Miten taidekorkeakoulujen opetuksessa puhutaan kritiikistä – vai puhutaanko mitenkään? Kasvavatko tulevat taiteilijat hahmottamaan kritiikkiä osana taidekenttää ja julkista keskustelua? Taidekorkeakoulujen opettajat ja opetuksesta vastaavat kertovat.
Marraskuussa kirjailija Satu Rämö pahastui kriitikko Maria Säkön Hildur-teatterisovituksen nuivasta kritiikistä Helsingin Sanomissa. Rämö ei itse kuulunut esityksen työryhmään, mutta hän kertoi Facebook-päivityksessään, että Hildurin kritiikki oli ”suoraan sanoen aivan kauheaa tekstiä” (ei ollut). Rämö tarttui erityisesti siihen, että Säkö kutsui esitystä resurssien tuhlaamiseksi. (Tapaus oli virkistävä, koska Säkön kritiikki innosti toimittaja Sonja Saarikosken haastamaan ajatuksen resurssien tuhlaamisesta Long Playn kirjoituksessaan. Kulttuurikeskustelua! Puhetta kritiikistä!)
Myös ohjaaja Anne Rautiainen jakoi Rämön päivityksen omalle sivulleen. Päivitysten kommenteissa keskustelua käytiin kuten sitä niin usein näissä tilanteissa käydään: yksittäinen kritiikki sai fanit ja ystävät tuomitsemaan koko taidekritiikin tuhoisaksi ja kriitikot kateellisiksi. Jos eivät omat taidot riitä, pitää mollata muita, joku kirjoitti. ”Miten se vanha sanonta meni, että ’ne jotka ei osaa näytellä, rupee ohjaajiksi ja ne jotka ei osaa ohjatakkaan, rupee kriitikoiksi’ ”, totesi toinen. Tekijöitä kannustettiin – haukkumalla kriitikoita.
Pettyminen on ymmärrettävää. Mutta närkästyneet kirjailijat ja taiteilijat päätyvät päivityksillään tarjoamaan julkisen keskustelufoorumin koko kritiikin idean kyseenalaistamiselle. Miten he itse oikein hahmottavat kritiikin osana julkista keskustelua ja taidekenttää? Eikö juuri taidetta ja kirjallisuutta tekevien pitäisi puolustaa kritiikin ja taidepuheen olemassaoloa?
Pidetäänkö edes oppilaitoksissa tärkeänä sen hahmottamista, mitä kritiikki on, ja erityisesti miksi sitä on?
Päätin soittaa taideoppilaitoksiin ja kysyä, miten taiteilijoiksi opiskelevien kanssa puhutaan kritiikistä. Kaikki taiteilijat – tai varsinkaan kaikki kirjailijat – eivät tietenkään valmistu taidekorkeakouluista, mutta halusin tietää, pidetäänkö edes oppilaitoksissa tärkeänä sen hahmottamista, mitä kritiikki on, ja erityisesti miksi sitä on. Sain haastattelut Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta ja Kuvataideakatemiasta, Tampereen yliopiston teatteritaiteen tutkinto-ohjelma Nätyltä, Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta sekä Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta.
Tarkoitukseni oli keskustella haastateltavien kanssa julkisesta taidekritiikistä ja -puheesta, jonka määrästä he kaikki olivat huolissaan. Haastatteluissa selvisi, että asenteet ovat muuttuneet paitsi mediassa näkyvää kritiikkiä myös opetuksen osana annettavaa henkilökohtaista palautetta kohtaan. Käsityksille näistä kahdesta erilaisesta kanavasta hahmottui myös tiivis yhteys.
Kaikki taide ei ole yhtä hyvää
Teatterikorkeakoulun dramaturgian ja näytelmän kirjoittamisen koulutusohjelman lehtori Tuomas Timosen mielestä ennen oli ja ei ollut paremmin. Siitä, miksi taidekritiikkiä on olemassa, ei hänen muistikuviensa mukaan juuri puhuttu silloinkaan, kun hän itse opiskeli Teatterikorkeakoulussa vuosina 1998–2004.
Mutta oli aiheesta sentään jotakin puhetta, eikä kritiikin olemassaoloa tai tehtävää kyseenalaistettu.
Timosen opiskeluaikana kritiikistä puhuttiin erityisesti epätasa-arvoisten kokemusten, jopa katkeruuden kautta. Päänvaivaa aiheutti se, miksi kriitikot kävivät katsomassa joidenkin opinnäytetöitä, mutta eivät toisten. Nyt tuotakaan keskustelua ei ole, sillä kriitikot eivät käy katsomassa kenenkään opinnäytetöitä. Kritiikin käsittely ei myöskään kuulu dramaturgian opetussuunnitelmaan.
Timonen on huomannut, että monet nykyopiskelijat puhuvat kritiikistä vähätellen, vain yhden ihmisen mielipiteenä. Hän pitää käsitystä erikoisena etenkin dramaturgian opinnoissa, joissa puretaan ja analysoidaan näyttämöteosten taustoja ja rakenteita. Ei kukaan siinä yhteydessä kyseenalaista sitä, voiko teoksista sanoa jotakin yleisellä tasolla kiinnostavaa, Timonen sanoo.
”Minkä takia dramaturgilla olisi kykyä analysoida teosta vailla omaa intressiä, mutta kriitikon kyky analysoida teosta ja arvottaa sitä olisi aina jotenkin mielivaltaista?” hän kysyy.
Kaikki dramaturgian opiskelijat eivät tietysti jaa käsitystä kritiikistä mielivaltaisena. Teosten analysoimiseen keskittyvät opinnot voivat lisäksi tuottaa erinomaisia kriitikoita: koulutusohjelmassa on opiskellut esimerkiksi Helsingin Sanomiin poikkeuksellisen näkemyksellisiä elokuvakritiikkejä kirjoittava Maija Alander.
Mutta Timosen mukaan asennemuutos on havaittavissa yleisellä tasolla. Hän on miettinyt, onko muutos yhteydessä siihen, että ylipäätään varotaan arvottamista. Opetuksessa ja palautteenannossa pyritään Timosen mukaan siihen, että opettajat eivät arvottaisi opiskelijoiden töitä – ne kun ovat vasta harjoituksia. Myös opiskelijoiden puheissa näkyy hänen mukaansa toive, että kaikki taide olisi samanarvoista ja kaikki taiteilijat yhtä lahjakkaita, taitavia ja arvostettuja.
Opiskelijoille ei pitäisi luoda virheellistä käsitystä, että kaikki ovat valmistuessaan yhtä valmiita taiteilijoita.
”Tässä ajassa on sellaista, että osaamisen arvottaminen tai edes sen vaatiminen koetaan herkästi jotenkin stressaavana tai vääränä”, hän sanoo. ”Omasta näkökulmastani tuntuu epärealistiselta, että kilpailu tai kysymys lahjakkuudesta pystyttäisiin poistamaan tällaisella alalla, jossa pyritään esille tekijänä – omalla persoonalla, omalla näkökulmalla ja omalla nimellä.”
Asia on vähän vaiettu, Timonen sanoo, mutta opiskelijoille ei pitäisi luoda virheellistä käsitystä, että kaikki ovat valmistuessaan yhtä valmiita taiteilijoita. Häntä mietityttää sekin, minkälaisiin käsityksiin taidekritiikistä johtaa se, jos kaikkien ajatellaan olevan samalla viivalla.
Taiteen laajemman merkityksen kannalta kysymys on painava.
”Jos taidekenttä alkaa itse tuottaa puhetta, että kaikki ovat yhtä hyviä ja kritiikki on vain jonkun mielipide, niin sehän on samalla viesti, että kenen tahansa tekemä taide on yhtä hyvää. Se on epärealistista ja vie ammattitaiteilijan työltä pohjan. Se on myös ymmärtämättömyyttä sitä kohtaan, että taiteen tekijän pitää osata jotakin.”
Välillä on oltava ilonpilaaja
Myös Tampereen yliopiston teatteritaiteen professori, Nätyllä opettava Pauliina Hulkko on tehnyt Teatterikorkeakoulussa maisterin ja tohtorin tutkinnot. Kritiikki vaikutti osaltaan siihen, että hänen tiensä kävi teatterin maailmaan. Hulkko innostui teatterista kirjoittamalla siitä taidekritiikkikurssilla osana opintojaan Oulun yliopistossa. Aihe on hänelle yhä tärkeä.
Hulkon kokemus Teatterikorkeakoulun opinnoista 1990-luvulta on se, että kritiikkiä arvostettiin ja se käsitettiin laajasti yhteiskunnallisena puheena taiteesta. Hän muistelee, että kritiikki myös nähtiin elimellisenä osana taidekenttää.
”Opiskeluaikanani yleisymmärrys oli, että meistä (teatterin tekijöistä) kirjoitetaan ja tekemisiämme käsitellään. Siis toisin sanoen, että sillä, mitä me teemme, on väliä. Tiettyjä kriitikoita vihattiin, mutta vallalla oli ajatus, että oltiin kriitikoiden kanssa samassa veneessä, taiteen puolella.”
Kritiikki antoi merkitystä myös omalle tekemiselle.
Tampereen Nätyn nykyopiskelijat puhuvat taidekritiikistä yleisellä tasolla hyvin kriittisesti, Hulkko sanoo. Arvosteluille jopa vähän naureskellaan. Toisinaan sille on syytä – taidepuheen ja kritiikin taso esimerkiksi Aamulehdessä on Hulkonkin mielestä heikentynyt, ja arviot ovat hänestä liian usein epäanalyyttisiä, jopa takaperoisia.
Hulkko ylistää vapaana kirjoittajana toimivan Hanna Helavuoren teatterikritiikkejä ja kehuu myös Tampereella toimivaa Kulttuuritoimitusta, mutta kaipaa isojen lehtien panosta. Mitä enemmän laadukas taidekritiikki korvautuu esimerkiksi puffijutuilla ja henkilövetoisilla artikkeleilla, sitä vähemmän kritiikin roolia ymmärretään.
Monille opiskelijoille jo ajatus siitä, että tulee taiteilijana määritellyksi kritiikissä ulkoisen katseen kautta, on vieras, Hulkko sanoo. Hiljattain eräs opiskelija oli häkeltynyt kovasti saamastaan maininnasta kritiikissä. Vaikka kritiikki oli positiivinen, se oli ”mennyt kroppaan”.
Hulkko toivoisi taidekritiikin käsittelylle omaa paikkaa Nätyn opintosuunnitelmasta, esimerkiksi työelämätaitoja käsittelevällä opintojaksolla. Nykyisellään Hulkko puhuu kritiikistä opiskelijoiden kanssa silloin, kun tilanne on sopiva. Kritiikin roolista ja ylipäätään taiteen merkityksestä yhteiskunnassa on hänen mielestään välttämätöntä puhua opinnoissa, koska näyttelijä on yhteiskunnallinen vaikuttaja.
Kritiikin roolista ja ylipäätään taiteen merkityksestä yhteiskunnassa on välttämätöntä puhua opinnoissa, koska näyttelijä on yhteiskunnallinen vaikuttaja.
Myös palautteen vastaanottamiseen pitää kasvaa opintojen osana. Hulkko pitää erityisen tärkeänä sitä, että näyttelijä pystyisi erottamaan kritiikeissä oman henkilönsä tehdystä työstä ja roolista.
On hyvä, että palautteen antamisen kulttuuri on tervehtynyt ja viisastunut, Hulkko sanoo. Enää ei ajatella, että murskapalaute tuottaisi parhaan lopputuloksen. Nätyn opetuksessa opettaja ei ensimmäisenä vuonna kerro opiskelijalle lainkaan, kuinka näkee tämän ulkopuolelta, vaan ainoastaan ehdottaa suuntaa tekemiselle. Vasta toisena tai kolmantena vuonna palaute menee syvemmälle.
Hulkko myöntää olleensa pitkään liian varovainen kriittisen palautteen antamisessa. Vasta viime vuosina hän on oppinut antamaan palautetta, jonka viesti on ollut se, että opiskelija on päästänyt itsensä liian helpolla. Sittemmin hän on alkanut antaa kriittistä palautetta rohkeammin, sillä hän on huomannut, että liiallinen varovaisuus kääntyy itseään vastaan. Nuorilla on hienoja ideoita, mutta ei kokemusta, Hulkko painottaa. He kaipaavat kokeneemman näkemystä.
Palautteen vastaanottamiseen kasvaminen on tiiviissä yhteydessä kritiikin käsittämiseen laajemmin. Vain puhumalla kritiikin merkityksestä ja altistumalla sille itse opiskelijat voivat valmistua osaksi maailmaa, jossa kritiikki on elimellinen osa taiteen elonkehää, Hulkko sanoo.
”Kun opettajat yrittävät sopeutua eri sukupolven ajatusmaailmaan, he alkavat herkästi myötäillä. Mutta jos nuoret saavat meiltä vain myötäilyä, he menevät aivan sekaisin. Välillä pitää olla se ikävä tyyppi. Ilonpilaaja, joka perustellusti moittii, korjaa ja vetää rajoja. Ja se on täysin mahdollista tehdä pedagogisesti ilman, että tuhoaa ihmistä”, hän sanoo.
Kritiikki on elimellinen osa taiteen elonkehää.
Onko sana ’kritiikki’ liian negatiivinen?
Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun opetuksesta vastaava varadekaani Rasmus Vuori jakaa huolen julkisen taidekritiikin vähentymisestä – ja kritiikin vähentymisen vaikutuksesta siihen, miten taideopiskelijat kritiikkiä hahmottavat.
Vuori on itse toiminut vuosikymmenien ajan teatterin parissa, ja on nähnyt, kuinka ensi-illoissa käyvien kriitikoiden määrä on romahtanut. Se kertoo taiteen merkityksen pienentymisestä julkisessa keskustelussa.
”Itse lukisin mieluiten sellaista kritiikkiä, joka linkittää asioita yhteen ja toimii osana isompaa keskustelua. Mutta ammatikseen kritiikkejä kirjoittavien määrä on niin vähäinen. Hyvä, jos on edes yksi kritiikki jostakin esityksestä. Silloin dialogia ei synny, ja kulttuurin arvostus katoaa”, hän sanoo.
Vuori pitää juuri dialogia kritiikin tärkeimpänä tehtävänä. Se lisää ymmärrystä yleisön, tekijän ja kriitikon välillä – tai taidekorkeakoulun kontekstissa palautteen antajan ja opiskelijan välillä.
Vuori vakuuttaa, että Aalto-yliopistolla taidekritiikkiä pidetään opetuksen suunnittelussa tärkeänä ja oppimisen kannalta oleellisena. Omaa taidekritiikkiin liittyvää kurssia ei kuitenkaan ole.
Kritiikkiä ei pidä pelätä, eikä myöskään epäonnistumista. Ilman niitä ei voi kehittyä, Vuori painottaa.
Kritiikki näkyy monella opetusjaksolla palautetilaisuuksien ja -keskustelujen muodossa. Vuori huomauttaa, että kurssiarvosanat annetaan Aalto-yliopistolla yleensä oppimisen prosessista eikä taiteellisesta ilmaisusta. Voiko tämä johtaa ajattelemaan, että kaikki ilmaisu olisi yhtä hyvää?
Viime vuosina Vuori on huomannut, että osa opiskelijoista on alkanut vieroksua sanaa ”kritiikki”, koska siihen liittyy kielteisiä mielleyhtymiä. Tämän vuoksi myös osa opettajista on alkanut puhua ”palautteen antamisesta”.
”Omasta mielestäni kritiikkisanan välttäminen on turhaa. Kyllähän kritiikki on oikein tehtynä rakentavaa”, Vuori sanoo.
Opiskelijat ovat Vuoren mukaan muutenkin nykyisin enemmän varuillaan ja huomauttavat herkemmin, jos jokin ei ole kivaa.
”Taiteilijana pitäisi kestää sen toteamista, että jokin ei toiminut. Se kuuluu oppimisprosesseihin. Jos jatkuvasti juhlitaan onnistumisia, ei voi oppia mitään.”
Kritiikkiä ei pidä pelätä, eikä myöskään epäonnistumista. Ilman niitä ei voi kehittyä, Vuori painottaa. Kritiikin antaminen opintojen osana vaatii kuitenkin pedagogista otetta.
Aalto-yliopistolla kritiikkitilaisuuksia varten on käytössä kirjallinen ohjeistus opiskelijoille ja opettajille. Ohjeessa korostetaan tilaisuuden moniäänisyyttä ja tasapuolisuutta. Yksi ohjeeseen kirjattu tavoite on myös ”oppia ammattialan arviointidialogia”.
Vuoren mielestä on hyvä, että nykyisin puhutaan niin paljon oppimiselle turvallisesta tilasta, koska turvallisessa ympäristössä opiskelijat uskaltavat vastaanottaa kritiikkiä ja antaa sitä toisilleen. Vuoren mielestä esimerkiksi ryhmämuotoinen vertaiskritiikki on oiva tapa murtaa hierarkioita ja kasvattaa ymmärrystä eri näkökulmista.
”Silloin päästään yleensä ilmapiiriin, jossa ei ole katastrofi, jos jokin juttu ei ole onnistunut. Kun ei onnistu, täytyy vain purkaa se, mistä syystä se juttu ei mennytkään toivotulla tavalla.”
Tämä pitäisi muistaa myös opintojen jälkeen. Epäonnistuminen ei ole pahasta – eikä asiallinen kritiikki. Virheistä oppii. Tärkeintä on se, mitä virheen jälkeen tapahtuu. Vuori siteeraa Miles Davisia: It’s not the note you play that’s the wrong note – it’s the note you play afterwards that makes it right or wrong.
Jos taidekritiikkiä ei ole, siitä on vaikea puhua
”Silloin kun lehdissä oli enemmän kritiikkiä, ihmisillä oli enemmän kykyä lukea sitä”, sanoo Turun ammattikorkeakoulun Taideakatemian kuvataiteen koulutus- ja tutkimuspäällikkö Taina Erävaara. Kun kritiikkiä oli enemmän, oli myös luontevampaa käsitellä sitä osana opetusta.
Taideakatemiassa voi opiskella kuvataiteita, esittäviä taiteita, musiikkia ja media-alaa. Kuvataiteen koulutuksessa pidettiin taidekritiikki-aihetta niin tärkeänä, että Erävaaran johdolla koulutus järjesti kanssani etäkeskustelun, johon osallistui yhdeksän opettajaa.
Erävaaran mukaan julkista taidekritiikkiä sivutaan Taideakatemian kuvataiteen opetuksessa useilla kursseilla, erityisesti osana nykytaiteen historian ja teorian opintoja. Omaa kurssia aiheesta ei kuitenkaan ole. Erävaara kertoo itse pitäneensä aikanaan Taideakatemialla taideanalyysikurssia, jossa puhuttiin kritiikistä. Nykyisin opiskelijat toivovat ennen kaikkea henkilökohtaista palautetta, eivät niinkään puhetta kritiikistä ilmiönä.
Keskustelussa selviää, että kuvataiteen koulutuksen opettajista moni haluaisi, että kritiikkipuhetta olisi opetuksessa enemmän ja suunnitelmallisemmin. Mutta kun julkinen kuvataidekritiikki hupenee vuosi vuodelta, se katoaa myös puheista, huomauttaa valokuvataiteen lehtori Jenni Haili. Myös taidegrafiikkaa opettava Laura Miettinen kertoo kaipaavansa aikaa, jolloin kritiikki herätti keskustelua. Ja vaikka kritiikin kysymyksiä nykyisinkin sivuttaisiin toisinaan osana opetusta, kuvataidekritiikin seuraamiselle ei ole kanavaa valmistumisen jälkeen, hän sanoo. Jos joku yksittäinen kritiikki joskus ilmestyykin, siitä ei keskustella esimerkiksi lehtien kommenttikentässä. Eikö taide kiinnosta, vai ovatko kritiikit liian mitäänsanomattomia?
Kuvataiteen koulutuksen opettajista moni haluaisi, että kritiikkipuhetta olisi opetuksessa enemmän ja suunnitelmallisemmin.
Nykytaiteen lehtori, kuvataiteilija ja tutkija Henna-Riikka Halonen nostaa esiin vaihtoehtomediat kuten Editin ja Mustekalan, joissa laadukasta kuvataidekritiikkiä vielä tehdään. Halonen on itse valmistunut Kuvataideakatemiasta tohtoriksi ja tutkinut sitä, miten taiteelliset käytännöt kytkeytyvät kieleen. Oman kiinnostuksena pohjalta hän puhuu Taideakatemian opiskelijoiden kanssa esimerkiksi siitä, miten tietyt valtasuhteet määrittävät puhetta taiteesta.
Halonen teki maisterintutkintonsa Goldsmiths-yliopistolla Lontoossa. Siellä puhe taiteesta oli täysin erilaista kuin täällä, hän sanoo. Kriittistä ajattelua ja puhetapaa painotettiin kaikessa. Kuvataideopintojen osana oli kokonainen Critical studies –opintojakso, joka keskittyi siihen, mitä taide yhteiskunnassa on ja miten siitä kirjoitetaan.
”Olen yrittänyt tuoda sitä ajattelua tänne ja haastaa ajatusta, että taidekritiikki olisi vain jotakin lannistavaa ja vain jonkun mielipide. Se on laajempi asia, joka voi antaa itselle lukijana tai tekijänä yllättäviä uusia tulkintoja.”
Sekä Halonen että kuvanveiston lehtori Eero Merimaa huomauttavat, että Suomessa on myös tietynlaista haluttomuutta puhua toisten taiteilijoiden teoksista. Vertaiskritiikin perinnettä ei ole, he sanovat.
Merimaa muistaa omista maisteriopinnoistaan Aalto-yliopistolta yli kymmenen vuoden takaa Max Ryynäsen vetämän kritiikkipraktikumin, kokonaisen pienen kurssin, jolla puhuttiin taidekriikistä ja tehtiin sitä itse kanssaopiskelijoiden töistä.
”Tekijän näkövinkkelistä on aika jännä juttu kirjoittaa toisen taiteilijan työstä. Koin, että siitä oli pidemmälle vietyä hyötyä kuin palautekeskusteluilla ja ryhmäkeskusteluilla. Se avasi omaa ajatteluani siitä, mikä on taiteilijan ja tekijän näkökulma koko kritiikin ideaan”, hän sanoo.
Tekijän näkövinkkelistä on aika jännä juttu kirjoittaa toisen taiteilijan työstä.
Merimaa korostaa, että opiskelijoiden suhde kritiikkiin on muuttunut, koska kritiikin suhde taidemaailmaan on muuttunut. Kritiikki näkyy vähemmän.
”Meidän [opettajien] sukupolvi on kokenut ajan, jossa kriitikoilla oli paljon valtaa. Varmaan ajattelemme asiasta eri tavalla kuin uudet sukupolvet. Nyt kritiikin hahmottaminen osana taidekenttää on ihan toisenlaista.”
Myös Taideakatemian kuvataiteen koulutuksen opetussuunnitelmasta vastaava yliopettaja Ismo Luukkonen sanoo huomanneensa, että nykyisin yhteiskunnallisesti suuntautuneiden opiskelijoiden intohimo kohdistuu kritiikin kysymysten sijasta herkemmin muuhun, esimerkiksi aktivismiin.
Maalauksen opettajan, kuvataiteilija Kati Immosen suhde kritiikkiin on muotoutunut omien näyttelyiden kritiikkien jännittämisestä. Sen vuoksi hän on pohtinut yleisemmälläkin tasolla taiteilijan suhdetta kritiikkiin. Immonen kertoo pitävänsä keskustelua taiteen sanallistamisesta ja tietynlaisesta itsensä etäännyttämisestä tärkeänä.
”Taiteilijat ottavat kritiikin usein hyvin henkilökohtaisesti. Olisi hyvä päästä opinnoissakin laajempaan puheeseen esimerkiksi siitä, miksi jokin kritiikki on kirjoitettu jollakin tietyllä tavalla.”
Immonen printtaa kiinnostavia kritiikkejä oppilaitoksen ilmoitustaululle – silloin harvoin, kun sellaisia ilmestyy. Hän huomauttaa, että ruotsinkielisessä mediassa, erityisesti Hufvudstadsbladetissa, on toisinaan yhä loistavaa kuvataidekritiikkiä.
Omaan työhön liittyvän kritiikin lukemisesta Immoselle on jäänyt opiskeluajoiltaan mieleen Turun piirustuskoulun rehtorin Ismo Kajanderin neuvo: Älkää antako kritiikin valua kuin vesi hanhen selästä. Jos joku on viettänyt aikaa teoksenne äärellä ja kirjoittanut siitä, kritiikkiä kannattaa ihan oikeasti pohtia ja analysoida.
Älkää antako kritiikin valua kuin vesi hanhen selästä.
Joku toinen voi todella ajatella toisin kuin sinä
Toivoa kritiikin ja kritiikkipuheen piristymisestäkin on.
Kuvataideakatemian Nykytaiteen historian ja teorian kandiohjelman opiskelijat huolestuivat kuvataidekritiikin tilasta niin, että perustivat viime vuonna siihen keskittyvän Nyyh-verkkolehden. Julkaisun perustaminen ei kuulunut opintoihin vaan oli opiskelijoiden itsenäinen aloite.
Kolme vuotta sitten perustetussa kandiohjelmassa käsitellään laajasti taiteesta kirjoittamista. Nykytaiteen tutkimuksen professori Riikka Haapalaisen vetämän ohjelman kursseja ovat esimerkiksi Taidekritiikin historia ja teoria, Nykytaiteesta kirjoittaminen (1 ja 2), Julkaiseminen sekä Taiteen välittäjyys ja instituutiot. Niissä kaikissa käsitellään taiteesta kirjoittamista ja kritiikkiä. Lisäksi ohjelmassa tutustutaan kuvataiteilijoiden taiteelliseen prosessiin. Myös kuvataiteilijoiksi opiskelevat voivat osallistua osaan koulutusohjelman kursseista.
”Koko koulutusohjelman lähtökohtana oli, että taiteen historian ja teorian opiskelijat opiskelevat yhdessä taiteilijoiden kanssa, jolloin muodostuu synergiaa ja avautuu näkökulmia”, Haapalainen sanoo.
Haapalainen on itse aikoinaan kirjoittanut taidekritiikkiä Iltalehteen. Hän opiskeli taidehistoriaa Helsingin yliopistolla 1990-luvulla ja muistaa taidekritiikkikurssin sekä omasta oppiaineestaan että estetiikan laitokselta. Kyseisiä kursseja ei hänen tietääkseen enää järjestetä, ainakaan lähiopetuksena.
Haapalainen on innoissaan uudesta verkkolehdestä, mutta huolissaan siitä, miten opiskelijat rahoittavat kirjoittamisensa valmistumisen jälkeen.
”Taiteesta kirjoittaminenhan on prekaariala”, hän sanoo. ”Mutta taiteen kenttään pitää kuulua julkinen keskustelu. Koko taidekritiikkihän on luotu, jotta taidekysymyksistä keskustellaan julkisesti. Sitä kautta myös arvioidaan, mikä on kiinnostavaa taidetta juuri nyt.”
Jos taidejournalismi muuttuu vain puffijutuiksi, taiteen yhteiskunnallinen merkitys hämärtyy ja sen taidesisältöjen sanallistaminen katoaa. Lisäksi paikallinen taidekeskustelu häviää kokonaan, kun harvat kritiikit monistetaan. Ihmiset etääntyvät kuvataiteesta väistämättä, Haapalainen sanoo.
Haapalainen ei haikaile 50 vuoden takaiseen aikaan, jossa ”kerrottiin mitä on hyvä taide ja mitä huono taide”. Sen sijaan hän kaipaa yhteyksien, suhteiden ja taiteen merkityksen pohdintaa. Hän näkee kritiikin myös taiteen kanssakatsojuuden muotona.
”Ja taiteilijalle itselleen kritiikki on lahja, koska se sitoo oman praktiikan laajempaan kehykseen, tuo julkisen tunnustuksen ja antaa palautetta omasta työstä. Jos kritiikin pystyy ottamaan vastaan, se voi kehittää omaa taiteellista ajattelua.”
Taiteilijalle itselleen kritiikki on lahja, koska se sitoo oman praktiikan laajempaan kehykseen, tuo julkisen tunnustuksen ja antaa palautetta omasta työstä.
Kandiohjelmassa nykytaiteen historian ja teorian opiskelijat oppivat ymmärtämään taiteilijan työn käytäntöjä ja reunaehtoja. Näin heillä on paremmat työkalut kirjoittaa siitä.
Kuvataiteilijoiksi opiskelevat puolestaan oppivat ymmärtämään taiteen sanallistamista ja erilaisia lähestymistapoja. Taiteilija ei voi käsittää omasta työstään kuin osan, Haapalainen muistuttaa.
Pelkästään tämä havainto on hänen mielestään ensiarvoisen tärkeä, jos aikoo työskennellä taiteilijana.
”Jos taiteilija on onnekas ja saa lehtikritiikin jossain vaiheessa omaa praktiikkaansa, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että joku toinen todellakin ajattelee toisin ja kirjoittaa eri näkökulmasta kuin oli itse työstään ajatellut.”
Kirjoittaja on tanssiin erikoistunut kriitikko, toimittaja ja kirjailija.
