Olen viettänyt eräässä paikassa tuhansia ja taas tuhansia tunteja. Tunnen sen nurkat läpikotaisin. Kutsun sinne mielellään ihmisiä kylään, ja nyt, rakas lukija, kutsun sinut.
Tervetuloa Taylor Swiftin Lyyriseen Universumiin – käytettäköön siitä lyhennettä TSLU. Täällä punaisen kaulahuivin ja heinäkuun yhdeksännen päivän symbolinen merkitys on kirjoitettu pyhään kirjaan, ja sinua saatetaan katsoa vinoon, jos myönnät pitäväsi Kanye Westistä.
Olen swiftie, siis täysiverinen Taylor Swift -fani, vuodesta 2009. Osaan kappaleita ulkoa enemmän kuin kehtaan myöntää, ja käytin 250 euroa permantolippuun laulajan massiivisella Eras-kiertueella.
Kun ihmisille selviää, kuka lempiartistini on, reaktiot vaihtelevat, mutta sellainen tulee aina. Monet kertovat mielellään, kuinka hanakasti inhoavat laulajaa, tai vielä parempi: kuinka surkeaa hänen musiikkinsa ja erityisesti lyriikkansa on.
Swifteyttä onkin hyvin vaikea ymmärtää, jos kulttiin ei kuulu itse. Asiaan vihkiytymättömän levykriitikon on mahdoton saada kiinni jokaisesta TSLU:n sisäisestä viittauksesta, ja kun hän ei saa, fanit toteavat kriitikon mitään ymmärtämättömäksi. Mutta yksi asia on varma. Taylor Swift popkulttuurin ilmiönä on otettava äärimmäisen vakavasti.
Taylor Swift popkulttuurin ilmiönä on otettava äärimmäisen vakavasti.
Pennsylvaniassa syntynyt ja Nashvillessä uransa aloittanut Swift on monella mittarilla 2000-luvun suurin artisti. Aloitettuaan haikealla kantrilla (Taylor Swift) hän ylentyi vähitellen pop-prinsessaksi (Fearless, Speak Now, Red), biletti New Yorkissa (1989), keksi itsensä uudelleen (reputation), kommentoi ujonlaisesti Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa (Lover) ja näppäili folk-sointuja mielikuvitusmaailmoissa (folklore, evermore). Viimeisimmät kolme albumia (Midnights, The Tortured Poets Department, The Life of a Showgirl) käsittelevät muun muassa eroa, uutta rakkautta, kiertue-elämää ja aikuiseksi kasvamista julkisuuden hampaissa. You wouldn’t last an hour in the asylum where they raised me.
Swiftiä parjataan aina ja poikkeuksetta milloin mistäkin, mutta on kiistatonta, että hänen musiikkinsa puhuttelee ympäri maailmaa. Kun showbisneksessä ollaan, on toki tehtävä tiettyjä myönnytyksiä kapitalismille. Swift puhuu politiikkaa äärimmäisen harvoin ja tuuttaa keräilyvinyyleitä ulos hengästyttävällä tahdilla. Hänen musiikkinsa on monin tavoin helposti sulatettavaa, koukuttavaa, radioystävällistä. Kieltäydyn kuitenkin uskomasta, kun swiftiydestäni kuulevat kutsuvat häntä huonoksi kirjoittajaksi. Laulajan pitkälle sanoitusuralle mahtuu huteja, mutta lyyrisen kuvan hän on osannut maalata aina vuoden 2006 debyyttijulkaisustaan lähtien. Sanokaa mitä sanotte, mutta He said the way my blue eyes shined / Put those Georgia stars to shame that night / I said, ”That’s a lie” on tyylipuhdasta, kantrimusiikille ominaista tarinankerrontaa.
Swiftin musiikissa on aina ollut ensisijaisesti kyse juuri tarinallisuudesta – tarkoista huomioista, joita hän maalaa yksityiskohtaisin vedoin.
Minulle Swiftin musiikissa on aina ollut ensisijaisesti kyse juuri tarinallisuudesta – tarkoista huomioista, joita hän maalaa yksityiskohtaisin vedoin: Carnations you had thought were roses, that’s us. Alussa mainitsemani punainen kaulahuivi esiintyy All Too Well -kappaleessa (2012), josta Swift on julkaissut myös legendaariseksi nousseen kymmenenminuuttisen version, ja heinäkuun yhdeksänteen viitataan Last Kississä (2010), joka tiettävästi käsittelee laulajan eroa kollega Joe Jonasista. Yksityiskohdat, kuten motiivina toimivat vaatekappaleet tai päivämäärät, ovat TSLU:n parasta antia ja syy, miksi palaan sinne aina takaisin.
Swift tunnetusti kirjoitti kolmannen studioalbuminsa Speak Now’n kokonaan itse. Mukana tuottamassa ja sanoittamassa on ollut vuosien varrella milloin kukakin, on Jack Antonoffia ja Aaron Dessneriä, mutta lyriikka brändäytyy voimakkaasti hänen omakseen. Aidot swiftiläiset laulunsanat muistuttavat päiväkirjaa: How long will it be cute? / All this crying in my room / When you can’t blame it on my youth / And roll your eyes with affection.
Kun Swiftin kahdestoista studioalbumi The Life of a Showgirl sitten ilmestyi vuoden 2025 lokakuussa, epävirallisten tutkimusteni mukaan sitä kritisoitiin paljosta, mutta erityisesti huonoista lyriikoista. Kieltämättä Did you girlboss too close to the sun? särähti ikävästi. Monet levyn sanoitukset olivat jotenkin, no, noloja. They want that spring break that was fucking lit, ja niin edespäin. Buzzfeed kutsui Showgirlin lyriikoita peak millennial cringeksi, ja Pitchforkin kriitikon mielestä levy oli äitelä. (Rolling Stone sen sijaan ylisti sen tarinankerrontaa ja ”jännittäviä musiikillisia käänteitä”.) Vuoden päästä levystä julkaistiin vielä deluxe-versio, The Life of a Showgirl: Encore, jonka neljä uutta kappaletta huuhtoutuivat pitkälti samaan kritiikin aaltoon. Mistä Showgirlissä siis on kyse?
Onko Taylor Swift huono laulunkirjoittaja?
The Life of a Showgirliä markkinoitiin konseptialbumina. Swift lopetti megalomaanisen Eras-kiertueensa joulukuussa 2024, ja albumin etukäteismainostus antoi ymmärtää, että teksteissä käsiteltäisiin elämää esiripun toisella puolella. Jokaisella TS-levyllä on oma estetiikkansa, ja Showgirlillä se oli kabareehenkinen, höyheniä ja kimalletta pursuava oranssin ja turkoosin liitto. Toisin kuin edeltäjänsä, synkeä The Tortured Poets Department (tuttavallisemmin TTPD), uusi albumi vaikutti edustavan Swiftin niin kutsuttua glittergeelikynä-laulunkirjoitusmetodia. Ehkäpä tiedossa olisi myös rakkauslauluja tulevasta aviomiehestä, amerikkalaisen jalkapallon tähtipelaajasta Travis Kelcestä.
Jos vähääkään perehtyy Swift-universumiin, ei voi välttyä tiedolta, että kunkin levyn viides kappale on kategorisesti surullinen. Track fivejen listalta löytyvät muun muassa So Long, London (traaginen ero näyttelijä Joe Alwynistä, 2024), White Horse (pikkukaupungin ja sydänsurujen jättäminen taakse, 2008) sekä jo mainittu All Too Well (ainoa oikea fan favorite, jonka ympärille on muodostunut oma uskontokuntansa, 2012).
But I’m not a bad bitch / And this isn’t savage, lauloi Taylor ja vei viimeiset uskonrippeeni mennessään.
Itkuvirsien rakastajana odotin Showgirlin ilmestyessä eniten juuri vitosbiisiä. Kun sitten laitoin Eldest Daughterin soimaan, kuulokkeista kajahti Everybody’s so punk on the internet / Everyone’s unbothered ’til they’re not / Every joke’s just trolling and memes / Sad as it seems, apathy is hot. Järkyttyminen on vahva ilmaisu, mutta muistan ajatelleeni, että ehkä tämä on joku kepponen. Oikea Eldest Daughter TSLU:n sisäisine viittauksineen ja sydäntä korventavine sanoituksineen olisi jossain täällä alla, piilotettuna väljähtäneen meemisanailun taakse. Mutta sitten tuli kertosäe. But I’m not a bad bitch / And this isn’t savage, lauloi Taylor ja vei viimeiset uskonrippeeni mennessään.
Levyn seitsemännen kappaleen Actually Romanticin oli huhuttu olevan vastaus brittilaulaja Charli XCX:n Brat-hittiin Sympathy Is a Knife, ja sitä se kai tavallaan olikin. Sympathy Is a Knife on rehellinen, aika surullinenkin teksti. Charli laulaa epävarmuuksistaan ja itsetuhoisuudestaan ja vertaa itseään idealisoituun hahmoon, jonka kaltainen ei pysty koskaan itse olemaan (monien tulkintojen mukaan tämä hahmo on Taylor). Actually Romanticin ylhäältä alaspäin lyövä sävy ja kömpelöt lyriikat (Like a toy chihuahua / Barking at me from a tiny purse / That’s how much it hurts) tuntuivat lapselliselta vastaukselta Knifen kaltaiseen avohaavaan. (Tämä on kuitenkin se kohta, jossa uskon lähes sataprosenttisesti, että kyseessä on artistien yhteinen ja varsin onnistunut pr-temppu.)
Sitten tulivat vielä Wood ja Wi$h Li$t, joista ensimmäisessä sanaillaan pikkutuhmin vertauskuvin (Redwood tree, it ain’t hard to see / His love was the key that opened my thighs) ja toisessa haaveillaan maailmasta, jossa naapurusto vilisee polvenkorkuisia traviskelcejä ja pihatien päässä seisoo koripallokori. Putken kruunaa CANCELLED!, jonka kipakka melodia ja uhittelevat sanoitukset olisivat istuneet hyvin pandemiavuosien TikTok-trendeihin, mutta ovat nykyhetkessä auttamattoman tunkkaisia.
Eldest Daughterin, Actually Romanticin, CANCELLED!:in, Woodin ja Wi$h Li$tin muodostama kokonaisuus saa ajattelemaan riskialttiita ajatuksia. Voiko tämä olla todellista? Onko koko Swiftin epäilemättä asiantunteva tiimi kuullut nämä kappaleet, pitänyt niitä hyvinä ja todennut, että maailmaan vaan?
On selvää, että Woodin falliset vertauskuvat on kirjoitettu niin sanotusti kieli poskessa, mutta muut lyriikat pakottavat kysymään, onko kuitenkin mahdollista, että kappaleiden itsetietoisuuden puute on laskelmoitua. Niissä maailman suurin artisti liikkuu kummallisessa välitilassa, jossa hän ei ole samastuttava, hauska tai oivaltavalla tavalla itsekriittinen. Ja minä jos joku tiedän, että hän kyllä osaisi senkin (ks. esim. Blank Space, Anti-Hero, I Can Do It With a Broken Heart).
Mitä jos Swift on tehnyt tahallaan huonon levyn?
Susan Sontagin camp ja muita vaikeita määritelmiä
Yhdysvaltalaisesseisti ja -kirjailija Susan Sontag (1933–2004) loi yleismääritelmän niin kutsutulle camp-estetiikalle esseessään ”Notes on ’Camp’” (1964). Sontagin mukaan camp on esteettisen katsomisen tapa, jossa korostuvat liioittelu, naiivius, outous sekä taiteen ja hyvän maun kriteerien uudelleenluominen. Hänen määritelmässään camp on epäpoliittista, usein ei-ajankohtaista, vähän luotaantyöntävääkin. ”To perceive Camp in objects and persons is to understand Being-as-Playing-a-Role”, Sontag (1964, 9) kirjoittaa.
Camp on esteettisen katsomisen tapa, jossa korostuvat liioittelu, naiivius, outous sekä taiteen ja hyvän maun kriteerien uudelleenluominen.
Camp on hankalasti määriteltävä termi. Sen alkuperä on queer-kulttuurissa, kuten dragissa ja polari-salakielessä, jota homomiehet käyttivät salatakseen seksuaalisen suuntautumisensa ennen sen dekriminalisointia Iso-Britanniassa ja Irlannissa. Moe Meyer (1994) toteaa campin olevan aina queer-liitännäistä, ja hän kritisoikin Sontagia campin määritelmän ”sanitoimisesta”. Meyerin (1994, 4) mukaan camp on aina poliittista ja queeria, ja sen käyttäminen muissa yhteyksissä on käsitteen omimista vääränlaiseen käyttöön. Kuvio on ikiaikainen: tietty estetiikka ja sitä määrittävä termi syntyy vähemmistön piirissä, ja sitten se popularisoituu suuren yleisön käyttöön ja menettää teränsä, yleensä poliittisen sellaisen.
Meyerin mukaan camp on aina poliittista ja queeria.
Kun kuulin The Life of a Showgirlin ja ajattelin sen ehkä olevan jonkinlainen camp-kokeilu, en ollut ajatukseni kanssa yksin. Showgirlissä yhdistyvät monet Sontagin mainitsemat asiat, kuten liioittelu, teatraalisuus ja ei-ajankohtaisuus. Sanavalinnat kuten girlboss, lit ja savage henkivät kymmenen vuoden takaista internetiä, ja albumi on kimalteineen ja Elizabeth Taylor -viittauksineen omanlaistaan teatteria. Showgirl-Taylor ei avaa kappaleissa sydäntään niin kuin ennen, vaan unelmoi siitä, että maailma jättäisi hänet ja tuoreen aviomiehen rauhaan.
Sontag (1964, 16) kirjoittaa, että taide on campin sijaan vain huonoa silloin, kun se on pyrkimyksessään keskinkertainen; kun taiteilija ei tavoittele outoutta tarpeeksi hanakasti, tuloksena ei voi koskaan olla campia. Yksi tulkinta siis on, että camp tarkoittaa jotain niin huonoa, että siitä tulee hyvää.
Voiko maailman suurin artisti olla camp?
Camp-kysymyksen näkökulmasta on yksi kappale, jota ei voi jättää huomiotta. Kun The Life of a Showgirl: Encore ilmestyi, eniten keskustelua herätti Cleveland!. Travis Kelcen lapsuudenmaisemiin viittaavasta kappaleesta tuli oman internet-katsantoni perusteella levyn vihatuin. Se alkaa jouluisia kulkusia muistuttavalla kilkatuksella ja kasvaa musikaalinumeroksi, jonka kruunaavat reippaat hey! hey! hey! -huudahdukset. Tietysti uskollisimmat fanit rakastavat Cleveland!:iakin. On kuitenkin itsepetosta sanoa, että kappale olisi rakkauslauluna yhtä koskettava kuin Cornelia Street tai lyyrisesti yhtä oivaltava kuin the 1.
Säkeistöissä toistellaan solvauksia, joita Swift saa urheilijatähden vaimona. Hän ei ole yhtä seksikäs kuin ennen, hän ei osaa tanssia, hänellä on ärsyttävä hymy. Kappaleessa leikitellään haukkumasanoilla kuten whore ja bitch, joita ei kuitenkaan lausuta ääneen, vaan implikoidaan kesken jäävillä riimeillä. ”She’s not as hot as she was, but she was only a four” / ”She was never a girls’ girl,” ”She was just a –”. Kertosäkeessä Swift sitten toteaa vihaajilleen, ettei välitä, sillä hänen rakkaansa vei hänet Clevelandiin.
Cleveland! on Showgirl-kokonaisuuden potentiaalisin camp-kandidaatti. Kappale ei ole pelkästään hieman höpsö, vaan täynnä kummallisia lyyrisiä suonsilmäkkeitä. Swift sortuu tekstissä kirjoittajan kardinaalivirheeseen. Hän ei näytä, vaan selittää: He likes what he likes, what he likes, and he likes me. Mieleen tulee takavuosien suosikki Shake it Off – haters gonna hate, hate, hate – mutta toisin kuin Swiftin puhtaan popin aikakauden aloittanut hitti, Cleveland! ottaa itsensä jotenkin… vakavasti. Puuttumaan jäävät nokkelat sanankäänteet ja koomiseksi kasvava itsesääli, joilla Swift on muissa teksteissään onnistuneesti leikitellyt.
Tietenkin konsepti olisi voinut myös toimia. Swift on tehnyt niin ennenkin: reputation-albumi (2017) käsitteli nimensä mukaisesti aikakautta, jolloin Swift joutui massiivisen lokakampanjan kohteeksi ja vetäytyi hetkeksi julkisuudesta.
Uusi Taylor oli niin selkeästi taiteen ja musiikin nimissä rakennettu roolihahmo, ettei siitä voinut olla harmissaan.
Reputation-Taylor oli camp siinä mielessä, että koko jutussa oli jotain hyvin vilpitöntä. Tanssiaismekkoihin ja paljettihameisiin aiemmin pukeutunut Swift verhoutui yhtäkkiä mustaan ja kantoi kaulallaan käärmeitä. Rajanveto uuden ja vanhan aikakauden välillä oli selkeä, ja niin kutsuttu uusi Taylor oli niin selkeästi taiteen ja musiikin nimissä rakennettu roolihahmo, ettei siitä voinut olla harmissaan. Kuten Sontag (1964, 9–10) kirjoittaa, campissa on kyse liioittelusta, teatraalisuudesta, elämästä eräänlaisena leikkinä. Reputationin ykkössinglen Look What You Made Me Do:n musiikkivideossa Swift kiipeää haudasta kuin Beatrix Kiddo konsanaan. I’m sorry, the old Taylor can’t come to the phone right now / Why? Oh, ’cause she’s dead.
Cleveland on Ohion osavaltion toiseksi väkirikkain kaupunki, eikä pikakatsauksella vaikuta erityisen jännittävältä paikalta, mutta asiaan vaikuttanee suomalaisen esseistin puutteellinen tietämys Yhdysvaltain metropoleista. Huomaan kysyväni, onko He already took me to Cleveland todella leveilyn arvoinen asia. Suomeksi se kääntyy mielessäni jotenkin niin että kultani vei minut Kouvolaan. Vihaajien kukistaminen Clevelandiin pääsemisellä voisi olla hauskaa ja juuri sopivan outoa, vastustamattoman camp, mutta kappale ei mene liioittelussaan tarpeeksi pitkälle, ja kertosäkeen hate all you like! tulee liian syvältä sydämestä.
Kultani vei minut Kouvolaan.
Kuten todettu, myös Showgirlin piti olla konseptialbumi, mutta lopulta vain muutama kappaleista (Elizabeth Taylor, The Life of a Showgirl) käsittelivät kiertue-elämää edes etäisesti. (Mikä tekemätön paikka, kun Swiftin katalogista löytyy sellaisia tekstejä kuin Clara Bow, The Lucky One, Call It What You Want tai peace, jotka kaikki kuvaavat julkisuuden varjopuolia onnistuneesti!) Showgirl olisi voinut olla räikeästi camp, jos Swift olisi stailattu punaiselle matolle puolialastomaan höyhenpuuhka-asuun tai jos hän olisi saapunut paikalle yhtenäisenä Radio City Rockettes -rivinä tanssijoidensa kanssa. A girl can dream.
Lyyrisiä silmänkääntötemppuja
Mitä enemmän Showgirliä ja Encorea kuuntelen, sitä vahvemmin alan uskoa, että mukana on kuin onkin silmänkäännön elementti. Mutta onko ironiaa olemassa silloin, kun sitä ei nähdä ironiana? Kun uskollisimmat fanit kuuntelevat levyä sydän syrjällään, antavat sille omaelämäkerrallisia merkityksiä ja vilpittömästi pitävät siitä, voiko artisti kääntyä ja sanoa, että en minä tätä tosissaan tehnyt? Onko teoksen merkitys silloin siinä, miten se on luotu, vai siinä, miten se vastaanotetaan? Swiftin pr-taktiikan tuntien on absurdi ajatus, että hän koskaan sanoisi ääneen taiteensa olevan mitään muuta kuin vilpitöntä. Tarkasti hallinnoidussa julkisuuskuvassaan Swift on faneilleen luottoystävä ja salaisuudet pitävä isosisko, eikä sellaista kannata pilata taiteellisilla kokeiluilla.
Tarkasti hallinnoidussa julkisuuskuvassaan Swift on faneilleen luottoystävä ja salaisuudet pitävä isosisko, eikä sellaista kannata pilata taiteellisilla kokeiluilla.
Lohdullista on, että pitkäaikainen fani voi aina palata menneeseen. Swiftin diskografia on niin laaja, että pelkällä nostalgiallakin elää, ja lyriikkaa voi ja kannattaa ajatella myös oivalluksen kautta. TSLU on leikkikenttä, jossa eniten mielihyvää tuovat paikoilleen loksahtavat yhteydet, näkymättömät ompeleet, jotka siksakkaavat biisistä toiseen. Mikä ilo onkaan ymmärtää yhteys Dear Johnin (2010) ja Would’ve Could’ve Should’ven (2022) välillä; mikä ilo onkaan bongata, että Questionin (2022) alussa samplataan Out of the Woodsia (2014), ja että Daylightissa (2019) viitataan Red-albumin (2012) nimikkokappaleeseen.
(Myönnettäköön: tämä saattaa myös olla henkilökohtainen selviytymismekanismi maailmassa, jossa lempiartistini kirjoittaa I heard you call me ”Boring Barbie” when the coke’s got you brave sen sijaan, että kirjoittaisi I knew you’d haunt all of my what-ifs, mutta ei mennä nyt siihen.)
Jos Sontagilta kysyttäisiin, hän ehkä määrittelisi Showgirlin campiksi, joka tietää olevansa campia – siis epätyydyttäväksi. Se on ei-poliittista, varovaista vitsailua. Kaiken taustalla häilyy pr-ystävällinen ajatus siitä, että fanit ottavat albumin sellaisena kuin sen saavat ja rakastavat sitä vaikka väkisin. Showgirl ei uskalla olla tarpeeksi huono. Ja ymmärtäähän sen. Taylor Swiftin Lyyrinen Universumi on välillä hyvin totinen paikka.
Kirjoittaja on pitkän linjan swiftie sekä kirjallisuudentutkimuksen väitöskirjatutkija Helsingin yliopistossa, joka työskentelee myös kustannusalalla.
Esseessä lainatut kappaleet
Actually Romantic
cardigan
Cleveland!
Eldest Daughter
Look What You Made Me Do
Nothing New feat. Phoebe Bridgers
Shake It Off
Tim McGraw
Who’s Afraid of Little Old Me?
Wi$h Li$t
Wood
Kirjallisuus
Susan Sontag, Notes on ’Camp’. Penguin Books 1964.
The Politics and Poetics of Camp. Toim. Moe Meyer. Routledge 1994.
