Rita Felski:
Kirjallisuuden hyödyllisyys
Vastapaino 2024, 222 s.
Julkaisijan esittelyssä kirjaa mainostetaan helppotajuiseksi. Mutta helppo kirja on lähinnä vain niille sivistyneille, jotka tuntevat hyvin, ei vain kaunokirjallisuutta, vaan myös filosofiaa, kuten Hegeliä, Levinasia, Lacania, fenomenologiaa, feminismiä… Näitä, lähtökohtaisesti vaikeatajuisia ajattelijoita ja suuntauksia jopa filosofian kentällä, ei juuri esitellä, vaan oletetaan että lukija on niihin jo huolella perehtynyt. Lisäksi kirjan tekijä itsekin kirjoittaa aika vaikeatajuisesti. Kirjan tekijä on myös monille tuntematon. Kirjaan olisi voinut laatia, vaikka suomentajan toimesta, jonkinlaisen esipuheen tai johdannon, jossa esiteltäisiin sekä kirjoittajaa että kirjassa esiintyviä filosofeja ja aatesuuntauksia.
Se kyllä selviää, että Rita Felski on akateeminen tutkija ja kriitikko, joka toimii englannin kielen professorina Virginian yliopistossa sekä Niels Bohr -instituutin professorina Etelä-Tanskan yliopistossa.
Jo varttuneemman lukijan silmään pistää se miten Felski puhuu jälkistrukturalismista ja siihen liittyvästä kriittisestä lukemisesta. 1990-luvulla jälkistrukturalismin merkkien purkaminen ja liikkeelle laittaminen oli radikaalia, ja yliopistoissa melkein pannassa. Muistan kun Suomessa Markku Eskelinen ja Jyrki Lehtola hyökkäsivät pamfletillaan Sianhoito-opas (1987) suomalaista kirjallisuutta ja kirjallisuustiedettä vastaan sen takia että täällä ei tunneta eikä haluta tuntea ja hyväksyä jälkistrukturalismia, kuten Derridan dekonstruktiota. Tuloksena esimerkiksi Helsingin Sanomissa julkaistiin sivun kokoinen arvio, jossa uudistajien kirja lyötiin lyttyyn.
Felski syyttää jälkistrukturalismia siitä, että se on valtavirtaa ja jälkistrukturalistien peräänkuuluttama kriittisyys ei kohdistu heihin itseensä.
Mutta nyt Felski syyttää jälkistrukturalismia siitä, että se on valtavirtaa ja jälkistrukturalistien peräänkuuluttama kriittisyys ei kohdistu heihin itseensä. Selviöiden epäilemistä pidetään selviönä, jonka kritisoimista pidetään suorastaan syntinä. Samoin mystinen ja pelottava toiseus on menettänyt taikavoimansa ja muistuttaa nykyään samuutta enemmän kuin samuus itse. Eli mikä on tänään tuoretta ja kumouksellista, on huomenna enää vain kuollut normi, jota tapa ja tottumus pitää yllä.
Mitä uutta Felski sitten tarjoaa tilalle? Hän ei halua siirtää jälkistrukturalismia eikä myöskään arvostelemaansa kirjallisuutta yhteiskunnallisen kritiikin välineeksi alistavaa vasemmistolaista ideologiakritiikkiä kokonaan historian romukoppaan. Felski haluaa lähinnä laajentaa näitä oppeja. Esimerkiksi ideologisen lukutavan ”hyödyllisyys” ei tarvitse tarkoittaa vain yhteiskunnallista hyödyllisyyttä luokkataistelun välineenä, vaan hyödyn voi laajentaa koskemaan monia asioita lähtien lukevan ihmisen tulkinnoista, odotuksista, tunteista, kokemuksista, identiteetistä… Hyödyllisyyttä ei pysty tarkinkaan kirjallisuustieteilijä kirjoista löytämään, määrittelemään ja ennustamaan, koska erilaiset lukijat eri puolilla maailmaa antavat hyödyllisyydelle erilaisia määritelmiä ja merkityksiä.
Toisin kuin monet jälkistrukturalistit ja ideologian kannattajat, Felski ei viisaasti sorru esittämään minkäänlaista uutta Teoriaa, vaan vain neljä käyttötarkoitusta kirjallisuudelle ja sen hyödyllisyydelle. Ne ovat Tunnistaminen, Lumoutuminen, Tieto ja Sokki.
Tunnistamisessa yksilö löytää ja tunnistaa tekstistä itsensä. Lukijan omat epäselvät, vielä idullaan olevat ajatukset saavat selvän hahmon. Erilaisten tekstien kautta lukija löytää itsestään erilaisia puolia, erilaisia tapoja ymmärtää ja tulkita omaa mieltään. Kirjat ovat henkisen kehityksen vauhdittajia ja apuvälineitä.
Erilaisten tekstien kautta lukija löytää itsestään erilaisia puolia, erilaisia tapoja ymmärtää ja tulkita omaa mieltään.
Lumoutumisessa teksti imaisee lukijan täysin mukaansa ja kirja on lukijalle koko maailma. Ideologiakritiikki ei ymmärrä lumoutumista, koska se uhraa estetiikan politiikalle. Etenkin runsaasti fiktiota tarjoavan populaarikulttuurin vaikuttavimmat ja upeimmatkin aikaansaannokset voidaan tuomita vain sillä perusteella että niiden rahoittajina toimivat moniala- tai osakeyhtiöt. Kuitenkin populaarikulttuurin aikaansaannoksia arvostellaan eniten juuri siitä, että ne ovat täynnä fiktiota: magiaa, taikauskoa, ja muuta irrationaalista ja epätieteellistä kansaa harhaanjohtavaa aineistoa. Lumoutuminen vie ihmisen toisiin maailmoihin, ja kuuluu näin eskapismin pahimpiin muotoihin. Felski huomauttaa että vaikka maailma katoaa lumoutuneen lukijan ympäriltä ja tämä on yhtä tekstin kanssa, lukija kuitenkin voi olla tietoinen tilastaan.
Kuitenkin myös vasemmistolaiset luovat fiktiivisiä kuvia tulevaisuuden kommunistisesta yhteiskunnasta – jota ei ole koskaan tullut, ainakaan sellaisena kuin kuviteltiin ja toivottiin, Felski toteaa. Hän kiteyttää koko kirjallisuuden fiktiivisen tai jopa yliluonnollisen olemuksen toteamalla, että se jo on ihmeistä suurimpia, miten mustat koukerot valkoisella pystyvät loihtimaan lukijan eteen eläviä olentoja ja heidän seikkailuitaan erilaisissa maailmoissa ja tilanteissa.
Entä tieto? Eikö se pitäisi jättää tieteen huoleksi? Felski ottaa tässäkin yhteen vasemmistolaisten kanssa, joille tieto liittyy ns. heijastusteoriaan. Heijastusteoria on myös yleensäkin tieteellisen realismin kanta: tieto heijastaa peilin tavoin maailmaa objektiivisesti ja läpinäkyvästi, ja tieteen lauseet ovat kuvia maailmasta.
Kuitenkin jokainen kantaa mukanaan viitekehystä, jonka läpi maailmaa tulkitsee. Ja maailma ihmisen ympärillä, toisin kuin ”villi” luonto, on jo ladattu tiedoilla, tarinoilla, metaforilla ja muilla ihmisen luomilla merkityksillä. Kirjallisuus avaa uusia näköaloja ja -kulmia tähän maailmaan. Näin ihminen ja kirjallisuus ja merkitysten värjäämä maailma ovat kaikki dialogissa keskenään.
Neljäs, sokki, on erityisen haastava meidän aikamme kannalta. Enää mikään ei sokeeraa, ja jopa punk-rock on päätynyt museoon dadaismin, surrealismin, avantgarden ja muiden aikansa sokeeraavien suuntausten ja liikkeiden tavoin. Meidän kaiken sallivassa yhteiskunnassamme ei taida enää mikään muu saada aikaan sokkireaktiota kuin maailmanlaajuinen ydinsota.
Felski toteaa Georg Simmeliin viitaten, että meidän aikamme jännitystä, äärimmäisyyksiä, vauhtia janoava ihminen elää sokeista ja ihmiset ovat sokkiholisteja. Voisi jopa olettaa että mediassa näytetyt sokeeraavat kuvat ja uutiset Ukrainan ja Gazan sodista tyydyttävät sokkiholistien (ja tietysti kaupallisen median) syvimpiä tarpeita. Voivathan monet ihmiset ottaa selfieitä kuolleiden kanssa onnettomuuspaikoilla.
Meidän aikamme jännitystä, äärimmäisyyksiä, vauhtia janoava ihminen elää sokeista ja ihmiset ovat sokkiholisteja.
Mutta Felski kiteyttää sokin olemuksen siten, että sokki ei välttämättä tarkoita mitään itsessään kauheata ja tuhoisaa pahaa voimaa tai asiaa. Sokki tarkoittaa jotain mikä on odottamatonta ja yllättävää. Tätä jatkaen voisi todeta että nykyään haluistaan ja himoistaan vapautuneen ja köyhyyttä ylistävän rauhallisen valaistuneen ihmisen esiin astuminen aiheuttaisi sokkireaktion, etenkin kaupallisille voimille, jotka sokeista eniten hyötyvät.
Felski päätyy siihen että niin kauan kuin ihminen kuuluu kuolevaisten kastiin, sokilla on paikkansa kirjallisuudessa ja muuallakin. Mutta valaistunut on tietyllä tapaa kuollut tai sinut kuoleman kanssa, koska hän ei enää tarvitse maallista mammonaa.
Felski siis esittää nämä neljä kirjallisuuden käyttötarkoitusta, ilman että rakentaa niiden ympärille isompaa kokoavaa teoriaa. Hän onnistuu siinä jo senkin vuoksi, että kirja vilisee teorioita, joihin Felski viittaa eri tilanteissa, mutta ei kohota yhtäkään muiden yläpuolelle. Myös neljä käyttötarkoitusta ovat hedelmällisessä ristiriidassa keskenään. Esimerkiksi lumous ja sokki ovat molemmat keskittyneitä kaiken muun ympäriltä haihduttavia kokemuksia, mutta vastakohtia siinä mielessä, että lumous on äärimmäisen positiivinen ja sokki äärimmäisen negatiivinen kokemus. Kirjasta on näin hyötyä niin konservatiiveille, modernisteille ja postmodernisteille vasemmistolaisiakaan unohtamatta.
Kirjoittaja on helsinkiläinen kriitikko.
