Helsingin Sanomissa ilmestyi hetki sitten Jukka Petäjän sivun mittainen kritiikki Charles J. Shieldsin Kurt Vonnegut-elämäkerrasta And So It Goes.

Vonnegut kuuluu lempikirjailijoihini, joten luin juttua kiinnostuksella, kunnes tekstin sekavuus varasti huomioni.

Ensinnäkin elämäkerran nimen tausta olisi kannattanut mainita. Se on hokemana Vonnegutin pääteoksessa Teurastamo 5, ja se on suomennettu ”niin se käy”. Vonnegut kuittaa sillä lakonisesti anekdoottinsa, varsinkin kuolemantapaukset. And so it goes -mantraa hoetaan teoksessa kaikkiaan 106 kertaa. Tuon pääteoksen nimi myös taustoitetaan omituisesti: ”(S)otavangiksi joutuneen kirjailijan tehtävä oli kerätä saksalaisten hiiltyneitä ruumiita varastoitavaksi teurastamoon, joka sijaitsi kaupungin historiallisessa keskustassa Elbejoen mutkassa.”

Luin kirjan kymmenisen vuotta sitten, mutta siinä teurastamo oli muistikuvieni mukaan sotavankien sijoituspaikka kaupungin keskustan ulkopuolella, mikä oli myös syy sille, etteivät he kuolleet Dresdenin tulimyrskyssä. Numero viisi on sen teurastamoparakin oven yläpuolella, jossa romaanin päähenkilö Billy Pilgrim asuu.

Näyttävä kokosivun sanomalehtikritiikki on satsaus, jossa voisi kuvitella perehtymisen asteen hieman tavanomaista syvemmäksi.

Kritiikin yhteydessä on Tiesitkö tämän Kurt Vonnegutista? -kainalo, jossa muka paljastetaan hänen myyneen autoja ennen kirjailijanuraansa. Tämän Petäjä olisi saanut selville teoksista Kuolemaa tylympiä kohtaloita tai Ajanjäristys, joissa muistaakseni molemmissa asia käy ilmi. Tämä on olennaista siksi, että Vonnegut usein haikaili aikaa ennen televisiota, jolloin novelleilla teki hyvää tiliä lehtien myydessä mainoksia niin hyvin, että jutuista oli pulaa. Saatuaan agentin myymään tekstejään Vonnegut sai nostettua elintasoaan pykälällä automyyntiin verrattuna.

Vonnegutin merkittävimmän Suomi-tarinankin Petäjä onnistuu pilaamaan täysin: ”Jotkut muistanevat Kurt Vonnegutin vierailun Suomessa lokakuussa 1977. Se huipentui irtiottoon Kolilla, jossa kirjailija hurmioitui jäisistä mustikoista.”

Vonnegut siis käveli yöpakkasen jälkeen suolla ja poimi jäisiä marjoja suuhunsa suomalaisen kustantajansa kanssa. Se jäi yhdeksi hänen elämänsä kauneimmaksi muistoksi, josta hän kirjoittaa teoksessa Kuolemaa tylympiä kohtaloita. Kuten lapsikin tietää, ainoa jäinen marja, jonka maku jäätyessä makeutuu, on karpalo. Mustikat kypsyvät heinäkuun lopulla. Jäisiä mustikoita lokakuun metsistä ei ole edes Petäjä syönyt.

Kritiikin lopuksi Petäjä lainaa mielestään osuvaa luonnehdintaa Shieldsin kirjasta (kirjoitusvirhe hänen): ”Syy ja seuraus törmäävät tosiiinsa kuin vapaat happiradikaalit hänen kirjallisen universuminsa mikro- ja makrotasolla.” Miten vapaat happiradikaalit törmäävät toisiinsa? Minkälainen törmäys se on? Kuka niitä on nähnyt? Mitä osuvaa on kryptisessä vertauksessa?

Kritiikki ei tekstilajina kestä asiavirheitä, eikä hutilointia. Näyttävä kokosivun sanomalehtikritiikki on satsaus, jossa voisi kuvitella perehtymisen asteen hieman tavanomaista syvemmäksi. Ihan jo kirjoitusvirheiden suhteen. Keskittymiskyvytön teksti saa skeptiseksi kaikkea sanottua kohtaan, ja kritiikki menettää uskottavuutensa. Helsingin Sanomien suhteen tämä vielä korostuu, kun perusteellisemmat asiantuntijakritiikit on tavattu tilata lehden ulkopuolelta täsmällisiltä ja oppineilta kirjoittajilta.

Kirjoittaja oli Kritiikin Uutisten päätoimittaja vuosina 2011-2014.