Kaikki kirjassa esiteltävät taiteilijat ovat naisia. Se on ollut lähtökohtani, vaikka ajattelenkin, ettei naiseus ole mikään yhtenäinen piirre, enkä näe naisena olemisen sinänsä yhdistävän näitä taiteilijoita. Kullakin on teoksissaan oma näkökulmansa. Silti kirjan punaisena lankana on näkemykseni siitä, että naiset ovat lopultakin, lukemattomien miesvuosien jälkeen, nyt Suomen taiteen valtavirtaa. (Marja-Terttu Kivirinta: Yhdeksän taiteilijaa, 2007)
Kriitikko ja taiteen tutkija Marja-Terttu Kivirinta menehtyi 14.11.2024 pitkälliseen sairauteen. Merkittävä suomalainen taidevaikuttaja jätti jälkeensä korvaamattoman tyhjän tilan, mutta myös valtavan koti- ja ulkomaista taidetta käsittelevän tuotannon. Kirjoitan tätä muistokirjoitusta Marja-Tertun läheisenä ystävänä ja pitkäaikaisena työtoverina. Työskentelimme yhdessä Helsingin Sanomien kulttuuritoimituksessa 1985–90. Teimme Marja-Tertun ja Ilppo Pohjolan kanssa myös 1980-luvun suomalaisen taidekentän muutoksia luodanneen kirjan Koko hajanainen kuva (WSOY, 1991), ja kuratoimme Marja-Tertun kanssa Kiasmaan feministisistä näkökulmistamme miestaiteen näyttelyn Luontoa ja luonnotonta (2009), johon liittyi myös näyttelykirja. Ystävyytemme kesti loppuun asti. Viimeisten vuosien ”salonkiimme” kuuluivat myös taiteilijat Hannele Rantala ja Kari Soinio.
Marja-Terttu aloitti 27 vuotta kestäneen kulttuuritoimittajan uransa Helsingin Sanomissa vuonna 1981. Hän oli jo tehnyt freelance-kriitikon töitä vuodesta 1976 lähtien ja jatkoi Helsingin Sanomien avustamista vielä eläköidyttyäänkin. Hänen uransa osui suomalaisessa taidekentässä tapahtuneiden moninaisten muutosten ja murrosten vuosikymmeniin. 1980-luku merkitsi kuvataiteen vahvaa ”nykytaiteistumista”: siirtymistä modernismin jälkeiseen aikaan, maalaustaiteen merkityksen korostumista, mutta yhtä lailla silloisten uusien taidemuotojen – tilataiteen, performanssin, videon ja valokuvan – ilmaantumista perinteisen maalaus-kuvanveisto-grafiikka -kolmikannan rinnalle. Marja-Terttu seurasi, ja oli kirjoittajana rakentamassa, näitä ilmiöitä, jotka olivat niin kotimaisia kuin kansainvälisiäkin.
1990-luvun laman väistyessä taiteen kentän sukupuolibalanssissa jatkui muutosprosessi, joka oli alkanut jo edellisellä vuosikymmenellä. Kuten Marja-Terttu yllä siteeratussa Yhdeksän taiteilijaa -kirjassaan totesi, lukemattomien ”miesvuosien”, vuosikymmenten ja vuosisatojen jälkeen naisten tekemälle taiteelle vihdoin annettiin tilaa valtavirrassa. Marja-Terttu oli yksi tämän tilan merkittävistä raivaajista, eikä säästynyt mieskritiikiltä itsekään. Hänen asemansa suomalaisen taidekritiikin kentässä oli kuitenkin aivan kiistaton, ja vuonna 2000 hän sai E.J. Vehmaksen palkinnon ansioistaan kriitikkona. Hän oli SARVin kunniajäsen, kansainvälisen kriitikkojärjestö AICAn hallituksen jäsen ja yksi varapuheenjohtajista.
Taiteilija kulkee omaa tietään. Niin myös taiteesta kirjoittava kriitikko. Kummallakin on oma kielensä. Minun kieleni on kirjoitettu suomi. Asenteeni taiteeseen ja historiaan on kriittinen. (Marja-Terttu Kivirinta: ”Elämän absurditeetit taiteessa, joka vie lähelle ihmistä”, 2022.)
Marja-Terttu oli nimenomaan kirjoittaja. Hän oli henkeen ja vereen kriitikko, mutta hän oli myös valpas taiteen ilmiöiden uutisoija, joka seurasi tiiviisti niin kotimaisen kuin ulkomaisen nykytaiteen tapahtumia. Hän raportoi suomalaislukijoille monet Venetsian biennaalit ja Kasselin dokumentat, Tukholman ja Pariisin näyttelyt. Pariisi oli frankofiili-Marja-Tertulle toinen kotikaupunki, jossa hän vietti aikaa aina kun oli mahdollista, ja ranskan kielen taitoaan hän harjoitti uutterasti vuosikymmenten ajan.
Marja-Terttu oli kriitikko, joka kuunteli taiteilijoita ja oli valmis dialogiin heidän kanssaan. Niinpä hän kirjoitti myös monien taiteilijoiden näyttelykirjoihin ja -luetteloihin. Esimerkkeinä voi mainita Catarina Ryöpyn, Mari Rantasen ja Marja Kolun. Todella tärkeäksi Marja-Tertulle muodostui 2000-luvulla paluu taiteen tutkimisen piiriin. Vuonna 2014 valmistuneessa väitöskirjassaan Vieraita vaikutteita karsimassa: Helene Schjerfbeck ja Juho Rissanen: sukupuoli, luokka ja Suomen taiteen rakentuminen 1910–20-luvuilla hän paneutui pieteetillä niin 1900-luvun alun taidehistoriaan kuin ajankohtaisiin tutkimuskeskusteluihin. Hän oli mukana Pinx, maalaustaide Suomessa -sarjan (2001–03) toimituskunnassa ja ehti vielä osallistua edelleen tekeillä olevaan, Åbo Akademista käsin johdettuun laajaan Suomen taidehistorian kirjaprojektiin FiKon – Nya perspektiv på Finlands konsthistoria. Hänen viimeiseksi jäänyt oma kirjansa Kriitikon katse (2023) kokosi yhteen sekä esseitä, näyttelyarvioita että tutkimuksellista tekstiä, sekä kriitikon että tutkijan työtä.
Marja-Terttu taisteli sairauttaan vastaan seuraamalla niin paljon kulttuuria kuin mahdollista. Hänen kiinnostuksensa ei rajautunut vain kuvataiteeseen, vaan hänet nähtiin usein myös konserteissa ja teatterissa. Kaikesta näkemästään ja kuulemastaan hän raportoi väsymättä myös sosiaaliseen mediaan. Taiteen kokeminen toi hänelle toivoa loppuun asti. Sitä kuvaamaan annan hänelle itselleen viimeiset sanat – sanat, joilla hän kirjoitti Maaria Wirkkalan taiteesta kirjassaan Yhdeksän taiteilijaa:
Seinä nousee vastaan ensin synkkänä ehdottomana muurina, mutta kun sen edessä seisoo vähän aikaa, se muuttuu äärettömäksi kuin avaruus. Seinän sysimustasta pimeydestä erottuvat lattiasta nousevat lasitikkaat. (Yhdeksän taiteilijaa, 2007).
Lämmin osanottoni Marja-Tertun tyttärelle Karoliinalle ja lapsenlapselle Nyytille.
Lähteet
Kivirinta, Marja-Terttu (2007) Yhdeksän taiteilijaa, WSOY.
Kivirinta, Marja-Terttu (2022) ”Elämän absurditeetit taiteessa, joka vie lähelle ihmistä.” Teoksessa Marja Kolu: Materiaalin uudelleenajattelija, 89–94. Parvs.
Kivirinta, Marja-Terttu (2023) Kriitikon katse. Melankolian monet kasvot. Parvs.
Toiminta kansainvälisessä kuvataidearvostelijoiden yhdistys AICA:ssa (ransk. Association Internationale des Critiques d’Art AICA, engl. International Association of Art Critics IAAC)
Marja-Terttu Kivirinta toimi Kansainvälinen taidekriitikkojen liitto AICA International: Varapuheenjohtajana, Sääntökomitean jäsenenä sekä Jäsenyys- ja vaalikomitea EMC:n konsultoivana jäsenenä.
Kirjoittaja on sukupuolentutkimuksen professori Lapin yliopistossa.
