Artikkeli on ilmestynyt aiemmin Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2015.
Kaiken mitä ymmärrän moraalista, olen oppinut jalkapallosta.
– Albert Camus: journalisti, filosofi ja nobelkirjailija
JOURNALISTINEN TIETO TODELLISUUDEN tapahtumista ja ilmiöistä hukkuu aiempaa helpommin muuhun informaatioon. Alati muuttuvalta ja laajentuvalta mediakentältä löytyy tiedollisesti ja eettisesti luotettavaa journalismia, mutta yhä vaikeammin. Mikä voisi identifioida journalismin totuudenmukaisuuteen pyrkivänä itsenäisenä tietokäytäntönä? Kysymystä motivoi journalistin ammatillisen itseymmärryksen lisäksi journalismin keskeinen rooli demokratiassa.
”Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan perusta”, kuuluvat Journalistin ohjeiden alkusanat. Journalistien itsesääntelyelimen Julkisen sanan neuvoston (JSN) laatimissa ja valvomissa tiedolliseettisistä normeista keskeisin viesti on, että ”journalisti on vastuussa ennen kaikkea lukijoilleen, kuulijoilleen ja katselijoilleen. Heillä on oikeus saada tietää, mitä yhteiskunnassa [todella] tapahtuu” (kursivointi ja lisäys kirjoittajan).
Suomessa valtaosa perinteisistä tiedotusvälineistä on sitoutunut Journalistin ohjeisiin ja JSN:n valvontaan, mutta tiedotusvälineet ”mediana” julkaisevat myös ei-journalistista informaatiota mainoksista ja sarjakuvista viihteeseen.
Journalistin ohjeisiin sitoutuneet tiedotusvälineet joutuvat poistamaan vihapuheen nettisivuiltaan, mutta propaganda sen monissa muodoissa löytää julkaisukanavansa muualta internetistä ja sosiaalisesta mediasta.
Journalismin tehtävä demokratiassa on siis tarjota vastuullisesti hankittua ja esitettyä totuudenmukaista tietoa. Se tarkoittaa klassisen tiedon määritelmän mukaan perusteltuja tai oikeutettua tosia uskomuksia. Informaatiota taas tuottavat mitkä tahansa intressiryhmien asianajajat. Sitä välittävät niin digiteollisuus, alkuaineet kuin geenimme.
Jäsenyys ei määritä tietoa
Journalistiliiton jäsenyys ja takataskusta törröttävä pressikortti eivät ainakaan enää riitä erottamaan journalistia ja tietoa informaatiosta ja sen tuottajista. Liiton Journalisti-lehden (11.6.) päätoimittaja Markku Lappalainen visioi, että vastaukseksi mediakentän muutoksiin voitaisiin liitossa vastata laajentamalla jäsenkuntaa ”viestintäväkeen”.
Viestintä on journalismin laajin mahdollinen kattokäsite, sillä viestintää (communication) harjoitetaan kaikessa inhimillisessä toiminnassa pienimmästäkin yhteisöstä (community) aina globaaliin ”tiedon” välitykseen saakka.
Ehdotus saattaa kuulostaa journalistisen tiedon näkökulmasta radikaalilta, mutta ammattiliittona Journalistiliitto on laajentanut aiemminkin jäsenkuntaansa. Lappalainen toteaa, että liitto pyrkii tarjoamaan jäsenilleen sekä aineellista eli ammattiliittopalveluita että ammatillista eli nimenomaan journalistiseen tietoon tarvittavaa tukea.
”Jäsenistöön kuuluu toimituksen sihteereitä, arkistonhoitajia, av-kääntäjiä sekä ohjelmateknisiä ja muita ei-journalistisia ohjelmatyöntekijöitä. Viime vuodesta alkaen myös tiedottajat on otettu mukaan”, Lappalainen kertoo. Journalistin lukijatutkimuksen mukaan journalismin yhteiskunnallistiedollista merkitystä yhä arvostetaan.
Mediassa tapahtuu nyt valtavia muutoksia. Jos haluaa tehdä journalistista tai mediatyötä, on pakko muuttua mukana.
Samaan johtopäätökseen ovat tulleet myös journalismin tutkijat (ks. Pöyhtäri 2014; Meyers 2010; Rupar 2010). Lappalainen korostaa, että jäsenyysrajojen avaamista pohditaan jatkuvasti journalismin erityislaadun kannalta.
Liiton puheenjohtaja Hanne Aho muistuttaa, että lähihistoriassa ”journalistiksi” itsensä kokeneet ihmiset ovat vastustaneet muun muassa aikakauslehtitoimittajien ja kuvajournalistien jäsenyyttä liitossa: ”Mediassa tapahtuu nyt valtavia muutoksia. Jos haluaa tehdä journalistista tai mediatyötä, on pakko muuttua mukana.”
Toimintakykyisessä demokratiaprosessissa mahdollisimman totuudenmukainen tieto – esitetään se sitten kuvan tai sanan välineistöllä – haastaa ajattelemaan päättäjät, joita demokratiassa ovat viime kädessä äänestäjäkuluttajat.
Ahon mukaan Journalistiliitto voi ammattijärjestönä noudattaa vaikka niin sanottua Tanskan-mallia, jossa kuka tahansa pääsee jäseneksi, jos vain suhteellisen korkea jäsenmaksu tuntuu vastaavan liiton tarjontaa. Tärkeää on, että kansalaiset eli yleisöt antaisivat oman sivistyksensä pohjalta palautetta vakavan journalismin tekijöille.
”Ilman vapaata mediaa ei ole demokratiaa, piste”, Aho sanoo. Hänestä vastuu sananvapauden oikeasta käytöstä on kollektiivinen. Käytännössä se merkitsee yksittäisten toimittajien sekä yleisöjen vastuuta medialukutaidostaan.
”Yleisöjen luottamus on hankala ansaita, mutta helposti menetettävissä. Väistämättä päävastuu jää lukijalle, koska yksittäinen journalisti voi vain tehdä työnsä mahdollisimman hyvin. Poliitikkojen pitäisi tajuta journalismin rooli demokratian tukipilarina. Hämmästyttää, että monet poliitikot eivät ymmärrä tätä myös intressiensä mukaiseksi.”
Vastuu sananvapauden oikeasta käytöstä on kollektiivinen.
Neuvosto keskittyy ohjeisiin
JSN punnitsee hyvää journalistista tapaa Journalistin ohjeita tulkitsemalla ja soveltamalla – yksittäisten tapausten perusteella saamiensa kantelujen perusteella. Pääsihteeri Ilkka Vänttinen tarkentaa, että vapauttavan tai langettavan päätöksen saa tiedotusväline, siis jokin lehti tai tv-, radio- tai nettiasema. On silti olemassa merkittävä poikkeus:
”JSN voi käsitellä yksittäistä toimittajaa, jos kyse on tiedonhankinnasta sekä siinä tapahtuneesta mahdollisesta ohjeiden rikkomisesta. Tällöin ratkaisu annetaan tiedotusvälineen lisäksi myös kyseisen toimittajan menettelystä.”
Vänttisen antamat esimerkkitapaukset ovat karkeudessaan selviä: toimittaja uutisoi rikosepäilyn, josta hän on itse tehnyt tutkintapyynnön tai freelance-toimittaja kierrättää samoja haastattelukommentteja kysymättä kohteelta.
JSN on siis samoilla linjoilla Journalistiliiton kanssa: viime kädessä tiedollinen ja eettinen vastuu on yksilöllä. JSN ei voi valvoa yksittäisten toimittajien tiedonhankintamenetelmiä, joten vastuu jää julkaisun päätoimittajalle. Mutta digiaikakautena media kattaa myös monia ”villejä” julkaisukanavia, joilla ei ole vastaavaa päätoimittajaa.
JSN:n väistyvä puheenjohtaja Risto Uimonen selittää journalismin tiedolliseen identiteettiin liittyvää ongelmaa: Journalistiliitto on täysin sitoutunut Journalistin ohjeisiin ja JSN:n itsesääntelyjärjestelmään, vaikka kaikki jäsenet eivät olekaan journalisteja:
”Olennaista on se, julkaistaanko juttuja välineissä, jotka ovat sitoutuneet Journalistin ohjeisiin sekä tehdäänkö selkeä ero journalistisen ja kaupallisen [tai propagandistisen] aineiston välillä epäselvissä tapauksissa. JSN voi ottaa kantaa vain tuolta pohjalta.”
Tätä Journalistiliiton ja JSN:n näkemystä tukee myös Journalisti-lehdessä (3.9.) julkaistu juttu kritiikistä, joka kohdistuu liiton havaittuun ay-painotukseen.
Uuden Suomen kehityspäällikkö Teemu Kammonen toivoo julkisesti, että Journalistiliitto ”toimisi tulevaisuudessa perinteisen edunvalvojan roolin ohella ’journalismin joukkovoiman valvojana”. Hän haluaisi siirtää vastuuta ”hyvästä journalismista” liiton lisäksi journalismin tekijöille. Kammosen visiossa kuitenkin journalistien symbolinen sitoumus toistaiseksi parhaiksi todettuihin normeihin ja tiedonhankintamenetelmin on yksilöllistä. ”Joukkovoima” tarkoittaisi käytännössä, että ”journalistit sitoutuisivat alan pelisääntöihin nykyistä avoimemmin ja julkisemmin myös ”yksilötasolla” (kursivointi kirjoittajan).
Journalisti siteeraa olennaisen Kammosen kannatettavasta näkemyksestä:
”Meillä pitäisi olla sellainen joukko ihmisiä, jotka avoimesti liputtavat alamme eettisten sääntöjen ja ohjeiden puolesta. Siten voisimme erottautua muista toimijoista. Tavallinen bloggaajakin voisi ilmoittaa bloginsa yhteydessä noudattavansa alan eettisiä ohjeita.”
Tällöin myös sananvastuu jakautuisi edes hieman yksittäiseltä journalistilta journalistisen yhteisön sovittujen normien ja yleisöjen medialukutaidon suuntaan. Mutta journalistisen, totuudenmukaisuuteen pyrkivän ajankohtaistiedon tie ei sekään vie suoraan todellisuuteen.
Objektiivisuus on tiedonhankintamenetelmä
Journalistinen tieto ei ole oikeusoppineisuuden tai lääketieteen kaltaisen laissa rajatun ammattialan harjoittamista. Kuka tahansa – kuten tämän kirjoittaja – voi julkaista mitä tahansa vaikkapa somessa esiintymällä journalistina, ja silti valehtelematta. Joudumme siksi pohtimaan vastauksia journalismin tiedolliseen asemaan ajankohtaisinformaation seassa myös käytännönfilosofisesti.
Kaikki yllä mainitut arvovaltaiset henkilöt vaikuttavat yksimielisiltä siitä, että journalismia tulee puolustaa itsenäisenä ja yhteiskunnallisesti olennaisena tiedon hankinta- ja esityskäytäntönä. Mutta jos journalismi palautuu yksilöön – niin tekijän kuin toivottavasti reagoivan vastaanottajan kohdalla – ammattitaitoon ja vastuuseen, ehkä ei olisi hullumpi ajatus ryhtyä keskittymään niihin.
Siinä tapauksessa kannattaa tuumia käyttämiään ja hylkäämiään käsitteitä uudestaan, kuten mediaa ja objektiivisuutta. Jos ”mediassa” väitetään jotain, se ei tarkoita, sen ei koskaan pitäisi tarkoittaa, journalistisesti todennettua väitettä.
Media on latinaa ja tarkoittaa tässä monikkomuodossaan nykyään kaikkia informaation välittämisen välineitä. Jos ja kun ”mediailmiöt” tai ”mediajahdit” samastetaan suuren yleisön keskuudessa journalismiin, olemme kusessa.
Arkijärki ja akateeminen tutkimus todistavat, että ihminen tai edes luonnontieteellinen huippuryhmä vuosisadassa ei voi tavoittaa kaiken ”ulkopuolelta” kokonaisuudessaan tavoittavaa ”näkökulmaa ei-mistään”. Ihminen kun on lähtökohtaisesti biologinen olento aistiensa ja aivojensa kapasiteetin armoilla myös tiedollisesti.
Jos ”mediassa” väitetään jotain, se ei tarkoita, sen ei koskaan pitäisi tarkoittaa, journalistisesti todennettua väitettä.
Objektiivisuus on siis käsitteellistettävä ja siten ymmärrettävä ja kritisoitava uudestaan, jotta yleisöjen luottamus voitaisiin voittaa. Kiinnostavin ja uskottavin avaus tällä saralla on ”pragmaattinen objektiivisuus”, joka keskittyy tiedonhankintaan ja sitä ohjaaviin normeihin – alituisesti valmiina niiden heikkouksien tunnustamiseen ja kehittämiseen.
Miten yksittäinen journalisti, joiden määrä kasvaa, sitten kehittää tiedolliseettisesti kestävän suhteen yksittäiseen – toivottavasti medialukutaitoiseen ja rakentavasti kriittiseen, toisin sanoen yleissivistyneeseen – kansalaiseen, joka luottaa päätöksissään journalistin relevanttiin, faktaperusteiseen ja mahdollisimman totuudenmukaiseen tietoon?
On taas paremmin perehdyttävä journalismin lyhyen mutta monimuotoisen historian demokraattisesti parhaisiin saavutuksiin ja pohdittava todenteolla Journalistin ohjeita erilaisiin tiedollisiin käytäntöihin soveltuvana normistona. Mediumeja olivat kirjapainotaidon jälkeen muun muassa juorut, pamfletit, lennätin, puhelin, radio ja televisio.
Filosofiset käsityksemme eli käsitteellinen ymmärryksemme journalistisesta tiedosta lienee tehokkain tie tietoon, ja siten mahdollisesti tiedollisesti hedelmälliseen vuorovaikutukseen yleisöjemme kanssa, yhteisen demokratian vaalimiseksi ja kehittämiseksi. Esimerkiksi tiedollinen objektiivisuus tarkoittaa parhaiden tiedonhankintametodien käyttöä parhaiden eettisten sääntöjen tukemana. Ja sen samanaikaista tunnustamista, että molempia voi parantaa.
Ergo: Journalistista tietoa ei uhkaa identiteettikriisi muussa kuin siinä tapauksessa, että valtaapitävät eli kansalaiset lakkaavat perustellusti luottamasta ja uskomasta journalismin nimissä esiintyvään tietoon. Mutta sitten menisi demokraattinen yhteiskuntaprojektimme, joka on toistaiseksi vastoinkäymisistä huolimatta pitänyt meidät elossa.
Kirjoittaja on journalisti ja viestinnän filosofian jatko-opiskelija (2015).
Kirjoitusta varten on haastateltu Journalisti-lehden päätoimittajaa Markku Lappalaista, Journalistiliiton puheenjohtajaa Hanne Ahoa sekä Julkisen sanan neuvoston pääsihteeriä Ilkka Vänttistä ja väistyvää puheenjohtajaa Risto Uimosta.
Kirjoittaja käsittelee teemaa väitöstutkimuksessaan Helsingin yliopistossa.
Journalistin ohjeet: http://www.jsn.fi/journalistin_ohjeet/. Ks. myös: http://etiikka.fi/media-ei-ole-journalismi/, http://etiikka.fi/media/journalismin-uusi-objektiivisuus/ ja http://etiikka.fi/silmat-auki-sanoille/.
Pöyhtäri, Reeta & Väliverronen, Jari & Ahva, Laura (2014). Mistä on suomalainen toimittaja tehty? Worlds of Journalism -surveyn tuloksia Suomesta. Tampereen yliopisto. URN: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9506-9.
Meyers, Christopher (2010). Ethics Theory and Decision-Making. Teoksessa Meyers, Christopher (toim.): Journalism Ethics: A Philosophical Approach. Oxford: Oxford University Press, 3-8.
Rupar, Veronica (2010). Journalism and meaning-making: mapping the field of study. Teoksessa Rupar, Veronica (toim.): Journalism and Meaning-Making: Reading the Newspaper. Cresskill, NJ: Hampton Press, 1-12.
