Artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2015.

Valinta yltäkylläisyydessä aiheuttaa kuulijassa huimausta. Rasmus Fleischer väittää, että musiikin merkityksellisyys voidaan sälyttää ainoastaan palauttamalla kuunteleminen takaisin tilaan.

KAKSI LASILLISTA VALKOVIINIÄ ja vinyylilevy – nämä asiat tarvitaan, jotta juhlavieraiden keski-ikäiset sedät alkavat muistella kaiholla nuoruutensa musiikkielämyksiä. Silloin The Beatlesia ja muuta rokkia soitettiin radiosta vain tunti viikossa, ja kesätyörahoja säästettiin hartaasti uutta albumia varten. Pitkän odotuksen jälkeen vastaprässätty pitkäsoitto haettiin täpinöissään kivijalkakaupasta. Vaalittuja muistoja yhdistää populaarimusiikin tarjonnan niukkuuden ihannointi.

Nyt niukkuutta ei enää ole. 2010-luvulla käsite albumista selkeärajaisena kokonaisuutena on hämärtynyt: eri julkaisuformaateilla, kuten digitaalisella levyllä ja vinyylipainoksella, saattaa olla erilliset julkaisupäivämäärät. Singlet ilmestyvät parhaimmillaan jo vuosi ennen levyä.

Jos albumia ei vuodeta etukäteen piraattisivustoille, musiikki- ja sanomalehtien verkkosivuilla levyn voi ennakkokuunnella vähintään viikkoa tai kahta etukäteen. Olemme siis kuulleet uutuuslevyn jo ennen sen ilmestymistä.

Ruotsalainen tekijänoikeusaktivisti ja tutkija Rasmus Fleischer uskoo, että lähitulevaisuudessa on teknisesti mahdollista paketoida kaikki maailmassa levytetty musiikki yhteen mp3-soittimeen.

Kirjassaan Postdigitaalinen manifesti Fleischer väittää, että kuulijoiden on varauduttava musiikilliseen saturaatiopisteeseen, eli tarjonnan maksimoituun runsauteen. Kun koko musiikin menneisyys tiivistyy mukana kuljetettavaksi dataksi, tila ja aika menettää merkityksensä. Valinta yltäkylläisyydessä muuttuu musertavaksi taakaksi, mahdottomuudeksi.

MODERNISAATION AIHEUTTAMAA huimausta pohtii myös ranskalainen yhteiskuntakriitikko Paul Virilio. Kiistelty filosofi väittää teoksessaan Pakopiste, että havaitsemisen irtoaminen paikallisuudestaan synnyttää ahdistusta. Sähköistyvä ja jatkuvasti kehittyvä viestintäteknologia luo illuusion tilan
kutistumisesta, ja maapallo alkaa tuntua ihmisestä liian pieneltä. Myös vauhti lisää merkityksettömyyden tunnetta: tarpeeksi nopeasti liikuttaessa ympärillä olevat värit lakastuvat harmaaksi.

Dromologin eli vauhdin filosofin mielestä ensisysäys paikasta irtaantumiselle tapahtui 1400-luvulla, kun italialaismaalarit ottivat käyttöön perspektiivin, ja horisontaalisuuden merkitys väheni. Lähellä ja kaukana olevia asioita alettiin pitää vertaisinaan.

Ilmiötä kiihdyttivät entisestään modernien kulkuvälineiden keksiminen. Jos rautatie ja lentoliikenne hämärsivät käsityksiä liikkumisesta ja mittasuhteista, lennätin ja internet tekivät liikkumisen turhaksi. Nyt tieto ja vieraat mantereet tulevat paikallaan pysyvän ihmisen luokse.

Jos rautatie ja lentoliikenne hämärsivät käsityksiä liikkumisesta ja mittasuhteista, lennätin ja internet tekivät liikkumisen turhaksi.

Virilion teesejä voi soveltaa myös musiikin nykyolemuksen pohtimiseen. Musiikkiteokset typistyvät juurettomiksi ja paikattomiksi tiedostoryppäiksi, joiden suhdetta kulttuuripiiriin tai aikakauteen on vaikea hahmottaa. Kontekstin kadotessa ennenkuulematon musiikki alkaa vaikuttaa jo kuullulta. Lisäksi tarjontaa on liikaa, jotta siitä voisi enää vaikuttua.

Miten siis säilyttää musiikin kuuntelemisen merkityksellisyys? Vapaasti virtaavan datan aikakaudella musiikki ei voi kilpailla määrällä, joten merkityksen täytyy löytyä tilan ja vuorovaikutuksen synteesistä, läsnäolosta.

Rasmus Fleischerin mukaan musiikissa onkin kyse vastuun ja vastuuttomuuden välisestä jännitteestä. Jos kukaan ei ota vastuuta soitettavasta musiikista, musiikkia soitetaan kaikille ja ei kenellekään. Esimerkiksi hän nostaa globaalien pikaruokaketjujen uppopaistamista rytmittävät ääniraidat. Jos taas kaikki yhteisön jäsenet ottavat vastuun äänistä, kukaan ei uskalla päästää pihaustakaan.

Vastuuta on siis sälytettävä yksilöille, jotka ovat valmiita päättämään soitettavasta musiikista yhteisön puolesta. Tiskijukan työtä on tehdä valinta runsaudessa.

VAIKKA MODERNI POPULAARIMUSIIKKI on digitaalista, nykymusiikilla on omat keinonsa tilallisuuden vaalimiseen. Tästä muistuttaa Helsingin Kyläsaaressa elokuussa 2015 järjestetty elektronisen musiikin Weekend-festivaali. Tapahtuman soittoaikoja ja eritoten kauas kantautuvaa bassoa puitiin korkeimmassa hallinto-oikeudessa asti, sillä järjestäjät ja Helsingin ympäristökeskus valittivat vuoron perää oikeuden päätöksistä.

Vaikka basso leimataan julkisessa keskustelussa usein pelkäksi jumputukseksi, sen sosiaalinen arvo on elintärkeä.

Fleischer väittää, että elektroninen tanssimusiikki ilman ”arkkitehtuuria pahamaineisen vähän” kunnioittavaa matalataajuista värähtelyä on vain musiikin kalpea haamu. Juuri basso tekee tanssimusiikista yhteisöllistä ja tilaan sidottua, sillä omilla korvakuulokkeilla ei voi koskaan tavoittaa isojen kaiutintornien voimaa ja basson ruumiillisuutta. Bassovoittoinen tanssimusiikki siis pakottaa mp3-sukupolven irtautumaan valkoisten nappikuulokkeiden kuplasta ja siirtymään yhteiseen tilaan.

Jos kukaan ei ota vastuuta soitettavasta musiikista, musiikkia soitetaan kaikille ja ei kenellekään.

Musiikkikeskustelussa on aina vähätelty yhteisöllisyyttä ja tilaa. Kuin provokaationa pamfletisti esittää jännittävän historiallisen ajatusleikin taiteenlajien eriytymisestä. Elokuva ja teatteri ovat omia saarekkeitaan, vaikka elokuva olisi voinut typistyä pelkäksi teatterin tallennusmuodoksi. Sen sijaan musiikki ei koskaan eriytynyt kahtia tapahtumien ja tuotteiden musiikiksi.

Fleischer arvelee syyksi tekniikkaa: jo ensimmäisiä elokuvia tehdessä filminauhaa oli mahdollista leikata ja liimata niin, että filmatusta näytelmästä saattoi muokata uudenlaisen merkityskokonaisuuden. Sen sijaan ensimmäiset äänitteet nauhoitettiin levyille tai fonografien vahasylintereille, joita ei voinut muokata helposti jälkikäteen. Tämän takia äänitteitä pidettiin esiintymistilanteiden neutraaleina ja autenttisina välityskappaleina, vaikka ne eivät tallentaneet itse tilaa.

Fleischerin teoriaa voi kritisoida sekä historian että kuuntelemisen yksinkertaistamisesta. Musiikin kuunteleminen tapahtuu aina tilassa, vaikka tilaan ei kiinnitettäisi huomiota.

Fleischerin teesit muistuttavat kuitenkin ansiokkaasti siitä, että musiikki on muuta kuin vain tekniikkaa. Setien helpotukseksi yhteisöllisyyden ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa massiivisia bassolinjoja ja tanssivia teinejä. Tilallisuus voi olla myös epävirallisempaa ja pienimuotoisempaa. Toiminnaksi riittää se, että vanhat sedät kuuntelevat yhdessä The Beatlesia ja tyhjentävät valkoviinipullon.

Lähteet

Fleischer, Rasmus: Postdigitaalinen manifesti. Suomennos Mikael Brunila. Into Kustannus 2010.

Jokelin, Jantso: Weekend-festivaali aikoo paeta melurajoja muualle – Helsinki vetoaa asukkaiden valituksiin. HS.fi. Viitattu 7.10.2015.

Jylhämö, Kimmo: Vauhdin filosofiaa. Niin & näin. Nro 4/1999.

Virilio, Paul: Pakonopeus. Suomennos Mika Määttänen. Gaudeamus 1998.

Kirjoittaja on kulttuurijulkaisuja avustava journalistiikan opiskelija (2015).