Musiikkitalo 17.11.2016
Radion sinfoniaorkesteri, joht. Gustavo Gimeno
Martin Grubinger, lyömäsoittimet
Radion sinfoniaorkesterin konsertissa punaiseksi langaksi kohosi ihmisen ja luonnon suhteen tarkastelu. Lyömäsoitinvirtuoosi Martin Grubinger oli juuri oikea henkilö Kalevi Ahon suosituksi nousseen konserton shamanistiseksi solistiksi.
Kalevi Ahon lyömäsoitinkonsertto Sieidi tulee parhaiten oikeuksiinsa konserttisalissa, mutta kuunnellessa en voinut olla ajattelematta sen Suomen ensiesitystä ulkoilmassa Luostotunturilla, paikassa, joka oletettavasti on toiminut muinaisten saamelaisten sieidinä eli kulttipaikkana. Radion sinfoniaorkesterin torstaikonsertissa esitetty lyömäsoitinkonsertto on niitä Ahon teoksia, jotka Luosto-sinfonian (nro 12) ja theremin-konsertto Kahdeksan vuodenajan tapaan jo alaotsikollaan osoittautuvat Aholle läheisestä Lapista innoittuneiksi.
Martin Grubingeria on kuultu Suomessa jo useasti, viimeksi Sinfonia Lahden solistina lokakuussa. Hänessä on aimo annos myös viihdyttäjää, kuten todisti sirkusmainen marssirumpuencorekin (Grubingerin sanoin ”silkkaa urheilua”). Tällaista showta hän luo mielellään esimerkiksi Percussive Planet Ensemblensä kanssa. Ennen kaikkea Grubinger on poikkeuksellinen tulkitsija. Hänellä on taito imeytyä musiikkiinsa ja viedä sen sävyt äärimmäisyyksiin, oli sitten kyse ravisuttavasta voimasta tai silkkisestä laulavuudesta. Sieidin kantaesitti vuonna 2012 Grubingeriakin kuuluisampi Colin Currie – joka itse asiassa saapuu esittämään teoksen keväällä Helsingin kaupunginorkesterin kanssa – mutta suosioon noussut konsertto on nykyään myös Grubingerin kantaohjelmistoa. Hän on mitä sopivin henkilö sävellyksen shamaanirooliin.
Uuden musiikin yhteydessä puhutaan liiankin heppoisesti riiteistä, mutta Sieidissä rituaali tuli konkreettisesti iholle: sävellys on otsikkonsa mukaisesti palvontapaikka, jonka sisälle kuulija kutsutaan. Kun Grubinger aloitti djembe-soolonsa lavan sivuille sijoitettujen orkesterilyömäsoittajien kanssa, hän oli kuin shamaani oppipoikineen ottamassa yhteyttä luonnon alkuvoimiin. Aho on pyrkinyt runsaan puolen tunnin laajuisessa konsertossaan välittömyyteen, selkeyteen ja tehokkuuteen. Soittajansa peittävän patteriston sijaan lyömäsoittimia on maltillinen määrä, eikä solisti soita kuin yhtä soitinta kerrallaan. Soolo-osuuden jäsentely lyömäsoitinryhmittäin on puolestaan muidenkin lyömäsoitinsäveltäjien käyttämä keino. Grubingerin ilmiömäinen tekniikka tuli esiin etenkin fyysisissä voimanpurkauksissa, mutta onneksi hän väläytteli myös maagisia pianissimojaan esimerkiksi marimballa.
Vaikka konsertto valuu paikoin aineettoman rauhoittaviin suvantoihin – lyyrisintä niistä koristaa saksofonin lempeys – sitä hallitsee jyrähtelevä rytmikkyys ja jylhä kollektiivinen pulssintunne, jotka Aho on jäsentänyt tapansa mukaan jäntevän orgaaniseksi kaareksi. RSO:n edessä debytoinut Gustavo Gimeno vaikutti etäiseltä suhteessa orkesteriin, mutta soittajat tihensivät odottavaa tunnelmaa loppua kohti. Sadekeppien viimeistelemä, mystisesti haipuva lopetus oli vavahduttava.
Konsertin muissakin teoksissa tutkailtiin luontosuhteita. Amerikkalaismodernisti Charles Ivesin kamariorkesteriminiatyyri Central Park in the Darkin merkitys syventyi osana tätä konserttikokonaisuutta. Siinä minimalistinen jousimatto ja sen ylle kerrostuva äänikollaasi maalaavat kuvan viherkeitaalla häämöttävästä luonnosta, jota ihmisten öinen hyörinä ei ollenkaan kiinnosta. Piano-osuuksista ei kuitenkaan syntynyt tarvittavaa kapakka-alluusiota, ja jousisto, jonka olisi pitänyt henkiä yön usvaista kosteutta, jäi elottomaksi, niin kauniisti kuin RSO säilyttikin tasaisen pianissimon. Edistyksellisen säveltäjän yönäky teki silti vaikutuksen: keskellä juhlintaa ja liikenteen ääniä – jotka toivat mieleen lastenkirjailija Mauri Kunnaksen vauhdikkaan Yökirjan – urbaani ihminen haikailee luonnon koskemattomuuteen.
Ahon tavoin Antonin Dvořák tunsi vetoa alkuperäiskulttuureihin. Dvořákin yhdeksännessä sinfoniassa uuden mantereen ihannoitua ”alkuperäisyyttä” katsotaan eurooppalaisin silmin: Amerikan alkuperäiskansojen lauluista ja negrospirituaaleista innoittuneiden melodioiden väliin on ladottu säveltäjän kotiseudun kansanmusiikkivaikutteita. Luxemburgin filharmonikkojen ylikapellimestarina toimiva Gimeno on liikkeiltään suoraviivainen ja ryhdikäs, ja ryhdikäs oli tulkintakin, joskaan ei erityisen mieleenpainuva. RSO:n jousisointiin kaipasin enemmän syvyyttä, ja finaalin räväkimmät rytmiaiheet puuroutuivat, mutta kansanomaiset ja eksoottiset melodiat piirtyivät laulavina, ja sinfonia liisi eteenpäin innoittuneena ja lennokkaana.
Kirjoittaja on musiikkitoimittaja ja kriitikko.
Arviota on työstetty Suomen arvostelijain liiton järjestämässä Älkää ampuko kriitikkoa! -musiikkikritiikin työpajassa 18.11.2016.
