Suomen arvostelijain liitto ry:n järjestämän nuorten Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun 2026 ensimmäisen palkinnon sai Onni Alexander Vannaksen (s. 2008) arvio Raamatusta.

Raamattu on teos, jota on helppo pitää itsestäänselvyytenä – ja siksi sitä on vaikea lukea rehellisesti. Se kulkee mukana sanonnoissa, juhlissa, kiistoissa ja varoituksissa; moni tunnistaa sen jo ennen kuin avaa kannen. Minulle se on kirja, joka tekee välillä epämukavaa: se ei vain kerro maailmasta, vaan yrittää kertoa minusta, ja se tuntuu joskus liiankin taitavalta siinä. Luulen, että reiluin tapa lähestyä sitä on lukea sitä kirjallisuutena: katsoa, mitä kieli tekee – ja mitä se tekee lukijalle.

Klassikon outous on siinä, että se on usein tuttu ennen kuin se on luettu. Raamatun kohdalla tämä tarkoittaa, että moni avaa sen kuin huoneen, jonka kalusteet ovat olleet paikoillaan aina; vasta kun pysähtyy, huomaa, mitä kaikkea seinille on ripustettu. Siksi myös lukukokemus on valmiiksi ladattu. Joku etsii siitä turvaa, joku todisteita, joku virheitä, joku ääntä, joka puhuisi yli vuosisatojen. Ja usein teksti antaa jotakin takaisin – joskus liian helposti, joskus liian raskaasti.

Kirjallisuutena Raamattu on parhaimmillaan häikäisevä. Psalmien kieli ei vain kuvaa tunnetta, vaan rakentaa sille tilan: siinä huudetaan, kiitetään, pelätään ja neuvotellaan, eikä mikään näistä kuulosta jälkikäteen keksityltä. Saarnaaja puolestaan kuulostaa yhä siltä kuin joku olisi kirjoittanut sen väsyneenä ja silti kirkkaana. Se luettelee elämän saavutuksia melkein kuin ansioluetteloa – työtä, viisautta, nautintoa – ja päätyy silti samaan seinään: ”turhuuksien turhuus”. Se ei ole siisti lohdutus, vaan rehellinen huomio siitä, että ihminen voi saada kaiken ja silti jäädä tyhjäksi; että merkitys ei aina seuraa omistamista.

Jobin kirjassa kärsimys ei ole koriste vaan riita, joka viedään loppuun asti. Job ei ole siloiteltu sankari; hän on ihminen, ja siksi hän toimii. Erityisen armoton – ja siksi hyvä – kohtaus on se, kun Jobin ystävät tulevat ensin vain olemaan hiljaa hänen kanssaan. Sitten he alkavat selittää. He yrittävät tehdä kivusta järkevää: etsitään syy, etsitään opetus, etsitään oikea järjestys. Ja juuri siinä lohdutus muuttuu julmuudeksi; selitys alkaa tuntua siltä kuin se olisi tärkeämpi kuin ihminen, jota ”lohdutetaan”. Teksti näyttää, miten helposti hyvät sanat voivat olla väärä ele – miten nopeasti myötätunto vaihtuu järjestyksen puolustamiseksi. Kun luin tätä kohtaa, huomasin palaavani siihen uudestaan, koska se ärsytti minua: ystävien puhe kuulosti ensin järkevältä ja sitten yhtäkkiä kylmältä.

Sitten ovat ne kohdat, joita ei voi kuitata olankohautuksella. Tekstejä, joissa ihmisarvo rajataan; joissa väkivalta vilahtaa ohi niin nopeasti, että lukijalle jää outo jälkimaku – ikään kuin jonkun ihmisyys olisi kerronnassa vain sivutehtävä. On myös kohtia, joissa maailma jaetaan liian nopeasti meihin ja muihin, oikeisiin ja vääriin. Näiden äärellä huomaan, miten helppoa olisi muuttua joko mainostajaksi tai syyttäjäksi. Mainostaja poimii kauniit säkeet ja jättää loput pimentoon; syyttäjä taas lukee koko teoksen kuin etsisi vain todisteita tuomiolleen. Kumpikaan ei ole kritiikkiä. Kritiikki on se hankala välimuoto, jossa on pakko myöntää: tämä on sekä vaikuttavaa että ongelmallista. Siinä missä mainos haluaa yhden viestin, kritiikki suostuu siihen, että teoksella on useampi ääni – ja että kaikki äänet eivät ole miellyttäviä.

Raamattu on myös peili, jonka edessä pitää osata perääntyä.

Raamatun kohdalla rehellisyys tarkoittaa myös sitä, että vaikutus ei ole neutraali. Se on antanut kielen lohdulle, mutta myös kielen vallalle: sanat voivat nostaa ihmisen pystyyn tai painaa hänet polvilleen. Siksi ”aikansa tuote” -selitys ei yksin riitä; aikansa tuote voi olla yhä toimiva työkalu – hyvään ja pahaan – varsinkin, jos sitä luetaan kuin sääntökirjaa eikä kuin monen äänen kokoelmaa. Tässä mielessä Raamattu on myös peili, jonka edessä pitää osata perääntyä: muuten kuvittelee katsovansa tekstiä, vaikka teksti on jo valinnut katseen.

Evankeliumeissa pidän niiden tiiviydestä: siitä, miten pienestä kohtaamisesta voi tulla ratkaiseva. Niissä on jotain elokuvallista, mutta myös arkista: ihmiset ovat epävarmoja, väärinymmärtävät, väistävät, palaavat. Vertauksetkin ovat ovelia, koska ne eivät lukitse yhtä tulkintaa, vaan jättävät lukijan kiinni itseensä – vähän niin kuin kysymys, josta ei pääse ohi siistillä vastauksella. Niissä on myös outo reiluus: ne eivät pakota yhtä oikeaa vastausta, vaan paljastavat, millaista oikeutta lukija itse toivoo. Minua häiritsee ja samalla kiinnostaa se, miten nopeasti tarina välillä siirtyy eteenpäin: joku jää taustalle, ja lukija joutuu itse päättämään, mitä sillä tekee. Silti muistan koko ajan, että luen käännöstä ja tulkintaa, tekstien ketjua; Raamattu ei ole yksi ääni vaan äänten ristiriita, ja joskus se on uskottavimmillaan juuri silloin, kun se ei yritä olla täysin yhtenäinen.

Lukukokemuksena Raamattu ei palkitse tasaisesti. Se tarjoaa kitkaa, ja kitka paljastaa lukijan. Kun jokin kohta ärsyttää, se kertoo usein jotain siitä, mitä minä en haluaisi kohdata; kun jokin kohta lohduttaa, se kertoo siitä, mitä minä pelkään menettäväni. Tässä mielessä Raamattu todella ”lukee” lukijaansa: se ei anna minun pysyä ulkopuolella. Mutta se ei tarkoita, että kaikki, mitä se herättää, olisi automaattisesti hyvää; elävyys ei ole sama kuin viattomuus.

Siksi se on minusta edelleen vaarallinen kirja – ei siksi, että se olisi pelkkä ansa tai pelkkä valhe, vaan siksi, että se on liian vaikutusvaltainen ollakseen harmiton. Ja silti se on myös elävä: parhaimmillaan se ei tarjoa valmiita vastauksia, vaan pakottaa kysymään paremmin. Kirjallisuutena sen vahvuus on psykologinen tarkkuus; heikkous on se, että osa sen maailmasta vaatii lukijalta jatkuvaa vastalukemista, jotta teksti ei ala puhua vallan äänellä. Hyvä teos kestää lähiluvun. Raamattu kestää – ja joskus se kestää niin hyvin, että lukija joutuu muuttumaan vähän.

• • •

Tuomariston (Dess Terentjeva, Oskari Onninen ja Martti-Tapio Kuuskoski) perustelut:

Onni Alexander Vannaksen (Kiiminki, s. 2008) kirjoituksen lähtökohta osoittaa tervettä rohkeutta ja ihailtavaa röyhkeyttä: tietenkin kritiikkikilpailuun kannattaa osallistua kirjoittamalla Raamatusta! Pyhää kirjaa Vannas on lukenut tarkasti mutta tarkoituksellisen vastahankaan, sillä se on hänestä liian vaikutusvaltainen ollakseen harmiton. Vallan tunnistaminen vaatii, ettei sen äänellä ala puhua. Voittajatekstissä ”Raamattu: kirja, joka lukee lukijaansa” analyysi on alku, jota seuraa ajattelu. Vannas löytää teoksesta ihailtavan arkisia ja kirjallisia havaintoja, jotka asettavat sen kirjaksi kirjojen joukkoon. Psalmit rakentavat hänen tulkinnassaan tunteille tilaa, Saarnaajassa kuuluu väsymys, Jobin kirja osoittaa julmuuden ja lohdutuksen rajan. Kaikki nämä ovat kompakteja huomioita kirjasta, josta kaiken piti olla jo sanottu.