Kritiikki on nyt niin suosittu puheenaihe, että vähemmästäkin alkaisi ujostuttaa. Samalla kun kaupalliset uutismediat etsivät tapoja pysyä kannattavina ja kulttuurilehtien tukia leikataan tuntuvasti, kritiikiltä toivotaan uudistumista. Tarvitsemmeko enemmän viihdyttäviä videojuttuja? Voisiko kritiikki olla vähemmän yksinäistä ja enemmän yhteistä ajattelua? Tämä essee on ennustuksen sijaan pieni manifesti tulevaisuuden kritiikille.
Ensinnäkin: en ajattele, että kritiikki on kriisissä. Moni muu asia on kyllä täysin kestämättömässä tilanteessa, esimerkiksi talousjärjestelmämme ja sen myötä elinympäristömme. Tämä on kritiikinkin todellisuus.
Median ansaintalogiikka on ollut murroksessa pitkään, ja se heijastuu väistämättä kritiikkiin. Miten tehdä vetävää kritiikkiä, miten palvella lukijaa, miten kirjoittaa tarpeeksi asiantuntevasti mutta välttää ”elitismiä”?
Myönteistä kyllä, yhteisenä tavoitteena tuntuu olevan saada kritiikki nousuun. Marraskuussa Helsingin Sanomien päätoimittaja Erja Yläjärvi kertoi pääkirjoitussivun kolumnissaan HS:n lanseeraamasta kriitikkojen koulutusohjelmasta, jonka tavoitteena on ”tuoda kritiikki uuteen aikaan”. Toimittaja ja kriitikko Oskari Onninen sanoo Uuden Jutun videolla, että kritiikissä kaivataan ”uudenlaisia formaatteja ja uudenlaista tekemistä”.
Kun mietin kritiikin tulevaisuutta ja elinvoimaa, huomaan ensin miettiväni, mikä myy. En sitä, mikä olisi minun tai kollegoideni mielestä kiinnostavaa ja tervetullutta.
• • •
Nykyhetki on ankea kritiikin ja journalismin kannalta – olen tätä mieltä, vaikka jotkut pitkän linjan freelancerit vaikuttavat olevan optimistisia. Sekä kulttuuritoimittajien että taiteilijoiden toimeentulo on yhä epävarmempaa.
Olen tehnyt journalismia kymmenisen vuotta ja kritiikkiä sen ohella muutaman vuoden. Huomaan suhtautuvani kritiikin tulevaisuuteen toiveikkaammin kuin journalismin tulevaisuuteen ylipäätään. Ehkä se johtuu siitä, etten koskaan edes ajatellut tehdä kritiikkiä työkseni, ja siitä, että journalismin suhteen olen yhä skeptinen. Kritiikki on uinut mukaan kirjoittamiseeni ja kasvanut olennaiseksi osaksi olemistani.
Kritiikkien määrä sanomalehdissä on pienentynyt vuosien ajan. Samalla toimituksissa on yhä vähemmän aikaa avustajien tekemien kritiikkien editointiin, ja vastuu kritiikkien tasosta ja tyylistä lankeaa kriitikolle. Jos kritiikkiä halutaan uudistaa, toimitusten on ilman muuta otettava siitä enemmän koppia.
Jos kritiikkiä halutaan uudistaa, toimitusten on ilman muuta otettava siitä enemmän koppia.
Kritiikistä puhutaan kyllä, niin kuin journalismista yleisestikin, mutta se tapahtuu pitkälti toimitusten ulkopuolella. Olen käynyt esimerkiksi Journalismin kisällit -ohjelmassa hedelmällistä keskustelua toimittajien työtavoista ja tavoitteista ja pohtinut Kriittisen korkeakoulun Kritiikkikurssilla kriitikon valtaa ja tekstien rakennetta. Journalismin eri muodot ja niiden kehittäminen kiinnostavat uusia tekijöitä.
Yläjärvi totesi kolumnissaan, että ”kulttuurin kieli on välillä akateemista ja vaikeaa, poissulkevaakin”, ja että ”tällainen kulttuurikeskustelu ei vetoa kaikkiin, joita kulttuuri kiinnostaa”. Lisäksi hän viittasi siihen, että pitkän linjan kriitikoiden ikääntyessä ei ole turhan paljon taiteen asiantuntijoita, jotka ymmärtävät teknologista murrosta.
Tuleeko kritiikeistä videosuosituksia, pohtivat kulttuuritoimittajat, vitsillä tai tosissaan. Onko ongelma muodossa, sisällössä vai molemmissa? Kun tavoitellaan suurempia yleisöjä, sisällöt yksinkertaistuvat entisestään. Suositukset ovat kivoja ja tarpeellisia, mutta ne ovat oma juttutyyppinsä. Kritiikki voi herättää mielenkiinnon ja viedä taiteen äärelle, mutta sen tekemistä ei ohjaa ajatus myymisestä. Kritiikki ei myöskään ole pelkkää taiteen auki selittämistä.
Mutta ehkä spekulointi on turhaa – ehkä ajatuksena ei ole haudata nykyistä vaikeaa ja pompöösiä kritiikkiä kokonaan vaan tuoda sen rinnalle jotakin uutta. Ehkä kritiikki ei kuole vaan kulttuurikeskustelu sen kun monipuolistuu!
• • •
Kriitikot pitävät uudenlaisina taidekritiikin muotoina audiota ja videota, dialogista kritiikkiä ja livekritiikkiä. Tämä selviää Heidi Backströmin opinnäytetyöstä (2023), joka oli Suomen arvostelijain liiton toimeksianto ja osa Kritiikki näkyy! -hanketta. Kyselyyn ja haastatteluihin vastanneet kriitikot ajattelivat taidekritiikin olevan vuonna 2030 ”entistä lyhempää, viihteellisempää, visuaalisempaa, personoidumpaa ja ’somemaisempaa’”.
Pelkona oli esimerkiksi, että kritiikki katoaa paperijournalismista ja ammattimainen kritiikki häviää. Toisaalta kysely toi esiin muun muassa optimismia siitä, että somen avulla kritiikkiä on helpompi löytää ja sen elinkaari on pidempi. Nykyään kritiikin käyttö tosiaan on erilaista kuin pelkän printin aikana, koska vanhankin jutun voi helposti kaivaa esille. Siksikin kritiikin nostaminen keskustelun arvoiseksi asiaksi on tervetullutta.
Somen avulla kritiikkiä on helpompi löytää ja sen elinkaari on pidempi.
Uudenlaiset kritiikin muodot voivat olla myös tekstin sisäisiä valintoja, jotka poikkeavat totutusta kaavasta. Kriitikko Maaria Ylikangas esittelee Kritiikistä-teoksessaan kirjailija Travis Jeppesenin ideoita, joita ovat esimerkiksi kertojanäänellä leikittelevä fiktiivinen kritiikki, itseään kommentoiva metakritiikki ja kritiikki, joka jättää teoksen arvottamisen avoimeksi. Tuore ote kritiikkiin voi olla ylipäätään vapautta kuvitella jotakin uutta: vuonna 2024 järjestetyllä Kokeile kriitikkona! -kilpailulla haluttiin näyttää runokritiikin potentiaali ja etsiä ilmaisukeinoja videosta ristipistoihin.
Kokeelliset kritiikit eivät kuitenkaan ole avain tilaajavyöryyn. Päivälehtikritiikeissä tuskin halutaan mennä yhtään vaikealukuisempaan suuntaan. Näin tuumii myös Ylikangas kirjassaan: ”En povaa kritiikin fiktio- ja metamuodoille laajaa menestystä, mutta voi kuinka mielelläni niitä harjoittaisin.”
Kritiikkikin voi varmaan olla trendikästä. Lähtökohtaisesti olisi ihanaa saada miettiä yhdessä ja ajan kanssa uusia avauksia. Varsinkin päivälehdissä erilaiset juttutyypit limittyvät jo nyt toisiinsa. Joka tapauksessa haluaisin vaalia sellaistakin kritiikkiä, jossa on pureksittavaa. Tiiviin arvion voi hotkaista konsertin jälkeisenä päivänä, mutta uutis- ja somehälyssä tarvitaan myös tekstiä, jota voi lukea (tai kuunnella) rauhassa.
• • •
Kulttuuritoimittaja ja kriitikko Eleonoora Riihinen kirjoitti marraskuisessa Substack-tekstissään, että taide ja journalismi muuttuvat ”sisällöiksi”, kun niitä tehdään rahan ehdoilla. Riihinen kertoo tekstissä, että eräs kustantamo korvasi katalogissaan sanan ”novelli” sanalla kertomus, koska ensin mainittu on liian vaikea sana. Jutun otsikko kuuluu: ”Elitismin pelko on oman tyhmyyden pelkoa”.
Minkään tekstilajin ei tietenkään ensisijaisesti pitäisi saada lukijaansa tuntemaan itseään tyhmäksi. Mutta onko automaattisesti kritiikin tai taiteen vika, jos katsoja, kuuntelija tai lukija ei sitä ymmärrä? Yleisön ”palveleminen” on tasapainottelua: toisaalta varsinkin päivälehtikritiikissä kielen on oltava laajasti ymmärrettävää, mutta toisaalta on pystyttävä tekemään analyysia, joka ei aliarvioi teosta tai aiheeseen vihkiytynyttä lukijaa.
On pystyttävä tekemään analyysia, joka ei aliarvioi teosta tai aiheeseen vihkiytynyttä lukijaa.
Mutta kyllä minä haluan olla myös tyhmä. Se ei tarkoita, että ilahtuisin joka kerta tyhmyydestäni ja googlaisin innokkaana käsitteitä, joita en ymmärrä. Välillä annan olla ja rullaan eteenpäin. Jokin on silti liikahtanut aivoissani.
Tai ehkä lukemani kritiikki tosiaan oli turhan korkealentoinen ja kikkaileva – Anu Silfverberg kutsuu tällaista kieltä Long Playn esseessä taidehorinaksi. Silfverberg jakaa Riihisen ajatuksen siitä, että elitismin pelko on oman tyhmyyden pelkoa, mutta lisää, että sama pelko ohjaa koukeroisten kritiikkien kirjoittajia. Hänen mielestään jargonia kirjoitetaan vertaisille heidän hyväksyntänsä toivossa, ja samalla hämäriin lauserakenteisiin voidaan verhota keskeneräisyys. Se on varmasti myös totta – myönnän itsekin välillä miettiväni, onko uutismaailman muovaama kieleni tarpeeksi ”hienoa” kritiikkejä varten.
Olisi joka tapauksessa sietämättömän lannistavaa elää niin, että ymmärtäisin jo kaiken, mitä tulen koskaan ymmärtämään. Etten voisi oppia muiden ajattelusta. Että olisin niin varma omasta älykkyydestäni ja oppineisuudestani, ettei mikään voisi haastaa minua.
Voi kritiikki olla muullakin tapaa kökköä. On ylätasolle jäävää, juonikuvausta muistuttavaa kritiikkiä. On kritiikkiä, joka ei selkeästi ole onnistunut ymmärtämään kontekstia tai edes yrittänyt. Jokaisen journalistista työtä tekevän olisi hyvä pysähtyä säännöllisesti näppäimistönsä äärelle ja miettiä, mitä ja miksi tekee. En ajattele, että vastuu kritiikin uudistamisesta olisi yksittäisillä kirjoittajilla, mutta ehkä kaikki tämä kritiikkikeskustelu kannustaa tekijöitä tuulettamaan ajatuksiaan.
• • •
Kustantaja Anna-Riikka Carlson kuvailee Eeva Kilven elämäkerrassa kauniisti taiteesta ja taiteilijasta kirjoittamista: ”Yritän edelleen sanoa, että minä olen tässä kirjuri, mutta sinun mielestäsi olen sanoittaja. Että annan sinulle sanoja, joista osan olet kadottanut.”
Kadottaminen viittaa toki myös Kilven vanhenemiseen. Vaikka Carlson toimii elämäkerran kirjoittajana ja Kilven kustantajana, olen samaistunut kohtiin kulttuuritoimittajana ja kriitikkona. Carlson kirjoittaa: ”Kulkea polut näkyviin. Kirjoittaa. Sinä sait minut kirjoittamaan. Sinä teit minusta kustantajan, joka näkee nyt kirkkaammin, missä olen hyvä. Olen hyvä ottamaan ihmiset todesta.”
Sanoittaminen, todesta ottaminen. Mielestäni siinä on myös kritiikin kirjoittamisen ydin. Mennä, päästä ja päästää lähelle. Rehellinen kirjoittaminen on taiteen kunnioittamista.
Sanoittaminen, todesta ottaminen. Mielestäni siinä on myös kritiikin kirjoittamisen ydin.
Elinvoimainen kritiikki on osoitus inhimillisyyden kokemuksista ja siten osa yhteiskunnan toimintaa. Maaria Ylikangas kirjoittaa teoksessaan, että ”yhä useampi lukee kritiikin kuin teoksen, ja siksi sen on toimittava todellisuuden rakennuspalikkana, viihteenä ja nautintona myös omille lukijoilleen, eikä vain niille, jotka käyttävät sitä vinkkinä”.
Kritiikki lähtee liikkeelle jonkinlaisesta tunteesta tai tuntemuksesta, vaikkei kritiikin tarkoitus olekaan (vain) kuvata teoksen herättämiä tunteita. Ajattelen, että nimenomaan ruumiillisuus ohjaa väkisinkin taiteesta ja kulttuurista kirjoittamista. Siksi en suostu ajattelemaan, että tekoäly uhkaisi kritiikkiä itsessään, vaikka se eittämättä pakottaa taiteen ja journalismin vaikeaan tilanteeseen.
• • •
Kritiikki ei muutu ja uudistu vain uusilla muodoilla tai ylhäältä annetuilla ohjeilla. Uskon, että olennaisinta on keskustelu ja kohtaaminen. Myös Backströmin opinnäytetyö toi esiin kohtaamisen merkityksen kriitikon työssä, ja Backström kirjoitti siitä kolmiosaisen sarjan Kritiikin Uutisiin. Itse haaveilen vaikkapa yhteisen konserttiarvion kirjoittamisesta kollegan kanssa.
Yksi esimerkki yhteistyöstä on Saara Karhusen ja Jaakko Uotin Google Docs -alustalla tehty dialogikritiikki esseekokoelmasta Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia. Henkilökohtainen ja samaistumispintoja etsivä ote on kekseliäs tapa käsitellä teosta, jossa useampi tekijä käsittelee taidekentän uuvuttavaa todellisuutta 2010-luvulla.
Mediatalot ovat viime vuosina suosineet toimittajien henkilöbrändäämistä, ja kritiikin historiassa on puhuttu tähtikriitikoista. En usko olevani ainoa, jonka mielestä yksilön korostaminen on välillä jopa luotaantyöntävää. Toki arvostan taitavien tekijöiden työtä, mutta ehkä juuri siksi haluaisin työskennellä nykyistä yhteisöllisemmin. Joka kerta, kun keskustelen vaikkapa kanssakriitikkojen kanssa, tajuan, miten merkityksellisten asioiden äärellä saan – edes ajoittain – työskennellä.
• • •
Jos ja kun keskustelua kritiikin uudistamisesta aletaan käydä myös (päivälehtien) toimitusten sisällä, katseet tulisi suunnata ulospäin. Journalismi tarvitsee lisää moniäänisyyttä, ja niin tarvitsee kritiikkikin. Toistaiseksi elämme tilanteessa, jossa kulttuurisisällöt heijastavat yhteiskuntaa yhä paremmin, mutta kulttuurista kirjoittavien joukko on hyvin homogeeninen ja erityisesti valkoinen. On tärkeää tehdä tulevista kouluista ja kursseista sellaisia, joille mahdollisimman moni on aidosti tervetullut.
Ymmärrys ei tarkoita silkkihansikkaita vaan nimenomaan syvempää, rikkaampaa analyysia.
Kritiikki tarvitsee jatkuvasti ymmärrystä esimerkiksi vähemmistöjen asemasta ja kolonialististen rakenteiden vaikutuksesta nykypäivässä. Uudemmalle kriitikkopolvelle voi olla luontevampaa pohtia erilaisia representaation kysymyksiä, kun toisaalla ne saatetaan käsitellä tai sivuuttaa identiteettipolitiikkana. Ymmärrys ei tarkoita silkkihansikkaita vaan nimenomaan syvempää, rikkaampaa analyysia.
Toivon, että tulevaisuuden kritiikkiä on ylipäätään mahdollista tehdä. Sivutyötä se on useimmille joka tapauksessa. Se vaatii jaksamista (että jaksaa kiinnostua, jaksaa kirjoittaa pikkupalkkioilla vaikka maailma palaa) ja muiden tulonlähteiden kanssa tasapainottelua.
Hyvä kritiikki on monenlaista – sen sijaan, että sitä yritettäisiin aina tehdä mahdollisimman toimivaksi havaitun muotin mukaan, toivon, että se kokeilee ja moninaistuu. Yksi teksti tai video ei voi tyhjentää käsittelemäänsä teosta, eikä sen ole tarkoituskaan. Siksi kritiikki voi parhaiten, kun sen annetaan olla välähdys, yksi keskittynyt katsaus, joka haluaa ottaa kohteensa todesta.
Kirjoittaja on kulttuuritoimittaja ja kriitikko, joka kirjoittaa esimerkiksi Helsingin Sanomiin.
Lähteet
Backström, Heidi: Taidekritiikin uudet muodot ja alustat: Kohtaaminen kriitikon työkaluna. Ammattikorkeakoulu Haaga-Helia 2023.
Carlson, Anna-Riikka: Rakas Eeva Kilpi. Nämä juhlat jatkuvat vielä. WSOY 2024.
Karhunen, Saara ja Uoti, Jaakko: Väsyneiden vuosikymmen – Dialogikritiikki Hereillä mutta mihin hintaan – Nykytaiteen millenniaaliantologia -kirjasta. Mustekala 28.2.2025.
Onninen, Oskari: Oskari Onninen vastaa internet-kommenttiin musiikista. Uuden Jutun somekanavat 2.12.2025.
Riihinen, Eleonoora: Elitismin pelko on oman tyhmyyden pelkoa. Substack 17.11.2025.
Saarikoski, Sonja; Onninen, Oskari; Helin, Vaula: Eliitti, schmeliitti. Keitä kuuluu kulttuurieliittiin? Uusi Juttu 3.12.2025.
Silfverberg, Anu: Entä jos Erja Yläjärvi on oikeassa? Long Play 10.12.2025
Ylikangas, Maaria: Kritiikistä. S&S 2025.
Yläjärvi, Erja: Kulttuurikritiikki on tuotava uuteen aikaan. Helsingin Sanomat 23.11.2025.
