Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 3/2015.
KRIITIKON SALAISEN KÄSIKIRJAN mukaan käännöskirjan arvio päätetään toteamalla, että kyse on kulttuuriteosta. Se, että jokin meille vieraalla kielellä kirjoitettu opus on käännetty suomeksi, on jo sinällään mahtava juttu.
Käsikirja neuvoo, että käännösratkaisuja ei ole tapana sen tarkemmin ruotia, mutta viimeistä edellisessä kappaleessa on hyvä vähintäänkin mainita suomentajan nimi. Kun ottaa huomioon suomennosten laadun noin yleensä, tekstin luonnehtiminen sujuvaksi on turvallinen ratkaisu eikä edellytä tekstuaalista evidenssiä. Lukija voi tässä asiassa luottaa kriitikon sanaan.
Käännökseen kohdistuvat moitteet on sitä vastoin syytä perustella, mutta etenkin yksittäisen lapsuksen nostaminen tikunnokkaan saatetaan tulkita pikemmin osoitukseksi kriitikon ikävästä luonteesta kuin todisteeksi käännöksen huonosta tasosta.
Sujuvuuden ihannetta ei aseteta kyseenalaiseksi. Kääntäjät ja lukijat ovat herttaisen yhtä mieltä siitä, että suomennos on onnistunut, kun siihen ei tule kiinnittäneeksi huomiota.
Outoa olisikin, jos kriitikko kehuisi suomennoksen sanankäänteitä ja -valintoja vaikkapa siitä, kuinka kertakaikkisen hienosti vieraan kielen idiomit ja rakenteet kuultavat tekstistä läpi. Sellaista tekstiä näet syntyy, kun kääntäjä pyrkii olemaan mahdollisimman uskollinen lähtötekstille.
Kääntäjät ja lukijat ovat herttaisen yhtä mieltä siitä, että suomennos on onnistunut, kun siihen ei tule kiinnittäneeksi huomiota.
Käännöstieteilijä Lawrence Venutin mielestä käännöksen pitää olla sillä tavalla vieraannuttava, että lukija muistaa lukevansa nimenomaan käännöstä. Vieraannuttavien elementtien – kuten vierasperäisten sanojen ja lähtökielelle ominaisten mutta kohdekielelle epätyypillisten lauserakenteiden – tarkoitus on häiritä lukijaa ja herättää pohtimaan tekstejä sekä niiden välisiä suhteita.
Kääntämisen etiikan monimutkaisuus on vain yksi syy siihen, että kääntäjän työn arvioiminen on vaikeaa. Erityisen hankalaa on punnita suomennoksen onnistumista silloin, jos ei tunne lähtökieltä lainkaan. Tästä havainnollisen esimerkin tarjoaa arabiaksi kirjoittavan Hassan Blasimin tuotanto.
Miten arvioida Sampsa Peltosen tekemiä suomennoksia Blasimin novellikokoelmista Vapaudenaukion mielipuoli (2012) ja Irakin purkkajeesus (2013)? On helppoa havaita, että Peltosen suomi on erinomaisen nautinnollista luettavaa, mutta arabiaa osaamattoman on mahdotonta sanoa, kuinka hyvin hän onnistuu välittämään suomalaislukijoille lähtökielen nyanssit.
Asia olisi sikälikin kiinnostava, että Blasim rikkoo monin tavoin perinteisen arabiankielisen kaunokirjallisuuden kielellisiä konventioita. Kirjallisuuden arabia poikkeaa näet suuresti puhutusta arabiasta. Blasim perustelee tyylivalintaansa New Statesman -lehden haastattelussa näin:
”Jotta voimme käsitellä arabimaailmaa kohdanneita katastrofeja, meidän pitää käyttää häpeämätöntä, rohkeaa ja ajantasaista kieltä, joka ei pelkää kieliopin normeja tai pyhänä kielenä pidetyn arabian loukkaamattomuutta.”
Suomentajan on mahdotonta välittää omilla käännösvalinnoillaan sitä, millä tavoin lähtöteksti poikkeaa muusta samalla kielellä kirjoitetusta kirjallisuudesta. Sen sijaan maailmankirjallisuutta seuraava kriitikko voi etsiä kirjailijasta taustatietoa ja avata näin lukijalle arvioimansa teoksen erityislaatua. Sehän ei ole nykyaikana edes vaikeaa, sillä tarvittava tieto voi olla vain yhden google-haun päässä.
Sitä en tiedä, mitä kriitikon salaisessa ja auttamattoman vanhentuneessa käsikirjassa sanotaan mahdollisuudesta ottaa yhteyttä suomentajaan ja kysyä itse tämän tekemistä ratkaisuista. Luultavasti se on ankarasti kiellettyä.
Kirjoittaja on kirjallisuudentutkija ja tietokirjailija.
