Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2015.

Taiteen ja kulttuurin kentät. Perusrakenteet, hallinta ja lainsäädäntö
Toim. Ilkka Heiskanen, Anita Kangas ja Ritva Mitchell
Tietosanoma (2. painos 2015), 509 s.

Kulttuurihallinnon oppikirjalta odottaa runsaasti konkreettista käytännön sisältöä. Sitä tarjoaa Taiteen ja kulttuurin kentät, joka nimestään huolimatta ei käsittele juurikaan taidetta, vaan keskittyy erityisesti otsikkonsa jälkimmäiseen osaan, kulttuuriin. Kirjan alaotsikko tarkentaa laajaa fokusta: perusrakenteet, hallinta ja lainsäädäntö paljastaa, että nyt keskitytään yhteiskunnallisiin raameihin ja kulttuurihallinnon koukeroihin.

Oppikirjaksi suunniteltu teos pureutuu 2000-luvun Suomen kulttuurihallinnon arkipäivään. Virkamieskäytännöissä kulttuurikentän todellisuus muodostuu hallinnollisista käytänteistä: instituutioiden roolista ja yksilön suhteesta instituutioon, kulttuuriperintöä koskevasta lainsäädännöstä ja Suomen suhteesta Euroopan Unioniin. Aivan erityistä painoarvoa saa lainsäädäntö. Ensimmäisen painoksen mittasuhteisiin lain painottamisessa ei kuitenkaan olla menty. Vuonna 2002 ilmestyneen ensimmäisen laitoksen lähes 380-sivuinen osio suomalaista kulttuurilainsäädäntöä on jätetty nyt ilmestyneestä painoksesta suosiolla pois.

Taiteen, tutkimuksen ja kulttuurin hoitaminen ei kuulu enää valtion prioriteettilistalle eikä tämän tehtävän ulkoistamista arkailla.

Taiteen ja kulttuurin kentät -teoksen ensimmäistä laitosta leimasivat 90-luvun tuulet. Euroopan Unioniin liittyminen ja laman vaikutus näkyivät massiivisessa teoksessa, jossa etenkin EU:n suhdetta kansalliseen kulttuuripolitiikkaan käsiteltiin varsin mittavasti. Käsillä oleva painos on täydentynyt oman aikamme perusdiskurssia taustoittavalla luvulla. Erityisesti huomio kiinnittyy kirjan toimittajanakin toimineen, Helsingin yliopiston emeritusprofessori Ilkka Heiskasen laajaan katsaukseen kulttuurin ja talouden suhteista, joka heijastelee ajallemme ominaista keskustelujen valumista sisällöistä hallintoon ja kulttuurin taloudelliseen merkitykseen.

Tämä traditio näkyy teoksessa kautta linjan: Taiteilijan toimeentuloa pohditaan Terhi Aaltosen ja Sari Karttusen apurahapolitiikkaa tutkivassa osiossa. Taideteosten arvoa ja taiteen ansaintologiikkaa hahmotellaan Ilkka Heiskasen toimesta; tekijänoikeuslain kautta esitellään muun muassa tekijänoikeuskerroin, eli immateriaalisten tekijänoikeuksien taloudellista hyötyä mittaava periaate.

Jonkin verran sivutaan myös rakenteita, kuten viime vuonna toimintansa aloittaneen Kansallisgallerian syntyä. Anita Kangas ja Esa Pirnes huomauttavat, että Kansallisgalleria on tavallaan palannut säätiömuotoisena hallinnollisille juurilleen: vuodesta 1939 vuoteen 1990 kansallinen taidemuseotoiminta oli säätiömuotoista. 90-luvulla tehty retki Valtion taidemuseon tuomisesta OKM:n alaisuuteen ja vuonna 2014 jälleen säätiömuotoiseksi oli Kankaan ja Pirneksen mukaan muutoksiltaan lähinnä muodollinen.

Vaikka huomio on sinällään tosi, se kuvaa hyvin teoksen peruseetosta kulttuurin rakenteita tarkastelevana teoksena, jossa merkityssisältö on rajautunut kokonaisuuden ulkopuolelle. Valtion taidemuseon siirtäminen OKM:n alaisuudesta sen tulosohjausvalvontaan onkin kulttuurisesti enemmän kuin hallinnollinen ele. Se on vahvasti myös symbolinen ratkaisu, joka voidaan liittää taiteen nykyisiin mittausperiaatteisiin kenties vielä vahvemmin, kuin 30-luvulla synnytettyyn valtion taidetoiminnan säätiöinstituutioon.

Säätiöiden nousu valtion rinnalle merkittäväksi taiteen ja kulttuurin tukijaksi on kunniaksi säätiöille, mutta häpeäksi valtiolle.

Kaiken kaikkiaan Taiteen ja kulttuurin kentät valaisee sitä, mitä kulttuuriteollisuus aikanamme sanan laajassa mielessä tarkoittaa. Vapaan taiteen tukemisen sijaan valtio on kulkemassa kohti talouden kautta taiteen suitsimisen kulttuuria. 1960-luvulla luotu valtion taide- ja kulttuuripolitiikka on päivittynyt erityisesti ajatuksella taiteilijasta yrittäjänä ja taiteesta taloudellisen hyvinvoinnin katalysaattorina. Esimerkiksi 90-luvulla laman seurauksena käynnistetty KUPOLI-hanke korosti taiteellista työskentelyä taiteilijan toimeentulon rakentajana ja loi näin pohjan käsitykselle taiteilijasta yrittäjänä. Tuolloin luotu järjestelmä on jäänyt elämään 2000-luvulle tultaessa. Sen perustelut ovat vain tänä päivänä toiset.

Terhi Aaltonen ja Sari Karttunen huomauttavatkin, että uusliberalistinen ohjausideologia on pitänyt taiteen tukemisen lama-ajan tasolla senkin jälkeen kun taloudellinen tilanne on lähtenyt Suomessa nousuun. Vaikka apurahajärjestelmä on tunnustettu kaikkina aikoina tärkeäksi taidetta ja taidemaailmaa ylläpitäväksi voimaksi, käytännön toimet ovat puhuneet poliittisen retoriikan rinnalla kovin eri kieltä. Apurahajärjestelmän rinnalle on rakennettu mittaamisen politiikkaa. Anita Kangas ja Esa Pirnes kuvaavat, kuinka 1990-luvulta lähtien valtion hallinnossa on siirrytty tulosohjausmalliin. Managerialismi on pesiytynyt syvälle taiteen, kulttuurin ja tieteen hallinnointiin, jossa korostetaan tulosohjausmenettelyä sisällön kustannuksella.

Tämän ajattelumallin hedelmät lienevät kaikille kulttuurin ja taiteen parissa työskenteleville tuttuja. Esimerkiksi säätiöiden nousu valtion rinnalle merkittäväksi taiteen ja kulttuurin tukijaksi on kunniaksi säätiöille, mutta häpeäksi valtiolle. Taiteen, tutkimuksen ja kulttuurin hoitaminen ei kuulu enää valtion prioriteettilistalle eikä tämän tehtävän ulkoistamista arkailla.

Taiteen ja kulttuurin kentät puolustaa paikkaansa erityisesti kulttuurihallinnon oppikirjana. Samalla se tarjoaa runsaasti taustatietoa kulttuurin ja taiteen alalla työskenteleville ammattilaisille. Kriitikolle teos tarjoaa tiivistetysti näkökulmia kulttuurihallinnon historiaan ja nykykäytäntöihin.

Erityisen kiinnostavan teoksesta tekee sen luoma läpileikkaus aikamme kulttuuripolitiikkaan. Selkeä esitys puhuu kirkasta kieltä. Taidehallinto ja kulttuuripolitiikka on ennen kaikkea talouden hallinnointia. Valtion ottama vastuu kulttuurin ja taiteen rahoituksesta niin taiteen varhaiskasvatuksen, tutkimuksen, taiteen ja kulttuurin tukemisen ja kansainvälistymisenkin saralla on valtion budjetissa kokonaisuuteen nähden häviävän pieni. Tämä epäkohta välittyy Taiteen ja kulttuurin kentät -teoksen tuhdista sisällöstä lukijalle selvästi ja vastaansanomattomasti.

Kirjoittaja on taiteentutkija ja kriitikko.