Ääni on varmasti yksi kirjallisen kulttuurin useimmin ja epämääräisimmin käytetyistä taikasanoista. Äänikirjojen voittokulku ei ole mitenkään johtanut sanan eri merkitysten katoamiseen. Arkipuheessakin saatetaan viitata jonkin kirjoittajan tyyliin omanlaisensa tekijän ”äänenä” tai siihen, kuinka tekstissä ”annetaan ääni” jollekin kokemukselle tai ihmisryhmälle. Tutkimusproosassa käsite yhdistetään esimerkiksi kertojan ääneen (engl. narrative voice), joka on painetun tekstin kohdalla välttämättä heuristinen ja vertauskuvallinen ilmaisu.
Erottelu kirjailijan ja hänen tekstinsä enemmän tai vähemmän fiktiivisen minän välillä on pitkään kuulunut myös kritiikin peruslähtökohtiin. Autofiktion ja muistelmakirjallisuuden suosion myötä erottelun mahdollisuus on alkanut ulottua myös lajeihin, joissa kirjoittajan ja hänen tekstuaalisen ”äänensä” erottelu ei ole yhtä ilmeinen. Jos esseessäkin on kertoja, miten on kritiikin laita? Muuttuisiko kritiikin asema merkittävästi siitä, että kriitikko ajattelisi luovansa tekstiinsä kaunokirjallisen version itsestään? Onhan hankalaa ajatella kritiikkiin epäluotettavaa ensimmäisen persoonan kertojaa saati lähteä siitä oletuksesta, että yleisö osaisi lukea tuollaista kummajaista.
Muuttuisiko kritiikin asema merkittävästi siitä, että kriitikko ajattelisi luovansa tekstiinsä kaunokirjallisen version itsestään?
Moniäänisyys tuonee kuitenkin ensiksi mieleen välittömämmin huomattavia asioita, kuten tekijöiden monistumisen. Useampi kirjoittaja, useampi ääni. Mahdollisuuksia tähän tarjoavat dialogikritiikki, useamman kriitikon yhteisteksti tai erilainen yhteisöllinen livekritiikki, jossa sananvaihto on reaaliaikaisempaa ja kenties avoimempaa sattumalle.
Dialogikritiikkejä on ilmestynyt 2020-luvulla jo runsaasti erilaisissa kulttuurilehdissä, niin painetuissa kuin verkkojulkaisuissa. Oma kokemukseni näiden lukijana (ja kirjoittajana) on hyvin erilainen kuin elävää dialogia seuratessa. Huomattavan usein kirjoitettu dialogikritiikki on kahden kirjoittajan monologia, jonka keskeyttävät kohteliaat välikysymykset: mitenkäs sun mielestä? Yleensä keskustelun keskustelumaisuus varmaan näkyy ja kuuluu selvemmin audiovisuaalisilla alustoilla.
Toinen hyvin konkreettinen esimerkki, johon moniäänisyyden voi yhdistää, on kritiikin kirjoittajien taustojen moninaisuus: se, että kriitikot eivät ole niin sanotusti yhdestä puusta, jolloin – näin sopii olettaa – he eivät myöskään viserrä samaa sävelmää. Paikalliset eletyn kokemuksen erot voivat mahdollistaa keskenään erilaisia havaintoja ja esteettisiä arvostuksia (vaikka en sanoisi, että edelliset olisivat jälkimmäisten tae). Toisinaan nuo erot koetaan enemmistökulttuurin ja paikallisten taidekäsitysten ”yhteentörmäyksinä”, kuten Helga West kirjoittaa saamelaisen taidekritiikin kohdalla.
Kriitikot eivät ole niin sanotusti yhdestä puusta, jolloin – näin sopii olettaa – he eivät myöskään viserrä samaa sävelmää.
Monta ääntä yhdessä kirjoittajassa
Haluan esseessäni – ehkä hiukan oikullisesti – keskittyä moniäänisyyteen yhden kirjoittajan tekstissä. Tarkoitan siis sitä, että tekstissään kirjoittaja puhuu useammalla ”äänellä” tai kirjoittaa esiin sisäiset eronsa. Olen kirjallisuuskriitikko, ja se näkyy omassa sanastossani ja esimerkeissäni.
Eräs ilmeinen mahdollisuus moniäänisyyteen on laaja viitteistys ja siteeraaminen, toisten kirjoittajien – kriitikoiden, tutkijoiden, kirjailijoiden, toisinaan niin sanottujen tavan lukijoiden – sanojen mukaan tuominen. Tällainen moniäänisyys voi olla keino tuoda esiin lukijoiden välisiä näkökulmaeroja, eikä pelkästään sellaisen argumentoinnin välineenä, jossa eriävää tulkintaa referoidaan osoittamaan oman näkökulman paremmuutta. Useinhan kiinnostavimmat näkökulmat voivat tuntua intuitiivisesti vääriltä tai erikoisilta ja niiden hienous aukeaa vasta ajan kanssa.
Viitteistä rakentuva moniäänisyys kritiikissä saisikin olla juuri yllättävien näkökulmien tuomista. Itse ajattelen erityisesti teosten yhteiskunnallista taustoitusta, jonka suhteen kriitikot saisivat ottaa enemmän luovia vapauksia. Onhan poliittinen kritiikki paljon muutakin kuin sen kysymistä, onko vähemmistöä tai muunlaista ihmisryhmää representoitu taideteoksessa ”oikein” tai tarpeeksi moninaisesti jotain valmista mittapuuta vasten.
Viitteistä rakentuva moniäänisyys kritiikissä saisikin olla juuri yllättävien näkökulmien tuomista.
Millaista olisi lukea esiin rotua ja valkoisuutta tekstissä, jossa ei käsitellä aiheina rotua ja valkoisuutta? Miltä tuntuisi keskittyä havainnoimaan ympäristökuvausta kirjassa, jossa ei ole itsestään selviä ympäristöaiheita? Miksemme ehdottelisi queer-vinkkeliä tekstiin, jossa on vain sukupuoleltaan ongelmattomia heteroita? Ainakin tuollainen olisi luovaa lukemis- ja kirjoittamistoimintaa, jolle löytyisi tukea taiteenteoriasta ja taiteentutkimuksesta. Kritiikissä ne eivät paljon loista.
Entä sitten kriitikon omaan välittömään kokemukseen liittyvä moniäänisyys? Tarkoitan kritiikissä esiin kirjoitettua häilymistä keskenään ambivalenttien kokemusten ja ristiriitaisten tulkintojen välillä, ja tarkoitan myös laajemmin kriitikon ilmaisun vapautta.
Ajatus siitä, että hyvä kirjoittaja tulee ikään kuin vieraskieliseksi oman kielensä sisällä, on tuttu monestakin estetiikan klassikosta. Moniäänisyys toteutuu sanoissa, kuvailuissa ja tyylien runsaudessa. Minua kiinnostaa pohtia juuri tämän suhdetta kritiikin kirjoittamiseen ja hyvän kritiikin ihanteisiin. Sopiiko taidekritiikin kielen olla tällä tapaa villiä tai vieraannuttavaa? Vai pitäisikö meidän jättää suosiolla kaunokirjallinen ilmaisu muutamille ranskalaisille poikkeustapauksille, jotta kritiikki voisi yleensä keskittyä toimittamaan perustehtäviään journalistisen selkolukuisuuden hengessä?
Juha-Pekka Kilpiö toteaa tuoreessa Kiiltomadon puheenvuorossaan, että epäluulo taiteellista muotoa tavoittelevan kritiikin suuntaan on tarpeetonta, ehkä haitallistakin:
”Kirjallisuuskritiikin peruslauseisiin kuuluu, että se on kieltä, samaa ainetta kuin esineensä kaunokirjallisuus. Tämä on yhtä ilmeistä kuin perustavaa. Kirjallisuudessa, niin kuin kritiikissä, kaikki lukeutuu muodon piiriin, eikä kirjallisuudessa, niin kuin kritiikissäkään, ole osaa, joka voisi jäädä sen ulkopuolelle.”
Kilpiön kuvaama kriitikon velvoite ottaa tekstinsä muoto kaikella vakavuudella on tärkeä muistaa myös silloin, kun haaveillaan kritiikin uusista uljaista tulevaisuuksista. Tuoreita alustoja ja erilaisia julkaisuformaatteja ei voida tarjota valmiina ratkaisuina tuomaan kritiikille uusia, yleensä nuorempia yleisöjä, eikä varsinkaan elävöittämään kritiikin käytäntöjä.
Kriitikon velvoite ottaa tekstinsä muoto kaikella vakavuudella on tärkeä muistaa myös silloin, kun haaveillaan kritiikin uusista uljaista tulevaisuuksista.
Verkkokritiikin tavoitettavuudella ja sen pitkällä elämällä ei ole mitään arvoa, jos kritiikin ilmaisu on juosten kustua. Laaja julkisuus vain lisäisi suolaa haavoihin. Ajattelen, että verkossa julkaistut tekstit saisivat olla paljon entistäkin vuolaampia, yksityiskohtaisempia, harkitumpia, valmiiksi kirjoitetumpia, omasta ilmaisun repertoaaristaan innostuneempia. Julkaisumuotojen moninaisuus ei toki tarkoita vapautumista siitä kirjoittamisen työstä, jolla kriitikko todistaa yhä uudestaan, tapaus tapaukselta, oikeutensa olla kriitikko. Päinvastoin tämä vaatii kritiikin tekijältä enemmän.
Kritiikin Uutisten esseessään Sara Harju viittaa Heidi Bäckströmin opinnäytteessään tekemään kyselyyn, jonka mukaan kriitikot arvelevat taidekritiikin olevan lähitulevaisuudessa ”lyhempää, viihteellisempää, visuaalisempaa, personoidumpaa ja ’somemaisempaa’”. Myönnän, että tämä kuulostaa dystopialta.
Pelkään visuaalisuuden käytännössä tarkoittavan sitä, että kiihkeästi puhuvat ja käsiään heiluttelevat some-päät keskittyvät rakentamaan omaa mediapersoonaansa tai sitä, että kohdetapauksen analyysi muuttuu tehosteisiksi ”nostoiksi”, jotta visualisointi helpottuisi. Pelkään, että lyhyessä muodossa esityksen suhde kritiikkiin ajattelun ja yhteyksien hahmottamisen tekona jää aika hämäräksi. Se, että äänessä on yhden sijaan neljä, ei myöskään takaa, että puhe muuttuu keskusteluksi.
Kirjoittajan persoonan korostuminen kritiikissä on ennalta arvattavaa kulttuurissa, jossa myös kirjallisuus jatkuvasti henkilöityy. Avoimesti myönnetty subjektiivisuus ei ole ongelma, mutta koen sen eri asiaksi kuin omaa asiantuntijabrändiään rakentavan yrittäjäkriitikon itsetuotteistuksen. Sanoisin, että jälkimmäinen on eräänlaista henkilökohtaisuuden eetoksen väärinkäyttöä.
Tähän liittyykin seuraava kysymykseni.
Mitä kritiikin henkilökohtaisuus tarkoittaa?
Kriitikko Suvi Ahola kuvailee Kritiikin Uutisten dialogissa lukemisen prosessiaan niin, että muistiinpanomerkintöjen ja oman tekstin ennakoivan jäsentelyn lisäksi siihen kuuluu jonkinlainen persoonallisen näkökulman varhainen kuulostelu: ”onko jotain henkilökohtaista, jota haluan asettaa rinnakkain teoksen maailman ja henkilöiden ajatusten kanssa.”
Tämä on täysin järkevää ja ymmärrettävää. Haluan silti esittää ehkä vähän kummalliselta vaikuttavan kysymyksen: mikä sitten ei ole henkilökohtaista? Onhan mahdollista, että ajattelemme henkilökohtaisuuden yleensä hieman kapeasti, ja sen kautta myös kritiikin ”äänen”.
Kapeasti varsinkin siinä mielessä, että lukijan henkilökohtainen asenne ajatellaan erilliseksi teoksen sisäänsä sulkemasta maailmasta, joka olisi näin ymmärrettynä kriitikon ja kritiikin objekti. Kokemukseni kuitenkin kertoo minulle, että kun luen tekstiä – varsinkin jos se tuottaa jonkinlaisen elämykseksi nimettävän vaikutussuhteen – juuri tuo ero tekstin ja sitä lukevan minän välillä on aika häilyväinen. Väreilen niiden ruumiillisten kokemusten mukaisesti, joita kirja minulle (ja minuun) syöttää. Ja väitän, että näin tapahtuu riippumatta isoista sosiaalisista eroista minun ja tekstin esittämien maailman, henkilöiden tai äänien välillä.
Aika queeriä puuhaa, tuo lukeminen.
Yhdysvaltalainen kirjallisuudentutkija D.A. Miller kirjoitti tästä jo 1980-luvulla tavalla, joka ennakoi aikamme affektiteorioita. Hänen mukaansa myös miehen kirjoittama ja miesyleisölle suunnattu romaani saattoi välittää feminiinisiä ruumiillisia tunnekokemuksia, esimerkiksi proosan kuvatessa voimallisesti jonkin naishahmon kehonkieltä. Tällöin mieslukijan kokema liikutus ”kumpuaa naisen hermostuneesta kiihtymyksestä” ja hänen rintakehäänsä ”asuttaa naisen kiihkeä hengitys” (Miller, 153, suom. kirjoittajan). Sukupuolitetut tunnekokemukset siis tarttuvat lukijaan yli ja ohi sukupuolirajojen. Aika queeriä puuhaa, tuo lukeminen.
Esimerkki avaa mielestäni kiehtovan tulokulman niin henkilökohtaisuuteen kuin moniäänisyyteen. Ajattelemme helposti henkilökohtaista otetta kirjoittamisessa niin, että kirjoitan kritiikkiin sisään jonkin valmiin ja erillisen itseni. Ikään kuin: siksi että olen juuri minä, luen tekstiä juuri näin. Nähdäkseni tällainen lukijan suorittama itsensä paikantaminen on varsin yleistä varsinkin poliittisessa kritiikissä. Usein sitä suorastaan edellytetään, sillä se auttaa purkamaan oletuksia lukijan neutraaliudesta tai siitä, että ylipäätään olisi jotain ei-ideologista tulkintaa.
On kuitenkin mahdollista ajatella lukemista myös kokemuksena, jossa teksti puhuu minu(ss)a, eli prosessina, jossa lukijana olen nimenomaan lukemiseni tuotos eikä toisinpäin. Voisiko keskittynyt kaunokirjallisen tekstin vastaanottotapahtuma olla muuta kuin henkilökohtainen? Kritiikki, joka antaa tämän läpiluetuksi tulemisen kokemuksen todella näkyä kielessä ja havaintojen kielentämisessä, on myös yhdellä tapaa moniäänistä. Siinä luovutaan puhtaan yksilöllisyyden illuusiosta.
Voisiko keskittynyt kaunokirjallisen tekstin vastaanottotapahtuma olla muuta kuin henkilökohtainen?
Varsinkin feministisen lukijatutkimuksen lähihistoriasta voisi hahmottaa kritiikin kannalta jännittäviä tapoja hahmottaa tekstin ja lukijan toisiinsa sulautumisen prosessia. Sitä voi käsitteellistää lukijan yrityksenä rakentaa romanttista suhdetta tekstiin (Lynne Pearce) tai lumoutumisena (Rita Felski). Runokuun yhteydessä Suomessa vieraillut A.V. Marraccini puolestaan kuvailee vähemmän käsitesidonnaisesti taideteoksiin kohdistuvan halun ja niistä saadun nautinnon arvaamattomuutta. Jos kriitikon suhde taiteeseen onkin jonkinlaista tunkeilevaa huomionkipeyttä, loiseläimen kaltaista, tämän ahnehtivan kiinnostuksemme kautta käy lopulta myös niin, että taideteos onkin se, joka valloittaa ja hedelmöittää meidät.
Edelliset ovat melko yleviä esimerkkejä, mutta kritiikki voisi pysähtyä useammin kuvailemaan kaikkia niitä tapoja, joilla lukeminen altistaa lukijansa myös nolojen nautintojen tai syvän tyytymättömyyden kokemuksille: ”Lukemisen epämukavuus jää usein hyötyjä korostavan keskustelun alle”, tiivistää Maaria Ylikangas (s. 206). Jopa havainto siitä, että kirja tuotti enemmän pakaroiden puutumista kuin suuria tunne-elämyksiä, on kiistattoman ruumiillinen ja läpikoettu. Tylsyyden kokemuksen kielentäminen taas voi olla hyvinkin nautinnollista. Päästäkäämme myös väsyneet silmämme, lonksuvat nivelemme ja istumisesta turtuneet persustamme ääneen.
Niinpä minun on tunnustettava, että en tiedä mikä on ei-henkilökohtainen havainto taiteen äärellä. Samaan aikaan huomaan tulevani jatkuvasti epävarmemmaksi siitä, voinko todella kutsua kritiikissäni rakentuvaa tulkintaa ja kuvailua joksikin, joka on juuri minun omaa ”ääntäni”.
Ehkä tarpeeksi pitkälle viety henkilökohtaisuus ei ole moniäänisyyden vastakohta, vaan jopa yksi sen ehdoista.
Joonas Säntti on kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomadon päätoimittaja, kriitikko ja esseisti, vapaa tutkija ja kirjallisuuden tuntiopettaja.
Lähteet
Heidi Bäckström, ”Kohtaaminen kriitikon työkaluna, osa 3: Livekritiikki”. Kritiikin Uutiset, 31.5.2023.
Rita Felski, Kirjallisuuden hyödyllisyys. Suom. Jyrki Vainonen. Vastapaino, 2024.
Sara Harju, ”Tulevaisuuden kritiikki on moninaista ja yhteisöllistä – jos sitä on yhä mahdollista tehdä”. Kritiikin Uutiset, 23.12.2025.
Outi Hytönen & Suvi Ahola, ”Milloin kirja on luettu?” Kritiikin Uutiset, 6.4.2026.
Jukka-Pekka Kilpiö, ”Kaikella muotoa”. Kiiltomato, 9.11.2026.
A. V. Marraccini, We the Parasites. Sublunary Edition, 2023.
D. A. Miller, The Novel and the Police. University of California Press, 1988.
Lynne Pearce, Feminism and the Politics of Reading. Arnold, 1997.
Maaria Ylikangas, Kritiikistä. S&S, 2025.
Helga West, ”Saamelainen taidekritiikki on kauneimmillaan valkoisen ylivallan vastalääke”. Avain 23:1, 2006.
