Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2015.

VAIKKA SAVOSSA VASTUU JÄÄKIN kuulijoille, Kuopiossa varttunut ja nykyisin Helsingissä asuva kulttuurikriitikko Jussi Koitela seisoo tomerasti sanojensa takana. Hän kantaa huolta muun muassa siitä, että viime vuosien aikana edustuksellisen demokratian rakenteet ovat tuottaneet pettymyksiä monilla tahoilla. Ne ovat sallineet ja edistäneet sosiaalisia, taloudellisia, kulttuurisia ja ekologisia kriisitilanteita eri puolella maailmaa.

– Esimerkiksi Suomessa demokraattisesti hallittu yhteiskunta on sallinut Talvivaaran kaltaisen ympäristökatastrofin tapahtumisen. Valitettavasti nämä kriisit eivät koskaan ole pelkästään ympäristöön liittyviä.

Koitela huomauttaa, että tällaiset kriisit muuttavat myös alueen kulttuuria ja yhteisön identiteettiä.

– Samalla tavalla eurooppalaisten edustuksellisten demokratioiden ajamat leikkauspolitiikat muuttavat myös ihmisten kulttuurisia identiteettejä tulevaisuuteen liittyvän toivottomuuden sekä köyhyyden lisäksi, hän selventää.

Hyvin ei ole käynyt taiteelle eikä kulttuuripolitiikallekaan tässä ruletissa.

– Taiteilijaseuroja ja taiteilijoiden yhteenliittymiä on vaivannut samankaltaiset ongelmat kuin edustuksellisen demokratian rakenteita ylipäätään: monet jäävät edustamatta. Esimerkiksi Suomen taiteilijaseura on monissa ajamissaan hankkeissa ja muutoksissa edistänyt taiteilijoiden tuloerojen kasvamista. Se on myös raivannut tietä ilmapiirille, jossa taiteilija nähdään yrittäjänä, jolle julkista rahoitusta ei tarvita, sanoo Koitela.

Tämä jättää hänen mukaansa aika monet taiteilijat epäedustetuiksi, samalla tavalla kuin ne laajat joukot nuoria Etelä-Euroopassa leikkauspolitiikan aikana. Median tulisi haastaa näitä edunvalvonnan ja siihen liittyvän lobbauksen puhetapoja sekä kytkeä taiteilijoiden ja taidekentän puhetta laajempiin yhteiskunnallisiin ideologioihin.

– Vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä – ja jo vähän pidempään – kipein asia on ollut taiteen rahoituksen ja taiteen yhteiskunnallisen aseman muutos. Se liittyy laajempiin yhteiskunnallisiin muutoksiin, uusliberalisoitumiseen. Tätä voi tarkastella monesta eri näkökulmasta, mutta taidekentällä suurin väite tuntuu olevan taiteen välineellistyminen. Kuvataidekentällä tämä on tarkoittanut mm. luovan talouden ja taiteen terveysvaikutukseen liittyviä rahoituksia. Vastakohdaksi asetetaan hyvinvointivaltion mahdollistama ns. autonominen ja kriittinen taide.

Tällaisessa, monella tavalla keinotekoisessa vastakkainasettelussa taisteleminen ei Koitelaa kiinnosta. Ennemminkin hänen mielestään täytyy miettiä, miten kriittinen työskentely on mahdollista nykyisessä ja tulevassa yhteiskunnallisessa tilanteessa ja mitä se vaatii rahoitusmotiivien muuttuessa.

Pitää siis olla näkyvästi esillä taidehallinnon liepeillä ja kulttuuripolitiikassa pärjätäkseen taiteilijana.

– Näin olen taiteilijana ja muissa toimissani itsenikin asemoinut puolustaakseni taidekäsitystäni. Taide ja taidekentällä toimiminen ovat minulle – ja ehkä laajemminkin – yhä enemmän sitoutuneen tiedon ja kokemusten tuotantoa kuten: teksti netissä, teos galleriatilassa tai puhe paneelikeskustelussa. Taide saa merkityksensä ainoastaan verkostossa muihin samankaltaisiin tiedon ja kokemuksen kappaleisiin. Tämänkaltaisessa verkostossa on helpompi toimia, jos suhtautuu työskentelyynsä tällaisten ”kappaleiden” tuottajana.

Eri ammatti-identiteettejä käyttämällä nämä ”kappaleet” Koitelan mukaan saavat myös merkityksensä ”tehokkaammin”. Hän ounastelee, että voi kenties olla hyödyllisempää kutsua itseään kirjoittajaksi verrattuna vaikkapa kuraattoriin, jos julkaisee tekstiä, koska teksti saa erilaisen merkityksen riippuen kirjoittajan ammattinimikkeestä.

Koitela painottaa kulttuuripolitiikan tuntemusta taiteen kriitikoiden käsikassarana.

– On tärkeää, että teoksia, esityksiä, näyttelyitä tai mitä vain toimintamuotoja arvioidaan ja tulkitaan ottamalla huomioon taide- ja kulttuuripolitiikkaa sekä rahoituksen tuottamia rakenteita ja työskentelyolosuhteita.

Raha on arvo, jota kulttuurikenttä ei ymmärrä tarpeeksi.

Koitelan organisoimassa Skills of Economy -projektissa pyrittiin talouden valta-aseman kyseenalaistamiseen ja uudistamiseen. Hän on herättänyt kiivasta keskustelua arvostelemalla taideinstituutioiden toimintatapoja ja niiden käyttämää taloudellista valtaa.

– Tämä kiivas keskustelu liittyi taiteilijalähtöisten gallerioiden ja liittojen gallerioiden rahoituskuvioihin. Nehän eivät juurikaan eroa kaupallisten gallerioiden systeemistä. Nämä galleriat eivät myy ainoastaan teoksia, vaan tilaa ja lupauksia taiteilijoille, että näyttelyn pitäminen johtaa apurahojen saamiseen. Minkäänlaista sisältöihin ja taiteilijan työn kehittymiseen liittyviä kuratoriaalisia tai diskursiivisia asioita ne eivät pysty tarjoamaan, enempää kuin kaupallisetkaan galleriat Suomessa, Koitela paheksuu.

Hänen mielestään on hyvä, että on myös vaihtoehtoisia tapoja järjestää taloudellista vaihtoa ja resurssien jakamista tasa-arvoisesti. Sellaisia ovat esimerkiksi aikapankit ja muut erilaiset solidaarisen talouden muodot, joita vaikkapa perustulon rinnalla voisi soveltaa ja kehittää taidekentällä ja tuoda laajemminkin yhteiskunnan käyttöön.

KRITIIKIN PÄIVÄSSÄ Jussi Koitela muistutti, että mikään yhteiskunnan alue ei tule toimeen ilman julkista tukea – ei kulttuurikaan.

– Kulttuuri- eikä muidenkaan alojen julkisten rahojen pidä automaattisesti vähentyä tulevaisuudessa, vaikka se siltä näyttääkin tässä leikkausmantrassa ja kapitalistisessa realismissa. Yhteiskuntamme ja yhteisö laajemmassa mielessä eivät tule toimeen ilman tulonsiirtoja ja resurssien jakoa julkisen sektorin kautta. Voimme päättää mitkä resurssit jaetaan yhteisesti ja mitkä annetaan ”yksityiseen” jakoon. On tavallaan turha spekuloida koko ajan vääjäämättömästi vähenevillä rahoilla, koska voimme päättää myös toisin.

Koitela sai raikuvat aplodit, kun hän 18.4. järjestetyn paneelin päätteeksi totesi napakasti, että ”rakastakaa rahaa!”

– Seminaarissa valiteltiin sitä, että kaikki asiat käsitellään talouden kontekstissa, emmekä puhu enää arvoista. Jos kerran kaikki asiat arvotetaan talouden kautta, niin silloinhan puhumme koko ajan arvoista. Tällaisen tavan ajatella on esittänyt mm. teoreetikko ja Robin Hood -projektin yksi vetäjä Akseli Virtanen.

Rahaa on rakastettava Jussi Koitelankin. Hänen taiteellaan, kriittisillä puheenvuoroilla ja tapahtumatuotannoilla on selkeät tavoitteet. Niiden välityksellä hän manifestoi ottamaan kantaa ja keskustelemaan kriittisesti talouden ja talouspuheen ajankohtaisista asioista ja reaktioista, usuttaen myös toimimaan.

– Talouden asema on muodostunut lähes profeetalliseksi osaksi eri mekanismeja niin taide- kuin mediakentässäkin. Kannanotoillani ja kritiikillä haluan herättää nykyistä syvällisempää arvokeskustelua.

Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko.