatterikriitikko Hilkka Eklund menehtyi samana vuonna, kun hän osallistui Teemu Mäen projektiin Miten olla mies tai nainen? Kuolevaisuuden teema sai eräänlaisen päätepisteen hänen kaksoismuotokuvassaan.

Eklundin olemus huokuu kuvissa pikemminkin androgyniaa, ihmisen neutraalia sukupuolisuutta tai molempien sukupuolien tasavertaista läsnäoloa. Erityisesti valokuvadiptyykin keltapohjainen kuva on muodoltaan hyvin klassinen muotokuva, joka taidehistoriasta vertautuu esimerkiksi Vermeerin Turbaanipäiseen tyttöön (1665), mutta nykykielellä. Kuvassa Hilkka on itsetietoinen vanheneva ihminen, jonka katse on suoraviivaisen rehellinen; tässä olen, tässä hetkessä, juuri tällaisena.

 

Taiteilijuuden diktatuurista yhteisötaiteeseen

 

Sarjassa Be your enemy (2003–) on kyseessä hyvin erilainen valokuvaaminen. Se on yhteisötaideprojekti, jossa on erittäin yksinkertainen tehtävänanto.

– Työpajoihin osallistuneet tekivät kolmiosaisia valokuvatriptyykkejä, joissa vasemmassa on aina tekijän ihanneminä, keskellä arkiminä ja oikealla vastenmielisin minäkuva eli vihollinen, inhokki tai painajaisminä, Mäki selventää. Tarkoituksena oli haastaa ihminen ajattelemaan on tarkoitus haastaa ihmisen ajattelemaan muun muassa omaa minäkuvaansa.

– Nämä kolmiosaiset omakuvat näyttävät, miten erilaisia käsityksiä meillä on moraalista, elämäntavoista, uskonnosta, politiikasta ja makuasioista, Mäki jatkaa.

– Tärkeämpää kuin pynttäytyä joksikin roolihahmoksi oli projektin ajatus pohtia ketä ihailee tai pelkää – ja miksi? Päämääränä oli saada yksinkertaiseen kysymykseen monimutkaisia vastauksia.

Ehkä osallistujat avasivat tiedostamattaan ei-stereotyyppisiä ajatuksiaan. Varsinkin viholliset piilevät alitajunnassa, ihanteet ovat tahattoman ponnettomia ja helposti valheellisia.

Miten päämäärä toteutui, nousiko esiin jotain ennalta-arvaamatonta?

– Ainakin pyrkimyksenä oli nostaa esiin taideteokselle ominaista kykyä ontuvuuden, ajattelun katkosten, hämmennyksen ja tiedostuksen puutteen kääntämiseen juuri siksi ainekseksi, joka teoksessa koskettaa ja ärsyttää. Identiteetti on keinotekoinen ja rakennettu, sitä halusin myös osoittaa. Edelleen keskeistä oli ei-yhteinen ajattelu, valtavat mielipide-erot ja maailmankatsomustemme yhteismitattomuus.

 

BE YOUR ENEMY on puhdasoppinen yhteisötaideprojekti. Siinä Mäki on toteuttanut ns. tekijyyden siirtämistä, joka liittyy teoreettisesti Nicolas Bourriaud’n relationaaliseen estetiikkaan.

– Taidemaalarina ja kirjoittajana on etu toisinaan työskennellä yksin ja päättää kaikesta teokseen liittyvistä elementeistä. Mutta toisinaan ryhmätyöskentelyllä on oma voimansa, jonka toteuttaminen on kiinnostavaa. Teatteri on ylipäätään aika yhteisöllistä ja ohjaaja on siellä ylin auktoriteetti, vaikka toisinkin voi olla, dialogisesti.

Yhteisötaiteen lisäksi hän on toteuttanut kollektiivimaalauksia. Miten demokratia toimii maalauksen pinnassa?

Kritiikin ongelmana on nykyisin, ettei sillä ole enää auktoriteetin asemaa.

– Olen tehnyt yhdessä opiskelijoiden kanssa kollektiivimaalauksia, joissa ensin kysyn osallistujilta, mitä he haluavat käsitellä – mikä on tärkeää. Sitten he ehdottavat muutamia aiheita ja yhdessä käsittelemme niiden merkityksiä.

Mäki painottaa, että kollektiivimaalauksen suuri haaste on saada erilliset osat sopimaan kuvallisesti yhteen.

– Vaikka tavallaan toimimme yhdenvertaisina, usein minä ratkaisen tämän kokonaissommitelman yhteensovittamisen. Ja vain siksi, että olen usein kaikkein kokenein, hän sanoo. Yhteisprojekteissa hienointa onkin juuri yhdessä tekeminen.

– Kollektiivisuudessa summaksi tulee jotain sellaista, mitä yksin ei voi saavuttaa.

 

Maalaustaiteen epäkiinnostavuus

 

Maalaustaiteen kuolemasta on hoettu vuosikymmeniä, mutta yhä tämän päivän nuoret taiteilijat maalaavat. Kun kotimaisen maalaustaiteen tilanteesta kysyy Mäeltä, hän vastaa, ettei laji jaksa erityisemmin häntä kiinnostaa.

– Se ei välttämättä ole tällä hetkellä minulle se taiteen ilmaisumuoto, jossa tapahtuu jotakin uutta ja erityistä. Itse asiassa käyn katsomassa mieluummin jotain muuta, vaikkapa nykyteatteria, Mäki tunnustaa.

– Maalaustaiteen piirissä ei ole tapahtunut viime aikoina mitään kovin kiinnostavaa. Suomessa maalaustaiteen ongelmaksi ja paikalleenseisahtamiseen syynä on sen välineellistyminen; taidemaalarit maalaavat sellaisia teoksia, joita tietynlaiset galleriat ja tietynlaiset – tosin lukumäärällisesti harvat – taiteenkerääjät ostavat. Tällä tietynlaisella tarkoitan vahvasti oikeistolaista kulutusmentaliteettia, jossa taideteoksesta lopulta tulee kulutushyödyke. Objekti, millä osoittaa varallisuutta. Kuvanveistotaiteessa tilanne on tätäkin hankalampi, sellaisia huusholleja on vielä harvemmassa, jotka hankkivat olohuoneisiinsa veistoksia. Taidemaalarit ovat välineensä vankeja siinä määrin, että heidän pitäisi myydä maalauksiaan.

 

Lukemattomia kritiikkejä

 

Kuvataiteilijaksi Mäki kirjoittaa paljon ja erilaisia tekstityyppejä asiateksteistä esseisiin ja runoihin. Hänen väitöskirjansa Näkyvä pimeys (2005) koostuu kymmenestä esseestä, joista yksi käsittelee taidekritiikkiä. Kritiikin ongelmakohdiksi Mäki mainitsee muun muassa intentioharhan.

– Siinä harhautuvat vuorollaan taiteilija, jonka oletetaan tyhjentävästi tietävän intentionsa. Mutta myös kriitikko voi harhautua, hän toteaa.

– Arvostelija kuittaa tekijän naurahduksella, mutta ryhtyy omin päin tulkitsemaan teoksen antaman todistusaineiston perusteella, mitä taiteilija tietämättään halusi ilmaista. Hän pyrkii pseudopsykologisesti ratkaisemaan taiteilijan arvoituksen. Sitten on kontekstoinnin ongelmat, siinä teosta katsotaan vain historiallisen kontekstinsa tahdottomana ilmauksena.

Ulkoiseen keskittyvää formalistista kritiikkiä Mäki nimittää taitoluistelukritiikiksi.

– Siinä ei puhuta sisällöstä, vaan kuvaillaan teosta sellaisilla määreillä kuin tyylikäs, mauton, mukaansatempaava ja hajanainen. Lasketaan onnistuneiden kolmoisaxeleiden lukumäärä. Tällaisessa kritiikissä käsitettä hyvä maku käytetään tosissaan ja ajatellaan että, ”kauneus vain on” ilman perusteita, miksi ja kenen mukaan.

Mäki itse kuuluu niihin taiteilijoihin, jotka eivät juurikaan lue kritiikkejä. Nykypäivän kritiikin ongelmaksi hän mainitsee auktoriteetin aseman puutteen.

– Lähtökohtaisesti kritiikki ei ole palautetta taiteilijalle, vaan pikemminkin tarkoitettu katsojille ja näyttelyyn suuntaaville jonkinlaiseksi esiluennaksi. Mutta kritiikin ongelmana on nykyisin, ettei sillä ole enää auktoriteetin asemaa. Taiteilijana olen kai ohittanut jo sellaisen vaiheen, että kritiikillä olisi mitään vaikutusta siihen, mitä teen.

Myös määrällisesti kritiikkiä on Mäen mielestä tällä hetkellä lukemattomasti.

– Kritiikkiä kirjoitetaan paljon ja tarkoitan myös sitä sosiaalisen median kritiikkiä, jossa tykkäämiset vaikuttavat, mihin näyttelyihin ja teatteriesityksiin mennään. Painetun kritiikin tila on sen sijaan toinen. Esimerkiksi koen myötähäpeää lukiessani muutamien Helsingin Sanomien kuvataidekriitikoiden kirjoituksia. Nimiäkin voin mainita, kuten Veikko Halmetoja ja Harri Mäcklin.

Mäen kanta on yksinkertainen ja selvä.

– Auktoriteetteja ei enää ole.

 

Kirjoittaja on taidehistorioitsija ja kuvataidekriitikko.

 

Keskeisimmät lähteet

Keskustelu taiteilija Teemu Mäen kanssa Kuntsin modernin taiteen museossa 14.2.2015.

Mäki, Teemu: Näkyvä pimeys. Esseitä taiteesta, filosofiasta ja politiikasta (2005).

Mäki, Teemu: ”Yhteisötaide – tapausesimerkki Be Your Enemy.” Julkaistu teoksessa Taide keskellä elämää, toim. Marjatta Bardy, Riikka Haapalainen, Merja Isotalo & Pekka Korhonen (2008).

Mäki, Teemu: ”Miten olla mies tai nainen?” Essee (julkaisematon).