Kritiikin Kannuksilla palkittua dramaturgi Rasmus Arikkaa kiehtoo näyttämön kerroksellisuus ja kollektiivisuus. Teatterin vahvuutena on kyky hivuttautua mustavalkoisuuksien väliin ja käsitellä vaikeitakin asioita monisyisemmin. Arikan työssä lomittuvat näytelmäkirjailijan, proosakirjoittajan ja esitysdramaturgin roolit.

Näyttämöllä kaikki on suurempaa, kirjoitettu yksityiskohta muuttuu näyttämöllistettynä eleenä moninkertaiseksi. Se kiehtoo teatterintekijä ja kirjoittaja Rasmus Arikkaa, joka työssään liikkuu tekstin ja näyttämön välillä.

”Kun dramatisoin proosateoksen, kuvittelen, mitä teos tarkoittaisi näyttämöllä. Dramaturgin työnä on valita, mitä kerrotaan ja mitä näytetään. Mikä on briljanttia proosassa voi olla banaalia näyttämöllä.”

Arikan dramatisoima, Helsingin Kaupunginteatterin Lilla Teaternissa loppuvuodesta 2025 nähty Våldets historia oli teatteritapaus, joka toi ranskalaisen menestyskirjailija Édouard Louis’n omaelämäkerralliset romaanit ensi kerran suomalaiselle näyttämölle. Arikka sai Kritiikin Kannukset -palkinnon dramatisoinnillaan, joka palkintoperusteiden mukaan ”tuo esiin miesten välisten suhteiden moninaisuutta ja niihin liittyviä, usein vaiettuja asioita, ja haastaa ratkaisuillaan totuttua sukupuolen ja seksuaalisuuden katsomisen tapaa”.

Yksi Arikan ratkaisuista oli nostaa Louis’n Histoire de la violence -romaanista (2016) pesukone esityksen toisen osan läpäiseväksi johtomotiiviksi, joka kuvaa päähenkilön tarvetta pestä itsestään työväenluokkaisuuden ja homoseksuaalisuuden aiheuttamaa häpeää.

”Kirjallisuudessa asia mainitaan ja jää lukijan muistiin, mutta näyttämöllä metafora voi olla konkreettisesti tilassa ja esimerkiksi ruumiillistua näyttelijässä.”

Ruumiillisuus ja sen kuvaaminen niin tekstissä kuin näyttämölläkin on jo pitkään kiehtonut Arikkaa.

Ruumiillisuus ja sen kuvaaminen niin tekstissä kuin näyttämölläkin on jo pitkään kiehtonut Arikkaa. Édouard Louis’n kaunistelematon ja vilpitön tapa kirjoittaa ruumiillisesta kokemuksesta tuntui ainutlaatuiselta, kun Arikka tarttui tämän esikoiseen En finir avec Eddy Bellegueule (2014) ranskalaisen ystävän vinkistä, heti teoksen ilmestyttyä. Romaani julkaistiin suomeksi vuonna 2019 nimellä Ei enää Eddy, ja Väkivallan historia ilmestyi seuraavana vuonna.

”Vaikka kulttuurinen ympäristö on eri, Louis’n kuvaama maailma tuntui tosi tunnistettavalta. En ollut aiemmin lukenut tekstiä, jossa olisi kuvattu homona ja tyttömäisenä poikana kasvamista tällä tavalla”, Arikka muistelee tärkeää lukukokemusta.

Homoseksuaalisen halun ruumiilliselle kuvaukselle ei tuossa vaiheessa juurikaan ollut perinnettä kotimaisessa kaunokirjallisuudessa, joskin tilanne oli muuttumassa. Louis kuvasi halua rehellisesti, myös lapsen seksuaalista halua. Sitä käsitellään niin ikään Arikan esikoisteoksessa Homoromaani (Tammi, 2023). Fiktiivisessä kasvutarinassa sanallistetaan lasten välistä seksuaalista suhdetta, harmaata aluetta leikin ja hyväksikäytön välillä. Lapsen seksuaalisuutta luodattiin myös vuonna 2022 Q-teatterissa nähdyssä, Anna Jaanisoon kirjoittamassa ja ohjaamassa aikuisten esityksessä jossa Arikka toimi dramaturgina.

”Lasta on pitkään ollut vaikea ymmärtää seksuaalisena olentona. Minua kiehtoo kuvata erilaisten ihmissuhteiden monimutkaisia dynamiikkoja”, Arikka sanoo. ”Some ja algoritmit tekevät asioista nopeita ja mustavalkoisia ja saavat haluamaan helppoja vastauksia. Taiteen arvona on mahdollistaa paikka, jossa on hitautta ja monitasoisuutta.”

Keveys tasapainottaa rankkuutta

Lilla Teaternin Våldets historian alkusysäys tuli ohjaaja Jakob Höglundilta, jonka kanssa Arikka oli aiemmin tehnyt yhteistyötä esimerkiksi Helsingin kaupunginteatterin Veljeni Leijonamielessä (2024). Höglund, joka tiesi Arikan kiinnostuksen Louis’n romaaneihin, ehdotti että niistä kaksi ensimmäistä, En finir avec Eddy Bellegueule ja Histoire de la Violence sovitettaisiin.

”Yhteisenä nimittäjänä on rakenteellinen väkivalta, sen eri ilmenemismuodot. Oleellista on myös traumasta kertominen itselle ja muille, se miten kokemus muuttuu kertomisen myötä. Nämä  kerrokset korostuvat teatterissa ihan eri lailla, kun kerronta on moniaistista ja näkökulma hajaantuu moniin ihmisiin”, Arikka kertoo.

Våldets historian kerroksellisuuteen kuului myös keveyden ja rankkuuden lomittuminen poikkeuksellisella tavalla. Arikka on ajatellut paljon molempia.

”Huumori ja maku ovat minulle niitä keskeisimpiä dramaturgin työkaluja: miksi me nauretaan ja kenelle? Huumori muuttuu ajassa ja sen kanssa pitää olla hereillä. Ehkä siksi monet teatterintekijät tuntuvat pelkäävän sitä.”

Huumorin vaikeus liittyy myös ”taiteen” ja ”viihteen” vastakkainasetteluun. Arikalle syvällisyys ja viihteellisyys eivät sulje toisiaan pois, päinvastoin.

”Våldets historiassa oli paljon väkivaltaa. Keskityin tuomaan esitykseen keveyttä ja huumoria, jotta ihmiset pystyisivät ottamaan vastaan myös rankkoja asioita.”

Yhden yön juttu päättyy raiskaukseen, mutta sitä ennen kohtaamisessa on aitoa lämpöä ja intohimoa.

Arikka halusi tuoda esiin tarinassa kuvatun miesten välisen suhteen siten, että se säilyi monisyisenä: yhden yön juttu päättyy raiskaukseen, mutta sitä ennen kohtaamisessa on aitoa lämpöä ja intohimoa.

”Positiivisuuden vaatimus [sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kuvaamisessa] voi olla toksista, yksinkertaistavaa. Taiteella on mahdollisuus käsitellä tosi vaikeitakin asioita, joista yleensä katsotaan pois.”

Dramaturgia on asiantuntijatyötä

Rasmus Arikka ei ”tiennyt teatterista mitään” ennen kuin Vaasassa kauppatieteitä opiskellessaan lähti mukaan paikallisen ylioppilasteatterin toimintaan. Hän aloitti teatteriharrastuksen näyttelijänä, mutta ymmärsi nopeasti, että näyttämölle kirjoittaminen ja ohjaaminen kiinnostavat esiintymistä enemmän. Hän haki Teatterikorkeakouluun opiskelemaan dramaturgiaa ja valmistui 2024.

Dramaturgin työ tähtää esitykseen, se on mahdollistamista, tilan antamista, tilan avaamista.

Vaikka Arikan työkaluna on kirjoittaminen, hän ei ajattele dramatisointia ensisijaisesti tekstinä. Dramaturgin työ tähtää esitykseen, se on mahdollistamista, tilan antamista, tilan avaamista, hän kuvaa.

”Työtäni on tarjota materiaalia, lähtöjä, josta muut työryhmän jäsenet voivat synnyttää jotain. Dramaturgin taitoa on välittää ja siirtää asioita, kun taas kirjailijana työskennellessäni teksti on lopputuote, jossa pitää olla kaikki.”

Arikan arjessa kirjoittajan, kirjailijan ja dramaturgin työt elävät rinnakkain. Toinen romaani on tekeillä, ja lähitulevaisuudessa näyttämölle saadaan Arikan ensimmäinen alkuperäisnäytelmä, joka käsittelee maskuliinisuuden ihanteita ja ylisukupolvisuutta.

Dramaturgia voi monelle tuntua hämärältä käsitteeltä, eikä ihme: työn sisältö ja määritelmä vaihtelevat suuresti kontekstista toiseen. Arikka on toiminut sovittajana Våldets historian lisäksi muun muassa Turun kaupunginteatterin Tiranan sydämessä, joka perustui Pajtim Statovcin romaaniin. Oulun teatterissa paraikaa esitettävään Oikeusjuttuun Arikka ja työryhmä dramatisoivat oululaisilta nuorilta kerättyä materiaalia. Tampereen Työväen Teatteriin syyskuussa valmistuvassa Ennen kuin mieheni katoaa -näytelmässä hän toimii niin sanottuna lukevana esitysdramaturgina ohjaaja Anna Jaanisoon rinnalla. Välillä dramaturgi muistuttaakin kustannustoimittajaa tai mentoria, joka kulkee rinnalla ja kommentoi.

”Käytän usein ilmausta konsultoiva esitysdramaturgi, vaikka tiedänkin että taidepiireissä usein inhotaan sanaa konsultti”, Arikka nauraa. ”Esitysdramaturgi on teatterin ja draaman asiantuntija teoksen, teatteritalon tai ohjelmistosuunnittelun palveluksessa. Usein on hyvä, että säilytän etäisyyttä prosessiin, jossa muu työryhmä on absoluuttisesti läsnä. Silloin pystyn sanottamaan, mitä toiset ovat tekemässä ja näyttämään heille mahdollisia suuntia tai vaihtoehtoja.”

Vastavoimaa individualismille

Opiskeluaikana Arikka kipuili välikappalemaisuuden kanssa. Oli tarve saada tunnustusta ja nähdä itsensä taiteilijana, mutta dramaturgi on ulospäin hyvinkin näkymätön osa työryhmää.

”Lopulta tuntui vapauttavalta ymmärtää rooli nimenomaan välineellisenä, osana yhteistyötä. Teatteri on ensembletaidetta, ja siksi siitä alun perin kiinnostuin.”

Dramaturgi-identiteettiä ja sen käytännönläheisyyttä pohtiessaan Arikka alkoi kokea roolin tervetulleeksi vastapainoksi nerokultille ja taiteentekemisen mystifioinnille, jotka edelleen pitävät pintansa kulttuurissa. Somen aikakaudella yksilöt ja näiden tarinat ovat korostuneet entisestään, ja Édouard Louis’kin nähdään usein pikemminkin brändinä kuin teostensa kautta.

”Itsekeskeisyydestä puhutaan tällä hetkellä paljon, ja teatterin yhteisöllisyys tuntuu nyt ekstratärkeältä”, Arikka sanoo. ”Teatteria tehdään yhteistyössä ja se on tarkoitettu yhdessä koettavaksi.”

”Itsekeskeisyydestä puhutaan tällä hetkellä paljon, ja teatterin yhteisöllisyys tuntuu nyt ekstratärkeältä.”

Dramaturgi on tämän polttopisteessä, positiossa, jossa ”on oltava auki kaikkiin suuntiin”. Palveleva ja väistyvä rooli hankaa voimakkaasti vasten individualismia ja yksilötaiteilijan myyttiä.

Yhteistyöt Statovcin kaltaisten kirjailijoiden tai tuttujen ohjaajien kuten Jakob Höglundin ja Anna Jaanisoon kanssa ovat Arikalle tärkeä osa ammatillista kasvua. Hän iloitsee, että kollektiivisuus on Suomenkin teatterikentällä saanut yhä enemmän jalansijaa: esityksiä tehdään yhdessä vastuita jakaen ilman että teoksella olisi yhtä isoa signeeraavaa tekijää, ja työpajailusta eli keskeneräisten asioiden yhdessä työstämisestä on tullut tyypillinen osa syntyprosessia. Epähierarkkisia uusia ryhmiä syntyy.

”Muiden ajattelusta inspiroituminen on parasta. Dialogi rikastaa ja syventää ajattelua, se ei ole pois omasta tekijyydestä.”

Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija ja klassiseen musiikkiin erikoistunut vapaa kirjoittaja.