Kirjoitan tällä haavaa todennäköisesti viimeistä kolumniani Kritiikin Uutisiin. Taustalla vaikuttavat maaliskuussa julkaistut Opetus- ja kulttuuriministeriön leikkauslistat. Näiden kulttuurileikkausten myötä myös tätä julkaisua hallinnoiva Suomen arvostelijain liitto ry menetti koko valtion rahoituksensa.
Leikkauslistat tulivat valitettavan tutuiksi myös musiikkialan luottamustoimissani, joista vetäydyin toukokuussa. Suomen Musiikintekijöiden Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitus laski nollaan ja Music Finlandin romahti peräti 125 000 € viime vuoden tasosta (tämän lisäksi Työ- ja elinkeinoministeriö leikkasi koko 200 000 € Music Finland -rahoituksensa).
Näin valtioneuvostossa toimitaan, vaikka ”Vahva ja välittävä Suomi” -hallitusohjelman kulttuurikirjauksissa lukee sanasta sanaan seuraavasti: ”Edistetään suomalaisen taiteen, kulttuurin ja luovien alojen kansainvälistymistä parantamalla Creative Finlandin toimintaedellytyksiä yhteistyössä ulkoministeriön kanssa. Suomalaisen taiteen sekä luovien alojen yritysten kansainvälistymisen edellytyksiä parannetaan ja kulttuurialan roolia maakuvatyössä vahvistetaan. Kehitetään kasvua vauhdittavia malleja av-alalle sekä muille toimialoille, kuten kirjallisuuteen ja musiikkiin.”
Ministeri pudisteli päätään ja valitteli, ettei tieto leikkauksista ollut häntä tavoittanut.
Music Finlandin tuorein leikkaus tuli yllätyksenä muun muassa opetusministeri Anders Adlercreutzille, joka vielä huhtikuun alussa järjestetyssä musiikkialan kuntavaalipaneelissa väitti virheellisesti, ettei hallitus ole leikannut musiikkiviennistä. Tuotuamme esiin todelliset leikkausmäärät ministeri pudisteli päätään ja valitteli, ettei tieto leikkauksista ollut häntä tavoittanut. Ymmärrän sinänsä hyvin opetusministerin haasteet, varsinkin kun valtion talouden sanelemat armottomat säästöpaineet koskettavat mitä suuremmissa määrin hänen omaa hallinnonalaansa. Silläkin suunnalla kunnianhimoiset hallitusohjelmakirjaukset ovat valitettavan kaukana hallituksen reaalipolitiikasta.
Tiede- ja kulttuuriministeri Mari-Leena Talvitie vakuutti samaisessa vaalipaneelissa, ettei hänen ministeriönsä leikkaukset ole kohdistuneet lainkaan kiertuetoimintaan. Todellisuudessa esimerkiksi Suomen Jazzliitto ry joutui nimenomaisten leikkauksien takia perumaan Jazzliiton kiertuetoiminnan vuodelta 2025, samaan tapaan kuin Suomen Kansanmusiikkiliitto. Yksistään nämä leikkaukset vaikuttavat välillisesti useiden kymmenien kulttuurialojen freelancereiden työllistymismahdollisuuksiin sekä livemusiikkitarjontaan ympäri Suomea. Todellista vaikutusarviointia ei ministeriössä tai ainakaan ministerikabinetissa ole selkeästi tehty, kun edes vastuuministeri ei ole leikkausten välittömistä seurauksista perillä.
• • •
Vaikka kulttuurialojen järjestökenttä on osoittanut varsin johdonmukaista kritiikkiä hallituksen leikkaustoimenpiteitä kohtaan, niin rakentavia ratkaisuehdotuksia ei ole juuri esitetty. Retoriikaksi on muodostunut lähinnä Sakset seis -mentaliteetti.
Ajatus siitä, että kulttuurialoilla voitaisiin tässä julkisen talouden paineessa jatkaa business-as-usual-vaihteella, on lähes yhtä harhainen kuin hallituksen visio siitä, että kasvua kulttuurialoille kyettäisiin synnyttämään yksin leikkaamalla eikä investoimalla. Niin kuin edellisessä kolumnissani toin esiin, kulttuurialoilla on jo vanhastaan aivan liian sirpaleinen ja laaja järjestöinfra, jonka rahoituksesta myös leijonaosa on tullut valtiolta. Minulle on itsestään selvää, että maamme ikäpyramidilla ja valtiontalouden näkymällä kulttuurialan nykyrakenteita ei voida nykymallein jatkaa, hallituspohjasta riippumatta.
Kulttuurialan nykyrakenteita ei voida nykymallein jatkaa, hallituspohjasta riippumatta.
Samantyyppisiä ajatuksia oli noussut esiin jo kymmenisen vuotta sitten Jaakko Kuusiston johdolla toimineen asiantuntijatyöryhmän VOS-keskusteluissa. Edistyksellisistä tarkoitusperistään ja visioista huolimatta uudistuksesta muodostui VOS-edunvalvojien loputtomien iltalypsyjen takia valitettavan rampa ja ryhditön esitys. Myös edesmennyt Kuusisto itse valitteli jälkeenpäin, ettei esitys juurikaan kohentanut kulttuurin vapaan kentän freelancereiden asemaa, vaikka tämä hänen missionsa alun perin nimenomaan oli. Jos Kuusisto olisi saanut pitää päänsä, voisi syystäkin spekuloida, olisiko korona-ajan tukipolitiikka näyttäytynyt kulttuurialojen freelancereiden näkökulmasta astetta armollisempana.
Uskon, että iso osa kulttuurialan sisäisestä näköharhasta selittyy kulttuurialojen rahoitusjärjestelyistä, jotka painottuivat vuosikymmenien ajan Veikkaus-pottiin. Uhkapelaaminen kulttuurin rahoituslähteenä ei ollut kestävä, mutta muutos tuli rysähtäen, vieläpä keskellä koronakurimusta. Rysähdystä pehmensi Sanna Marinin hallituksen kompensaatio tieteen, taiteen ja kulttuurialan edunsaajille, jonka se teki kovan julkisen paineen alla syksyllä 2021 ja toistamiseen syksyllä 2022.
Pyhän hallitusvihan keskellä nyt herkästi unohdetaan, että Veikkaus-lovi periytyi todellisuudessa jo Marinin hallitukselta Orpon hallitukselle, koronapandemiassa paisuneen valtionvelan ohella. Vaikka kulttuurin kokonaisrahoituksesta keskustellessa liikutaan valtionbudjettia ajatellen desimaalin pyöristystasolla, ymmärrän toisaalta myös hallituspuolueiden sopeutuspaineet toimialaan katsomatta. Kun kulttuurin ja taiteen yhteiskunnallinen asema on jo vanhastaan heikko, niin leikkauslistojen painottuminen kulttuuriin on poliittisesti paljon helpompaa perustella äänestäjille kuin soten tai vanhuspalveluiden kohdalla konsanaan. Mutta kaiken järjen mukaan leikkausten pitäisi perustua sekä vaikutusarvioihin että hallitusohjelmatavoitteisiin, mistä ollaan nyt kaukana.
• • •
Huomaan ihan vastaavia valuongelmia myös esimerkiksi Yleisradion julkisen keskustelun kohdalla. Yle-leikkauksia on sekä kritisoitu, että puolusteltu poliittisilla areenoilla miltei kokonaan kulttuuri sivuuttaen. Näin siitäkin huolimatta, että esimerkiksi omalle ammattikunnalleni eli suomalaisille musiikintekijöille ja muusikoille sekä meitä edustaville Teostolle ja Gramexille Yleisradio on yksittäisenä asiakkaana ylivoimainen taloudellisessa merkittävyydessään.
Yle-leikkauksia on sekä kritisoitu että puolusteltu poliittisilla areenoilla miltei kokonaan kulttuuri sivuuttaen.
Eli Ylen taloutta ja toimintakykyä ruotiessa tulisi tunnustaa julkisen mediatalon valtava merkitys kulttuurielinkeinoon ja punnita tarkkaan leikkausten välillisiä seurauksia kulttuurialan ammattilaisten ja yrityskentän toimintakyvyssä, jotka säteilevät suoraan myös maamme työllisyyteen ja verotuloihin. Nythän tällaista Yle-keskustelua ei olla juurikaan käyty, ainakaan poliittisilla alustoilla.
Huolellisempaa vaikutusarviointia kannattaisi toki tehdä myös Ylen päässä. Jos ja kun Ylen ohjelmavirrasta katoaa kulttuuridiversiteetti siinä määrin kuin viime kuukausien erilaiset ohjelmien lopetuspäätökset antavat ymmärtää, niin nousee väistämättä kysymys, missä määrin Yle enää noudattaa sille laissa määriteltyjä velvoitteita. Talouspaine ja sopeutuspäätökset kun eivät voi olla ristiriidassa Ylen kulttuuripoliittisten velvoitteiden kanssa.
Missä määrin Yle enää noudattaa sille laissa määriteltyjä velvoitteita?
Mitä kapeammiksi ja valtavirtaisemmiksi Ylen musiikkivirta muodostuu, sitä vähemmän kysyntää myöskään liveareenoilla on luvassa marginaalisempien genrejen ammattilaisille, mikä kiihdyttää entisestään toimialan polarisaatiokehitystä. Kaupalliset mediatalot eivät tule lähtökohtaisesti radioaalloillaan kulttuuripoliittista arvokuilua korjaamaan, eikä se ole niiden tehtäväkään. Ainoita ilonpilkkuja radioaaltojen alati pimenevään kehitykseen on tarjonnut muuan Radio Helsinki, jonka kuuluvuus kattaa tätä nykyä jo lähes koko valtakunnan. Tällaisella musiikin edistämistoiminnalla on toki hintalappunsa. Mutta jos ja kun kulttuurityö radioaalloilla säteilee diversiteettiin ja sen ammattilaisten työllisyyteen sekä koko ekosysteemiin, niin ehkäpä tämä hinta olisi kuitenkin maksamisen väärti.
Merkittävästi suurempaa harkintaa ja vaikutusarviointia peräisin kaiken kattavasti koko suomalaiselta yhteiskunnalta. Sisäiset arvovaltataistelut ja omaan napaan tuijottelu eivät nosta Suomea tai sen kansalaisia kurimuksesta. Nyt jos koskaan olisi aika rakentaa siltoja eikä rikkoa niitä.
• • •
Markus Nordenstrengin aiemmat kolumnit Kritiikin Uutisissa:
Kulttuurin iso liekki hiipuu puhallellessa vain omiin hiiliin (5.3.2025)
Tekoäly kuivattaa ensin kulttuurin ja sitten planeetan (16.12.2024)
Jäähyväiset kulttuuriyllätyksille (14.11.2024)
Kulttuuri meni pesuveden mukana (26.9.2024)
Markus Nordenstreng on helsinkiläinen pitkän linjan musiikintekijä, muusikko ja kulttuurivaikuttaja.
