Kerron seuraavasta hetkestä kollegani luvalla. Eräässä harjoitustilanteessa tanssijakollegani pohti suhdettaan koviin ja yllättäviin ääniin. ”Tunnen ne mun korvilla”, hän sanoi. Sanavalinta pysäytti minut. Kiirehdin kirjoittamaan sen työpäiväkirjaani. Sieltä se on tuijottanut minua jo jonkin aikaa. Kollegani lausahdus muistuttaa, miten häilyvä kielen ja kokemuksen välinen suhde on. Kieli ei vain kuvaa maailmaa. Kielen kautta maailma avautuu koettavaksi.
Mitä määrätietoisemmin olen tavoitellut helppoa ja selkeää[1] kommunikaatiota kehitysvammaisten kollegojeni kanssa, sitä enemmän minua on alkanut kiinnostaa puheen ylijäämä, joka leijuu keskustelujen ympärillä. Ylijäämä on sitä, mitä korjaamme tai sivuutamme omassa ja toistemme puheessa, kun keskitymme puheen ymmärrettävään sisältöön. Ylijäämää voi siis syntyä vahingossa, mutta joskus sille voi jättää tilaa myös tarkoituksella. Korvilla tunteminen on mielestäni jotain tällaista.
”Tunnen ne mun korvilla”, hän sanoi. Sanavalinta pysäytti minut.
Ylijäämä voi aiheuttaa hämmennystä. Se voi nolostuttaa puhujaa, ja siksi toinen kiirehtii vahvistamaan myönteistä vastaanottoa: ”Ei haittaa. Me kaikki teemme välillä virheitä.” Toisinaan ylijäämästä syntyy yhteinen kielellinen leikki, joka elää pitkäänkin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Ylijäämällä voi olla hyvin kauaskantoisia vaikutuksia, kuten kävi minulle kollegani sanojen kohdalla: en enää kuule samalla tavalla kuin ennen. Sekä ylijäämää että siihen liittyviä reaktioita yhdistää se, että ne tuntuvat koko ruumiissa. Ne tuovat vuorovaikutukseen hallitsemattomuutta ja leikkisyyttä. Sellaisina ne paljastavat, miten hauraasta asiasta toisen ihmisen ymmärtämisessä on kyse. Kehitysvammaiset kollegani ovat olleet tässä parhaita opettajiani. Siksi kysyn, mitä ylijäämä voisi tarkoittaa selkokielisessä taidekritiikissä. Mitä se olisi juuri esittävissä taiteissa?
Sanoisinko ”ei haittaa” vai kuuntelisinko uteliaasti?
Ei haittaa -ele paljastaa, että osapuolet eivät ole tilanteessa tasavertaisia. Tämä varsin inhimillinen lausahdus tulee usein kehitysvammattoman ihmisen suusta ja on suunnattu kehitysvammaiselle ihmiselle. Syyllistyn itsekin tähän jatkuvasti. Ongelmalliseksi se muuttuu silloin, kun toisen puhe tulkitaan automaattisesti erehdykseksi, lipsahdukseksi tai poikkeamaksi eikä mahdolliseksi havainnoksi maailmasta.
Filosofi Miranda Fricker (2007) kutsuu tällaisia tilanteita episteemiseksi epäoikeudenmukaisuudeksi. Puhujan sanomaa ei oteta vakavasti, koska hän näyttäytyy kuulijalle tietynlaisena. Olisin voinut korjata kollegaani sanomalla, että äänet kuullaan eikä tunneta vain siksi, että hän on kehitysvammainen. Taustalla olisi ollut oletus, että kehitysvammainen ihminen todennäköisemmin käyttää sanoja väärin kuin tarkoituksellisesti toisin. Kun kiirehdimme korjaamaan toisen puhetta, suosimme kieltä, joka kuvaa vain tietynlaisia kokemuksia.
Kun kiirehdimme korjaamaan toisen puhetta, suosimme kieltä, joka kuvaa vain tietynlaisia kokemuksia.
Korvilla tunteminen saattoi olla kollegaltani lipsahdus. Sellaisenakin se on tarkka kuvaus kuuloaistimuksesta. Aistit eivät toimi erillään, ja ääni voi tuntua koko ruumiissa: ruumis jännittyy, hartiat nousevat ja kädet hakeutuvat korville. Korvilla tunteminen kertoo tarkkaavaiselle kuuntelijalle, millaisessa aistiympäristössä kollegani voi olla täysillä mukana ilman, että äänet kuormittavat häntä liikaa. Samalla se tekee näkyväksi, miten kollegani taivuttaa totuttuja kielen käytäntöjä pystyäkseen sanallistamaan kokemustaan paremmin.
Selkokieli on muutakin kuin s-e-l-k-e-y-t-t-ä
Tällaiset yllättävät ja kekseliäät kielenkäytön tavat jäävät helposti sivuun, kun vuorovaikutuksen ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan ymmärrettävyys. Selkokieli pyrkii vähentämään väärinymmärryksiä ja vahvistamaan ihmisen mahdollisuuksia osallistua ja tehdä itseään koskevia päätöksiä (Leskelä 2022). Huomio kiinnittyy siihen, välittyykö viesti oikein eikä siihen, mitä monitulkintaista ja ylijäämäistä ymmärrettävän viestin ympärille jää.
Kehitysvammaiset tanssijakollegani huomauttavat heti, jos selkokieliset saavutettavuustekoni muuttuvat liian totisiksi. Haukotteluele ja lausahdus ”Boring!” kertovat kaiken tarpeellisen. Hengitän syvään, otan aikalisän ja elävöitän sanomaani tarinoilla, kielikuvilla ja loputtomalla huumorin virralla. Puheeni muuttuu hallitsemattomaksi. Se on täynnä epäloogisia siirtymiä, jolloin asiat alkavat assosioitua vapaasti. Useimmiten tämä toimii ja kollegani ovat taas innokkaasti mukana: he osallistuvat, antavat palautetta ja ehdottavat uusia näkökulmia.
Kehitysvammaiset tanssijakollegani huomauttavat heti, jos selkokieliset saavutettavuustekoni muuttuvat liian totisiksi.
Teatraalinen haukotteluele on kritiikkinä tarkka. Se muistuttaa, että pelkkä ymmärrettävyys ei riitä. Kollegani eivät halua vain ymmärtää. He haluavat osallistua. He haluavat vääntää ja taivuttaa kieltä röhönaurujen kera. Ajattelen, etteivät he aio vain säyseinä odottaa, mitä normista sattuu tipahtamaan kohti marginaalia. Päinvastoin he haastavat minua astumaan ulos tavanomaisista kielenkäytön tavoista. He vaativat kuuntelemaan tarkemmin. Silloin huomaan, miten heidän ilmaisunsa usein auttavat ymmärtämään toista ja maailmaa uudella tavalla, joskus jopa tarkemmin. Siksi yhä useammin sanon itselleni: ”Ei haittaa, vaikka et ihan heti ymmärrä. Kyllä se siitä.”
Voiko tällaista asennetta siirtää myös selkokieliseen taiteesta kirjoittamiseen? Jos mielikuvissani kollegani haukottelee tekstini äärellä, kirjoitan tylsästi ja pahimmillani lukijaa aliarvioiden. Sen vuoksi selkokielisen kritiikin on hyvä jatkaa siitä, mitä muu selkokielinen kirjallisuus on jo osoittanut: selkokielellä kirjoittaminen voi olla sekä helposti ymmärrettävää että kielelliseen leikkiin kutsuvaa.
Selkeä kieli monitulkintaisessa taidekokemuksessa
Tanssissa, jos missä, kielellä on väliä. Sanat ja ohjeistukset pyrkivät sanoittamaan sitä ruumiillista kokemusta tai intentiota, jota liike kutsuu esiin. Erityisesti tehtävälähtöisessä improvisaatiossa sanallinen ohje eli score on se, josta tanssija lähtee liikkeelle. Kun työryhmässä on kehitysvammaisia tanssijoita, monimutkaiset scoret eivät toimi. Ne luovat epätasa-arvoa tanssijoiden välille, koska useampivaiheisen scoren muistaminen tanssiessa on vaikeaa kenelle tahansa.
Siksi scoren on oltava selkeästi rajattu ja ytimekäs. Käytetty kieli ja tehtävänanto toimivat eräänlaisena tienviittana, jotta voimme keskittyä olennaiseen: olemaan läsnä maailmassa ja toisillemme. Esimerkiksi:
Kaksi tanssijaa ja yksi kangas:
Pidä koko ajan kiinni kankaasta.
Tanssi.
Voit myös aina ehdottaa jotain muuta.
Tämä score on ollut osa työskentelyämme vuodesta 2024 lähtien. Joka kerta se kutsuu esiin jotain uutta. Toisto tuo meidät kaikki yhteen. Minulle itselleni tärkein on kuitenkin scoren viimeinen rivi: lupaus muusta. Se leijailee ohjeistuksen ympärillä, täyttää sen aukot ja rikkoo olettamaani logiikkaa. Ehkä juuri se tuo näkyväksi scoren määrittelemätöntä ylijäämää, jota mikään yksittäinen tehtävä sellaisenaan ei tavoita.
Selkokritiikki scorena
Voisiko myös taidekritiikki olla kuin selkokielinen score? Yksinkertainen mutta niin avoin, että harhaantumiset sekä yli- ja alitulkinnat kuuluvat siihen itsestäänselvästi. Kieli on helppoa ja silti avointa monenlaisille kokemuksille. Kritiikki ei selitä teosta valmiiksi. Se tunnistaa, että liikaa voi olla juuri sopivasti ja että liian pitkä tai liian lyhyt rakentuvat vasta katsojan kokemuksessa.
Voisiko myös taidekritiikki olla kuin selkokielinen score?
Seuraavaksi kuvittelen mielessäni tanssiesityksen, joka rakentuu (ainakin osittain) yllä olevan scoren ympärille. Esityksestä kirjoitettu kritiikki voisi kuulostaa tältä:
Näyttämöllä on kaksi tanssijaa
ja hyvin suuri valkoinen kangas.
Tanssijat pitävät kankaasta kiinni koko ajan.
Kangas on välillä kuin aalto,
välillä kuin pesä.
Tanssijat kietovat kangasta toistensa ympärille.
Silloin se kuhisee.
Toinen tanssija nauraa kovaa.
Minuakin naurattaa.
Sitten tulee pitkä hiljaisuus.
Minusta hiljaisuus on liian pitkä.
Kaverini mielestä se on juuri sopiva.
Valkoinen kangas on kuin vehnäjauhoa.
Se hengittää.
Tällainen kritiikki toimii hyvin sellaisten selkokielen käyttäjien kohdalla, joilla on omaa taiteellista praktiikkaa ja sen myötä omakohtaista kokemusta leikittelystä kielen ja liikkeen kanssa. Lisäksi esimerkkikritiikki toimisi parhaiten keskustelun avaajana tilanteessa, jossa lukija itsekin olisi nähnyt teoksen. ”Kuin aalto”, ”kuin pesä” ja ”vehnäjauho” ovat tanssijakollegoideni käyttämiä kielikuvia. Ne ovat syntyneet harjoitustilanteissa, joissa olemme työskennelleet suuren kankaan kanssa. Käytän niitä heidän luvallaan. He eivät kuitenkaan halunneet olla mukana tämän tekstin kirjoittajina, ja kunnioitan tätä toivetta.
Tietysti toivon, että tulevaisuudessa voin lukea kehitysvammaisten taiteilijoiden (ja kriitikoiden) kirjoittamia kritiikkejä taidejournalismin ammattijulkaisuista. Haluan uskoa, että siihen ei enää kulu kauan.
Riina Hannuksela pohtii muun muassa (selko)kieleen ja -ilmaisuun liittyviä kysymyksiä sekä taiteellisessa työssä kehitysvammaisten taiteilijakollegoidensa kanssa että väitöstutkimuksessa, jota hän tekee Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa.
Lähteet
Miranda Fricker, Epistemic Injustice: Power and the Ethics of Knowing. Oxford University Press, 2007.
Leealaura Leskelä, ”SELKOPUHETTA! Puhuttu selkokieli kehitysvammaisten henkilöiden ja ammattilaisten vuorovaikutuksessa.” Väitöstutkimus. University of Helsinki, 2022.
Viitteet
[1] Tässä tekstissä käytän selkokieltä (easy language) ja selkeää kieltä (plain language) rinnakkain, vaikka nykyisin katsotaankin niiden eriytyneen toisistaan eikä niitä sen vuoksi voi ajatella toistensa synonyymeinä. Selkokielellä tarkoitetaan helppoa, yksinkertaista ja totuttuihin asioihin kiinnittyvää kieltä. Selkeällä kielellä vastaavasti tarkoitetaan helppoa yleiskieltä. Ks. esim. https://selkokeskus.fi/selkokieli/ ja https://kielitoimistonohjepankki.fi/vk/2-kielellinen-saavutettavuus-ja-selkokieli/selkokielta-vai-selkeaa-kielta/ (5.11.2026).



