Selja Ahava & Emma Puikkonen:
Rakennenautintoja. Esseitä kirjoittamisen ja lukemisen ilosta
Kosmos 2023, 304 s.
”Eräänä keväisenä aamuna auton rattia tunnustellessaan hän havahtuu kysymään: mikä on romaani? Onko romaanilla sääntöjä tai selkeitä rajoja? Onko olemassa ’romaanin rakenne’?” (s. 11)
Auton ratin takana voi havahtua kysymään mitä vain, miksei sitten romaanin rakennetta. Asioiden välillä voi myös nähdä loogisen yhteyden: ratilla ohjataan autoa, mieli kuljettaa romaania. Vai haluaako kirjoittaja vain kytkeä yhteen arkisen ja abstraktin tason – kuten esseessä?
Rakennenautintoja on kirjailija Selja Ahavan sekä kirjailija, teatterintekijä Emma Puikkosen esseekokoelma. Siinä käsitellään romaanin rakenteellisia periaatteita. Tekijöiden mukaan niihin kiinnitetään harvemmin kaunokirjallisuuden kohdalla huomiota, mikä pitää paikkansa. Teokseen liittyy vuosina 2021–2022 järjestetty samanniminen keskustelusarja, jossa kirjoittajat pohtivat romaania kirjailijoiden, säveltäjien ja tutkijoiden kanssa. Keskusteluita on sisällytetty kirjaan.
Teos jakaantuu kolmeen osaan: rakenteita pohtiviin esseisiin, käytännön esimerkkeihin sekä romaanin rakenteen perusasioihin ja sanastoon. Näin selitetään esimerkiksi käänne: ”Siinä missä muutos tapahtuu hitaasti ja vähitellen, on käänne tarkka kohta juonessa tai kohtauksessa. Aristoteleen mukaan käänteessä päähenkilön toiminnan suunta vaihtuu päinvastaiseksi: Oidipus etsii kuninkaan murhaajaa, ymmärtää olevansa itse tuo murhaaja (käänne), ja pyrkii sen jälkeen sovittamaan rikoksensa.” (s. 279)
Yksi essee käy läpi musiikin ja romaanin rakenteellisia yhtäläisyyksiä. Esimerkkinä käytetään Matias Riikosen teosta Kiertorata, joka yrittää noudattaa Bachin Das Wohltemperierte Klavier I:n fuugan nro 10 rakennetta. Ahavan kirjoitus on kokoelman kiinnostavimpia. Puikkonen puolestaan analysoi Sara Stridsbergin Niin raskas on rakkaus -romaanin epäkronologista aikarakennetta hyödyntäen muun muassa bahtinilaisia kronotooppeja.
Kirjoittajat tuovat itsensä mukaan, kuten esseeseen kuuluu. Puikkonen tuumii Stridsbergin kirjan aikatasojen keskellä: ”Ja niin, palatessani tihkusateen halki alivuokralaishuoneeseeni ajattelen, että joku käveli juuri tässä, että aikanaan (siihen on niin monta vuotta, ihoni on niin sileä!) minäkin olen viisikymmentävuotias.” (s. 64) Välihuomiot eivät ole yleensä tämän kummempia. Kirjoittavan subjektin läsnäolo voisi muuttua joskus poissaoloksikin.
Jos Rakennenautinnoille pitäisi nimetä joku pyrkimys, se olisi epäkonventionaalisten kerrontatapojen puolustus. Perinteinen draaman kaari ei vastaa todellisuutta, joka on ”sekava, katkeileva, hälyisä ja uuvuttava” (s. 13). Kirjan visuaalinen ilme tukee tekstiä. Esseiden välissä on esimerkiksi kuvia keskeneräisistä taloista.
Jos Rakennenautinnoille pitäisi nimetä joku pyrkimys, se olisi epäkonventionaalisten kerrontatapojen puolustus.
Johdannossa kaksi kertojaa kirjoittaa kahdella eri palstalla. Molemmat arvostavat kaavojen rikkomista. Toinen muistelee kirjoitusharjoitusta: ”Hetki, jona tarina jäi jumiin, kun ensimmäinen lause irtisanoutui sovitusta kaavasta ja lähti vallattomuuksiin, oli minulle ihana. (…) Mutta opettaja katkaisi ja torui. Väärin tarinoitu.” (s. 12)
Rakennenautinnoissa vastustetaan heitä, joilla on vaikeuksia ymmärtää perinteestä poikkeavia ratkaisuja, kuten fragmentaarisuutta. ”Ensimmäinen kustantajalle lähettämäni käsikirjoitus oli fragmentaarista lyhytproosaa. (…) Tapaamaltani kustantajalta kaikki tämä taisi mennä kyllä ohi.” (s. 90)
Tekijät pitävät Jukka Viikilän Taivaallista vastaanottoa onnistuneena esimerkkinä katkelmallisesta romaanista: ”Teoksen yksittäiset fragmentit ovat kirkkaita, yhdenkin lukeminen riittää.” (s. 100) Tähän on helppo yhtyä. Satakunnan Kansan kriitikko ei kuitenkaan ymmärtänyt kirjan muotoa. Hän piti teosta ’romaanina’, ”jollain tavoin vääränlaisena”. Kriitikko kaipasi romaanilta ”suurta kertomusta, sellaista, joka tempaisee mukaansa vastustamattomasti kuin vuolas joki eikä itsessään vastusta lukemista” (s. 13).
Ymmärtämättömyyteen törmätään myös osiossa, jossa Ahava muistelee autofiktiivisen romaaninsa Ennen kuin mieheni katoaa vastaanottoa. Essee on ehkä kirjan paras. Romaanissa on kaksi tarinalinjaa. Ensimmäisessä kertojan mies muuttuu naiseksi, mikä on kertojalle kova pala. Toisessa linjassa Kolumbus etsii Intiaa, mutta löytää Amerikan.
Kirjan rakenne on suppilomainen. ”Loppua kohti kaksi tarinalinjaa romahtaa kohti toisiaan, aikatasot liudentuvat yhteen ja lopulta lukijan on vaikea erottaa, kumpi puhuu, elämässään eksynyt nainen vai Väli-Amerikan saarelle hylätty Kolumbus.” (s. 199)
Lukijakommentit keskittyivät luonnollisesti tarinalinjaan, jossa kertoja yrittää ymmärtää, miksi mies luisuu pois hänen luotaan. Kertojaa moitittiin siitä, ettei hän antanut ääntä puolisolle eikä kyseenalaistanut omia ajatuksiaan. Ahava ei kertonut sitä emansipaatio-, eheytymis- ja rakkaustarinaa, jota lukijat olivat ehkä toivoneet.
Kolumbuksen osuutta pidettiin turhana. Jäi kuitenkin huomaamatta, että kaksi tarinalinjaa peilasivat toisiaan. Ne kuvasivat ”ihmisen tarvetta ripustautua väärään totuuteen, tarvetta väärentää kartat oman agendan ajamiseksi” (s. 202). Kolumbus ja kirjan kertoja sulkivat tosiasioilta silmänsä. Samaa voi sanoa niistä lukijoista, jotka missasivat kirjan rakenteen.
Rakennenautintojen analyysit ja tapausesimerkit toimivat. Kirja ei sisällä kuitenkaan varsinaisesti uusia ajatuksia. Epätavanomaisen kirjallisuuden puolesta puhuvat kirjoittajat eivät itse tuota poikkeuksellisia näkökulmia.
Tällaiset mietelmät eivät sano oikeastaan mitään: ”Romaanille on aina ollut ominaista jatkuva muutos. Voimme tulevaisuudessa mennä yhä kattavampaa ja syvällisempää taiteellisen monimuotoisuuden ja monikerroksisuuden hyväksyntää kohti.” (s. 253)
”Vaikka kuinka pelottaa, voi antaa aikaa työskentelylle, kokeilulle, umpikujille myös. Voi odottaa sattumia, kuiluja, yllättäviä säännönmukaisia muotoja.” (s. 227) Siitä, että sanoo arvostavansa kokeiluja ja yllätyksiä, ei vielä seuraa ajatuksen tasolla kokeilevaa ja yllättävää kirjoitusta.
Kun toistaa tarpeeksi monta kertaa sanoja ”moninaisuus” ja ”monimuotoisuus”, diversiteetti vain tapahtuu?
”Luovassa prosessissa haparointi ja taito yhdistyvät ja tuottavat moninaisuutta, monenlaisia taiteellisia ratkaisuja ja tapoja katsoa maailmaa.” (s. 226) Mitä tämäkin tarkoittaa? Onko kyse manifestaatiosta? Kun toistaa tarpeeksi monta kertaa sanoja ”moninaisuus” ja ”monimuotoisuus”, diversiteetti vain tapahtuu?
Pari sanaa vielä nautinnosta. Kirjoittajat korostavat lukemisen ja kirjoittamisen iloa sekä nautintoa. Rakennenautinto tarkoittaa sitä, kun ”teksti lähtee rönsyilemään, lisääntymään, yhteyttämään, luikertamaan haarojaan, kiertymään teemojensa varassa ylöspäin; syntyy uusia henkilöitä, kohtaamisia, pulpahtaa tapahtumapaikka” (s. 20). Tyypillinen nautinnon kuva nykypäivänä: orgaaninen voima, rönsyävä kasvi.
Kirjan nautintopuhe tuo mieleen kirjallisuudentutkija-filosofi Roland Barthesin Tekstin hurman. Barthes mainitaan kerran, mikä viittaa siihen, että hänen teoksensa on tuttu. Siinä Barthes jakaa tyydytyksen plaisiriin ja jouissanceen. Plaisir tarkoittaa tuttua ja turvallista, arkista mielihyvää, jota tekstistä saa. Jouissance taas on epäsovinnainen ja ylenpalttinen nautinnon muoto, joka särkee tekstin jatkumon. Kirjoittajat haluavat varmaankin Rakennenautintojen olevan lähempänä jälkimmäistä. Se näyttää kuitenkin ensimmäiseltä.
Ahavan ja Puikkosen kirjaa lukee mielellään. Teksti kulkee jouhevasti ja mielenkiinto pysyy hyvin yllä. Rakennenautintoja käy kirjoittamisoppaasta ja silloin tekstin pitääkin olla mutkatonta. Teos muistuttaa monista kirjoittamisen perusasioista, joista kriitikotkin hyötyvät.
Kirjoittaja on kriitikko.
