Taidekriitikoiden pitäisi olla keskimääräistä parempia taiteen tulkitsijoita. Aina he eivät kuitenkaan ymmärrä arvioimaansa kohdetta. Ainakin jos taiteilijoilta ja heidän tukijoukoiltaan kysytään. Seuraavassa on kaksi esimerkkiä kriitikoista, joilla on katsottu olevan ymmärrysongelmia.
Komedia
Sakri Pölönen arvioi lokakuussa 2026 Helsingin Sanomissa Lauri Nurksen ohjaaman Pirjo i Sverige -komedian. Elokuva perustuu koomikko Pirjo Heikkilän luomaan nolojen tilanteiden naishahmoon. Hän rakensi hahmon ympärille Pirjo-sarjan, jota Yle esitti vuosina 2018–2022.
Pölösen mukaan Heikkilä on taitava koomikko, joka osaa naama pokerilla tehtävän understatementin. Pirjon jaksot kestivät muutaman minuutin. Halvalta näyttävä elokuva sen sijaan on venytetty puolitoistatuntiseksi. ”Meno on kautta linjan täysin latteaa. Se vasta noloa onkin.”
Elokuvassa mukana oleva standupkoomikko päivitti tämän jälkeen Facebookissa: ”HS antoi Pirjo i Sverigelle tänään yhden tähden. Kriitikko vihasi meitä kaikkia (nauruemoji). Jotain tällaista kyllä vähän uumoilinkin, harvoin perustavat komediasta muutenkaan, kriitikot.” 140 tykkäystä.
Kuultiin ns. Spede Pasanen -argumentti: suurella yleisöllä on aina parempi maku kuin pienellä kriitikkojoukolla.
Kommenttiketju eteni arvattavalla tavalla. Eräs henkilö sanoi, ettei näitä elokuvia tehdä kriitikoille, mikä oli aika erikoinen näkemys, koska eikö elokuvia ylipäätään tehdä ihan kaikille. Sitten kuultiin ns. Spede Pasanen -argumentti: suurella yleisöllä on aina parempi maku kuin pienellä kriitikkojoukolla: ”Luokkakokous-leffojenkin päälle on kriitikot paskantaneet, mutta silti katsojia satoja tuhansia.” Eräs toimittaja ja somevaikuttaja kiirehti ilmoittamaan, ettei ole ikiaikoihin nauranut missään leffassa näin paljoa, ikään kuin juuri hänen naurunsa määrä kävisi perustelusta.
Toinen standupkoomikko päätti, että kriitikko on surullinen ihminen, koska hän ei nauranut samoille asioille kuin standupkoomikko itse. Hän myös kuvitteli Pölöselle odotuksia, joita sitten kumosi: ”En tiedä mitä Hesarin kriitikko elokuvalta odotti, mutta käsittääkseni elokuvan ei ollut tarkoituskaan olla syvällinen taide-elokuva, vaan […] ääneen naurattava, vähän liikuttava ja siinä sivussa hieman rohkaiseva, ja kaikessa tässä Pirjo i Sverige onnistui viiden tähden arvoisesti! Jos kriitikko ei kyennyt näkemään ja kokemaan tätä, se on pelkästään surullista hänen kannaltaan. Yhden tähden takana täytyy olla iloton ihminen.”
”Yhden tähden takana täytyy olla iloton ihminen.”
Jos kriitikko suhtautuu teokseen nuivasti, yksi moite kuuluu, ettei hän ymmärrä teoksen lajia. Tällä kertaa sama kuultiin viestintätoimiston toimitusjohtajan ja uutiskommentaattorin suusta: ”Voisiko huumoria arvioida huumorista jotain ymmärtävä kriitikko? Pikaisen verkkohaun perusteella tämä kriitikko on varsin totinen nuori ja ärhäkkä taidekriitikko, ei huumorin asiantuntija.”
Argumentti on sinänsä hyvä, mutta tällä kertaa se oli aivan väärässä paikassa. Mikään Pölösen kritiikissä ei nimittäin osoita, etteikö hän tuntisi komediaa. Pölönen on arvioinut monenlaisia elokuvia, komedia mukaan lukien. Vuonna 2023 hän kirjoitti Suuri kusetus -elokuvasta. Arvio otsikoitiin: ”Alkeellinen ällökomedia nauratti kriitikkoa – Tyhmääkin voi tehdä loogisesti.”
Vuonna 2022 Pölönen kirjoitti Helsingin Sanomiin asiantuntevan kolumnin myötähäpeäkomedioista, joihin Pirjo i Sverigekin voidaan lukea. Hän kirjoitti, miten ”myötähäpeäkomediat ovat lisänneet tietoisuutta kaikista niistä tavoista, joilla voimme toimia kiusallisesti”. Kiusallisia voivat olla myös taiteilijoita kökösti puolustelevat näkemykset.
Suljettu yhteisö
Helga West on suomensaamelainen teologian väitöskirjatutkija ja toimittaja. Hän julkaisi keväällä 2025 esikoisteoksensa, esseekokoelman Puhu nukke. Arttu Seppänen arvioi teoksen Helsingin Sanomiin kohteliaasti, mutta kritiikkiään pehmentämättä.
Seppäsen mukaan ”Puhu nukke on kirjallisena eleenä tärkeä, mutta ei kovin hyvää esseistiikkaa. […] Jokin syvempi taso jää useilta Westin esseiltä saavuttamatta.” Yksi iso ongelma oli se, ettei West lupauksistaan huolimatta esitellyt kunnolla keskeistä aihettaan, saamelaisyhteisöjä ja sen ongelmia, kuten lestadiolaista machoismia.
West vastasi Instagramissa kritiikkiin: ”Helsingin Sanomien valkoinen mieskriitikko kirjoittaa kirjallisuuskritiikin, jossa sanoo ettei ymmärrä Westin tekstejä, koska niitä ja niiden maailmaa ei selitetä hänelle riittävästi. […] Tää on kyllä niin kiinnostavaa, että tällaiset itseään miesnerona ja objektiivisena ajattelijana pitävät kulttuurimiehet hämmentyy kerta toisensa jälkeen siitä, että on olemassa maailma, jota he ei tunne ja joka ei kuulu heille ja se on jonkun muun syy.”
En nyt puutu siihen, miten West luokittelee kriitikoita näiden sukupuolen ja ihonvärin mukaan. Kysyn vain, miksei lukijoille voi avata kunnolla omaa yhteisöään ja sen ongelmia, jos kerran aiheesta on kirjoittanut kirjan? Sellainen lisäisi ymmärrystä.
”Näitä elokuvia ei tehdä kriitikoille”, eräs Pirjo i Sverigen puolustelija sanoi. Eikö Westin kirjaakaan ole tarkoitettu kriitikoille? Asia aukeaa paremmin, kun katsotaan, mitä West on kirjoittanut toisaalla taidekritiikistä.
West kirjoitti vuonna 2026 Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti Avaimeen artikkelin otsikolla Saamelainen taidekritiikki on kauneimmillaan valkoisen ylivallan vastalääke. Siinä hän ilmoitti, miten ”länsimainen taidekritiikki kätkee sisäänsä hierarkkisen kolonialismin ja valkoisen ylivallan siemenet. Ne itävät teosten ja tekijöiden stereotypistämisen, vähättelyn ja nöyryyttämisen mahdollisuuksien kautta”.
West jatkaa: ”Kun vihdoin tajusin, kuinka länsimainen taidekritiikki kantaa mukanaan tätä kolonialismin ja valkoisen ylivallan mahdollisuutta aiheuttaa tai syventää inhimillistä pahaa oloa, tajusin, kuinka väkivaltainen taidekritiikki voi satuttavissa käsissä pahimmillaan olla.” Hauras taidekriitikko katsoo tämän jälkeen pieniä, hentoja käsiään ja miettii, voisivatko ne… satuttaa.
Kaikki tietävät, että taidekritiikki on tänä päivänä pelkkä riutuva riepu. West onnistuu kuitenkin tekemään siitä vakavasti otettavan vastustajan. Olkaamme hänelle kiitollisia tästä arvonnoususta.
Saamelaista taidetta voi käsitellä Westin mielestä vain saamelaisen taidekritiikin keinoin.
Westin mielestä taidekritiikin pitäisi palvella saamelaista yhteiskuntaa, demokratiaa ja varsinkin estetiikkaa. Kriitikon olisi tehtävä yhteistyötä saamelaisyhteisön kanssa. Jos hän kuuluu valtaenemmistöön, tämä ei ole kuitenkaan mahdollista.
Saamelaista taidetta voi käsitellä Westin mielestä vain saamelaisen taidekritiikin keinoin. Se taas syntyy luonnollisessa kommunikaatiossa, ei medioissa. ”Saamelaista taidekritiikkiä muodostuu yksityisissä tai puoliavoimissa tiloissa, jonne saamelaiset kokoontuvat, kuten duodjin, käsitöiden valmistuksen äärelle.”
Saamelainen taidekritiikki on Westille ympyrä: ulkopuolisilta suojeltu, eikä sen sisään pääse, ellei ole sen sisään kasvanut.
Näyttää siltä, ettei West edes halua, että muut kuin saamelaisyhteisön jäsenet voivat käsittää saamelaisten taidetta.
• • •
Kriitikon kyky arvioida teosta kyseenalaistetaan jo ennalta.
Kriitikoilla on toden totta välillä vaikeuksia ymmärtää hyvin arvioimiaan teoksia. Olen itsekin tehnyt ymmärtämättömyyttäni huonoja arvioita. Kokonaan toinen juttu on se, jos kriitikon kyky arvioida teosta kyseenalaistetaan jo ennalta: elokuvakriitikko ei voi lähtökohtaisesti ymmärtää komediaa eikä valtaväestöä edustava kirjallisuuskriitikko etnisen vähemmistön taidetta. Ennakkokyseenalaistus ei tietenkään estä kriitikoita tekemästä jatkossakin sitä, minkä he osaavat, eli arvioimasta teoksia. Tai ainakaan sen ei pitäisi estää.
Kirjailija ja teatterintekijä Saara Turunen sanoi taidekritiikkiä käsittelevässä dokumentissa, että ”kriitikon pitäisi ymmärtää oma positionsa, mistä kirjoittaa. Oma valta-asema pitäisi tunnustaa”. Moni kriitikko miettii varmasti näitä asioita, mutta itsepohdiskelussa ei kannata upota liian syvälle. Silloin näkee vain valta-asemansa, etuoikeutensa ja ymmärtämättömyytensä, ruoska kurittaa selkänahkaa.
Siinä vaiheessa, kun kriitikot alkavat nöyristelemään, että ”aivan totta, minulla ei ole todellakaan paukkuja arvioida komediaa tai oikeutta arvostella saamelaistaidetta, pyydän anteeksi, että edes ajattelin sellaista”, he ovat luopuneet siitä vaikutusvallasta, mitä heillä pitäisi vielä olla.
Herman Raivio on kriitikko.
Lähteet
Laura Friman (toim.), Kuinka monta tähteä? Ohjelma taidekritiikistä. Yle 3.4.2023.
Sakri Pölönen, ”Myötähäpeäkomediat ovat tehneet meistä oman noloutemme vankeja”. Helsingin Sanomat, 10.7.2022.
Sakri Pölönen, ”Alkeellinen ällökomedia nauratti kriitikkoa – Tyhmääkin voi tehdä loogisesti”. Helsingin Sanomat, 24.8.2023.
Sakri Pölönen, ”Pirjo i Sverige on tuskaisen huono komedia”. Helsingin Sanomat, 7.10.2026.
Arttu Seppänen, ”Helga West kertoo, miksi pseudokansallispukuun puettu saamelaisnukke voi tuntua niin loukkaavalta”. Helsingin Sanomat, 5.4.2025.
Helga West, ”Saamelainen taidekritiikki on kauneimmillaan valkoisen ylivallan vastalääke”. Avain, Vol 23 Nro 1 (2026).



