Suomen arvostelijain liitto ry:n järjestämän nuorten Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun 2026 toisen palkinnon sai Elina Tuomaisen (s. 2008) arvio Susanna Hastin romaanista Toivottomuus.
Susanna Hastin toinen romaani Toivottomuus (S&S 2025) upottaa lukijan psyykkisesti haavoittuneen tyttären mielenmaisemaan, joka on vuoroin puhdasta ajatusvirtaa, vuoroin pirstaleisia muistikuvia ja ruumiillisia tuntemuksia. Omakohtaista traumaa käsittelevästä esikoisromaanistaan Ruumis/huoneet (2022) palkittu kirjailija pureutuu Toivottomuudessa kipeän äiti–tytär-suhteen ytimeen ja tarkastelee tarkkanäköisesti irrottautumisen vaikeutta ja ymmärtämisen rajoja. Äidin ja tyttären välinen suhde on riipivä ja muistuttaa miltei amensalismia: äiti huomaa tyttären kaipuun äidinrakkauteen ja juuri siksi pitäytyy mahdollisimman etäisenä, välinpitämättömänä ja kylmänä. Tyttären psyyken luhistuminen kuvataan kolmessa osassa: ensin tyttären sisäinen monologi pittoreskin kartanon kylmässä ja tyhjässä kylpyammeessa muovautuu toisen osan tauottomaksi tyttären äitisuhdetta aprikoivaksi vuoropuheluksi. Viimeisessä osassa toivottomasta lamaannustilasta on tullut silkkaa epätoivoista pakkomiellettä, ja maailmanjärjestyskin on aivan yhtä järkkynyt.
Hastin kieli on vertauskuvallista ja vivahteikasta.
Hast ei avaa eikä taustoista äkisti muuttuvia tilanteita: kokonaiskuvan muodostaminen säpäleisistä hetkistä jää pitkälti lukijan vastuulle, mikä hieroo aivonystyröitä jokseenkin miellyttävästi. Hämmennyksen ja kaaoksen tuntua luodaan aikahyppyjen ja pitkän kaksinpuhelun lisäksi myös miljöönvaihdoksella. Näennäisen idyllisen kartanon tienoo vaihtuu arvoitukselliseksi lumiseksi syrjäseuduksi, ja lukija temmataan autoon, jota kuljettaa hallusinoiva ja fyysisiltä voimiltaan heikko tytär. Maantiellä räjähtää, hylättyjen huoltoasemien liepeillä vaanii vaarallista porukkaa, hotellin sisäpihalta korjataan ruumista pois, rivitalojen ikkunat ovat laudoitettuja ja arjen käyttöesineistä on pulaa. Parin vuoden aikaharppauksen jälkeisessä maailmassa on vahva epäjärjestyksen ja poikkeustilan tuntu. Dystooppisen ympäristön yhteys tyttären heikentyneeseen psyykeen on kiehtova ja romaanin tarkoin punnittujen yksityiskohtien yhdistely palkitsevaa. Tulkinnanvaraisuudet tuntuvat harkituilta, ja teoksen eheyden vuoksi abstraktisuus ja tulkinnanvaraisuus eivät mene vetelyyden piikkiin.
Hastin kieli on vertauskuvallista ja vivahteikasta. Tuskaliaan äitisuhteen aiheuttamat psyykkiset kauhut sidotaan taidokkaan vaivihkaisesti metaforiin. Ruumiiseen, sisäelimiin ja vatsan loisiin nivoutuvat kielikuvat ovat ajoittain groteskeja ja siksi myös tehokkaita. Ruumiin metaforia puidaan erityisesti dialogissa. Puhelinlangan toisessa päässä on ystävä M, joka kääntää jokaisen tyttären ajatuksenpuolikkaan ylösalaisin ja raivaa tilaa raikkaalle näkökulmalle äidin ja tyttären suhteeseen. Puhelut ovat unenomaisen abstrakteja – ikään kuin osa tyttären psyykkistä rajatilaa. Alitajunnan ja surrealismin yhdistelmä tuo mieleen Haruki Murakamin romaanien hienoisiin yliluonnollisuuksiin taipuvan kuvauksen tiedostamattomasta. Toivottomuuden kaksinpuhelussa M ja tytär pyrkivät löytämään sanoja tyttären kaipuun ja kivun sävyttämille mielikuville. Niinpä kehittyy ajatus ruumiista ilman sisäelimiä ja sisäelimistä ilman ruumista: ensimmäisen kielikuvan tytär sovittaa isäänsä, toisen äitiinsä. Metaforat johtavat ajatuskehiin, joita Toivottomuudessa on runsain määrin. Harva se sivu tytär kielentää ajatuksiaan ja kumoaa sanansa heti perään ajattelemalla jotakin päinvastaista. Ympyrämäisten paradoksien luominen tekee romaanista yhtä sietämätöntä kehäpäätelmää – toisaalta absurdiuden rajoilla taiteileminen puhuttelee.
Toivottomuus ei alennu mässäilemään traumalla.
Viihteellistyneessä maailmassa myyvät raakuus ja shokkiarvo, mutta Toivottomuus ei alennu mässäilemään traumalla. Romaani pitäytyy ajatusvirtamaisuudestaan huolimatta tiukasti psyykkisten vaurioiden käsittelemisessä syyllisten jahtaamisen tai kärsimyksellä hekumoimisen sijaan. Kauhujen ruumiillinen kuvaus ulottaa näppinsä myös ihoon ja kosketukseen. Toisaalta tytär kaipaa kosketusta, mutta siitäkin äiti on tyttären lapsuudesta saakka pidättäytynyt. Kaipuu lempeään äidilliseen kosketukseen ja äidin ymmärtämiseen ovat ristiriidassa, jota Hast kuvaa osuvasti: tytär päättää koskettaa tulikuumaa kattilaa ja saa kivuliaan palovamman, sillä äiti joutui lapsena sairaalaan tulipalon aiheuttamien vammojen tähden. Ruumiillinen kipu on jälleen järjen rajoja koetteleva pyrkimys äidin ymmärtämiseen. Kuvaukset äidistä irrottautumisen kivusta ravisuttavat. On kuin tyttären ja äidin suhteesta rakennettaisiin vahingollista symbioosia, jossa tytär on riippuvainen äidistään ja äiti taas tyttären riippuvuudesta itseensä. Näin henkisen väkivallan kierre saa irvokkaita ilmenemismuotoja, jotka ovat hämäriä muistoja teräväpiirteisempiä.
Ailahtelu tietoisuuden ja alitajuisten muistikuvien välillä hengästyttää. Tyttären pakkomielteisyys syöksee sekä tyttären että lukijan yhä syvemmälle reaalimaailmasta irralliseen noidankehään. Välillä rajatilassa tapahtuu liikehdintää ja tytär lipuu enemmän konkreettiseen maailmaan: nämä hetket kuvataan joko lyhyinä väläyksinä tai todentuntuisina tuntoaistimuksina. Lukija puolestaan kokee irrallisuuden tuntua, kun tytär kerran pari mietiskelee omaa kirjoittamistaan ja pohtii jopa omaa luotettavuuttaan kertojana romaanin ensimmäisen ja toisen osan rajamailla. Metafiktiiviset piirteet vievät huomiota liiaksikin, mutta kenties teos tavoitteleekin lukijassa jonkinasteista hämmennyksen ja irtautumisen tuntua. Irrallisuus yhdistettynä abstraktisuuden ja konkreettisuuden aaltomaiseen vaihteluun lujittaa tajunnanvirtamaisuutta. Hiljalleen tyttären epämääräisen ja petollisen toivon sävyttämä olotila typistyy vääjäämättömäksi kyynisyydeksi: ”Väkivalta oli olemassa vain äidin kielen sekaantumisessa. Ja mitä sitten? Tytär yrittää leikata itsensä irti äidistä. Siitä aiheutuva suru ylistää äitiä, vaikka tarkoitus on toinen.” Romaania täplittävien kiehtovien kielikuvien ja luotaantyöntävien mielikuvien kontrasti on hämäävä ja siksi myös antoisa.
• • •
Tuomariston (Dess Terentjeva, Oskari Onninen ja Martti-Tapio Kuuskoski) perustelut:
Elina Tuomaisen (Tuusula, s. 2008) kritiikki ”Tyttäryyden tuskaisa noidankehä” Susanna Hastin Toivottomuudesta (2025) on kunnianhimoinen ja paneutunut. Kritiikissä näkyy kirjoittajan kyky löytää punaiset langat runsaasta, haastavasta romaanista. Analyysi ei myöskään unohda olevansa ennen kaikkea kritiikki. Ilahduttavaa on, että nuori kriitikko muistaa kontekstoida romaania myös muihin teoksiin – Hastin esikoisromaanin lisäksi Haruki Murakamin romaaneihin. Tuomainen sanoo Hastin kieltä vivahteikkaaksi, ja samaa voisi sanoa myös kritiikin kielestä. Toivottomuuden asettaminen osaksi maailmankirjallisuutta tekee kunniaa Hastin lisäksi suomalaiselle kirjallisuudelle ylipäätään.
