Artikkeli on ilmestynyt Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2015.

SUOMALAINEN KESÄYÖ suggestiivisimmillaan tuntuu kehittävän jotakin sairautta, näkymätöntä ja kohtalokasta tautia, jonka verkkoihin pieni ihminen ennen pitkää nääntyy. Silloin saattaa tuntea olevansa kuin romaanihenkilö japanilaisen kirjailijan Yasushi Inouen (1907–1991) pirullisissa pauloissa.

Tällaisissa tunnelmissa ja tilanteissa ihmisäly on kuin haarukka, jossa on liian suuret piikinvälit, ja näistä väleistä työntyy sisään se paksu, musta ja määrittelemätön paha. Pahaenteinen, painostava hiljaisuus päättyy Inouen henkilöillä usein väistämättömään tuhoon ja kuolemaan. Inoue on käsitellyt inhimillisen kärsimyksen teemaa yleisemminkin, ja tätä tuskallista juonnetta ovat siivittämässä riuduttavat rakkauskertomukset:

”Eräänä tuulisena huhtikuun päivänä saapui äitiä tapaamaan nuori nainen lapsi sylissään. Päästyään vierashuoneeseen nainen pani lapsen vuodekomeroon, ja kun äiti astui sisään tuomaan teetä, hän näki suureksi hämmästyksekseen, että nainen oli vetämässä ylleen yöpaitaa jonka hän oli ottanut kädessään olleesta korista. Nainen oli tietenkin mielisairas. Saimme myöhemmin selville, että vuodekomerossa makaava aliravittu pienokainen oli isäni ja tuon naisen lapsi.”

Pidättyvyys ja luottamus

En ole varsinaisesti japanilaisen kirjallisuuden erikoistuntija, vaikka olenkin lukenut sitä paljon ja perehtyneesti. Kommenttini ovat siis melko vaistomaisia, mutta silti uskallan sanoa, että pidättyväisyys ja kaikkinainen ulkoinen niukkuus ja yksinkertaisuus ovat japanilaisen kirjallisuustekniikan voimakkaimpia piirteitä länsimaisesta näkökulmasta katsottuna.

Japanilainen ei lavertele, selittele, kuvaile pitkään tai piirrä pursuilevan runsaita kaaria kuten länsimaalainen, vaikka viime aikoina japanilaiset prosaistit ovat realistisilla romaaneillaan Takeshi Kaikon (1931–1987) tavoin lähestyneetkin huomattavasti eurooppalaista kertomakirjallisuusperinnettä. Eikä sovi unohtaa vuonna 2012 suomennettua uuden polven Haruki Murakamin hienoa teosta Norwegian Wood, jonka nimi juontuu The Beatlesin laulusta.

Tuntuu siltä, että ainakin vanhemman polven japanilainen kirjailijamestari luottaa äärettömästi lukijaan. Vanha kulttuuri on varmasti vähitellen tuottanut tämän jalon ja sivistyneen piirteen: kirjailijan luottamuksen ja toisaalta lukijan syvän ymmärryksen. Japanilainen teos pelaa tämän vuoksi usein ilman mutkikkaita selityksiä.

Romaani ”rakentuu lukijan päähän”: kirjailija luo tilanteen ja jättää yhdistelyn sekä rakentavan kokoamisen vastaanottajan iloksi. Sama asia pätee myös japanilaisen tankarunouden suhteen, ja lukijalta vaaditaan niin ikään vahvaa henkilökohtaista panosta, osallistumista runoprosessiin aktiivisesti.

Kirjailija luo tilanteen ja jättää yhdistelyn sekä rakentavan kokoamisen vastaanottajan iloksi.

Pienimuotoisuus ja tihkuvuus

Yasushi Inoue opiskeli Tokion yliopistossa ja oli jonkin aikaa toimittajana. Vapaaksi kirjailijaksi hän ryhtyi neljäkymmentä- ja viisikymmentälukujen taitteessa. Tuolloin Inoue voitti kuuluisan Akutagawa-kirjallisuuspalkinnon julkaistuaan peräkkäin pienoisromaaninsa Härkätaistelu ja Metsästyskivääri. Metsästyskiväärin lisäksi Inouen kolmesta novellista koottu suomennosvalikoima Erään väärentäjän elämä on nähnyt meillä päivänvalon, samoin proosateos Äitini tarina.

Inouen työt ovat pienimuotoisia. Kirjailija taitaa niukkuuden tekniikan ja rakentaa sen turvin yksinkertaiselta näyttävää, mutta hyvin intensiivistä ja äärimmilleen ladattua, tihkuvaa proosaa.

Metsästyskivääri (Weilin+Göös) on huippuesimerkki siitä, miten romaani ”rakennetaan lukijan päähän”. Se on kirjeromaani, joka satunnaiselta ja täysin yhdentekevältä tuntuvasta rauhallisesta alusta kehittyy todella traagiseksi ja dramaattiseksi, suorastaan pakahduttavaksi kertomukseksi.

Kirjan suomalaisessa laitoksessa on vain 75 sivua. Kirjailija, teoksen kehyksen minäkertoja, saa julkaisemansa runon perusteella postilähetyksen mieheltä, joka on tuntematon loppuun saakka. Lähetys sisältää kolme kirjettä kolmelta eri naiselta, ja kirjeiden vastaanottajana on ollut alun perin tämä yksi ja sama tuntematon mies. Naiset ovat miehen rakkauksia, jotka hän on hyljännyt ja jotka siksi ovat vuorotellen tappaneet itsensä.

Kirjeet peräkkäin asetettuina ja luettuina muodostavat teoksen hirveän, inhimillisesti katsoen varsin julman ja piinaavan murhenäytelmän. Kirjeet on sälytetty nyt kirjailijan ja lukijakunnan harteille, samoin julmat ihmiskohtalot ja tuska.

Yksinäisyys ja tuska

Kirjeitten tai päiväkirjojen käyttö romaanien rakennusmateriaalina on tuttua japanilaisilta kirjailijoilta. Tässä yhteydessä mieleen tulee eittämättä itsemurhaan kuolleen Osamu Dazain (1909–1948, syntyjään Shuji Tsushima) pääteos Ei enää ihminen, monessakin mielessä, mutta pitäydyn kuitenkin vain Inouessa, jonka proosassa pidättyvyys kantaa huikeita jännitteitä.

Kirjailija kirjoittaa lyhyellä ja kurinalaisella, sanomalehtimiesmäisellä tekniikallaan kaunista taideproosaa, jonka tasaisen pinnan alla risteilevät valtavassa puristuksessa olevat vesimassat täynnä rapujen levotonta rauhaa:

”Yöllä merelle antavan huoneemme puuluukut natisivat tuulessa, ja kun nousin keskiyöllä avaamaan ne jotta ääni lakkaisi, näin ulapalla kalastaja-aluksen, joka loimusi kuin nuotio. Ilmeisesti monta ihmishenkeä oli vaarassa, mutta meitä se ei hirvittänyt. Vain veneen kauneus järkytti meitä. Mutta kun olin sulkenut luukut, tunsin äkkiä ahdistusta. Avasin ne uudelleen, mutta vene oli palanut vedenrajaan enkä nähnyt kipinääkään – vain mustan vedenpinnan aavan, tyynen kalvon. […] Luultavasti näin avuttoman rakkautemme tuhon tuossa veneessä, joka paloi ja vajosi mereen kenenkään näkemättä. Vielä nytkin tätä kirjoittaessani näen mielessäni pimeydessä loimuavan veneen. Epäilemättä näin sinä yönä meren pinnalla rakkauden kalvaman naisen lyhyen, säälittävän kidutuksen.”

Ihmisten maailma on lohduton, yksinäinen, kammottava – ja kohtalo säälimätön, kuolemaan johtava. Tällainen maailma on tuskallinen helvetti, ja sen ylimpänä ohjaajana on useimmiten yksinäisyys, joka on Inouen novellistiikan kantavia virtoja.

Inouen tuotannossa on yllättäviä yhtymäkohtia eksistentialismiin.

Tyhjyys ja tuho

Kuu, vuori, yksinäisyys – tämä perinteinen japanilaisen tankarunouden rekvisiitta tulee toistuvasti esiin myös Inouen töissä. Öinen, kalsea kuu on illuusiottoman sielun oivallinen peili; samoin tiheä yö kuvastanee inhimillistä tuskaa, joka meissä jokaisessa piilee ja aiheuttaa raatelevaa kipua tai synnyttää julmuuksia ja arpeutumattomia haavoja. Yksinäinen tähyäjä öisellä vuorella, tyhjän arkin testamentikseen maalaustelineeseen jättävä taitelija tai pöytänsä ääressä viipyilevä, itsemurhaa hautova petetty nainen hätkähdyttävät lukijaa yhtä riipaisevalla tavalla.

Inoue osaa tragiikkansa keinot kuten niin monet japanilaiset omansa.

Inouen tuotannossa on yllättäviä yhtymäkohtia eksistentialismiin, vaikka tietysti myös eroja löytyy. Yksi sellainen on kalvava yksinäisyys, omin avuin selviäminen hyisessä maailmassa. Jäälautalla ajelehtija kokee tuskaa ulapalla sekä törmätessään paksussa, hiostavassa sumussa kiinteään, rosoiseen seinämään. Mutta pohja hänen allaan on joka tapauksessa pettävä.

Nobelisti Albert Camus’n (1913–1960) romaani Sivullinen ei niinkään tule maailmankuvaltaan Inouen töiden rinnalle kuin esimerkiksi viimeisimmän ranskalaisen nobelistin ja intellektuellin Patrick Modianon upea, viiden kirjan verran suomennettu proosa, jonka elämänsurun sakeita dimensioita luotaaviin äänenpainoihin on toivottavasti kohta tulossa kustantajalta lisää suomennoksia.

Kirjalliset vaikutukset kulkevat moniin suuntiin ja maailma on edelleen ahdistava paikka, jonne pieni ihminen on ikään kuin heitetty kaikkien tuskiensa kanssa selvitäkseen niistä omin voimin. Julma on maailma ja kesäyön proosa niin sakeaa, sakeaa.

Kirjoittaja on toiminut Kritiikin Kannusten lautakunnan puheenjohtajana sekä Kymen läänin kirjallisuuden läänintaiteilijana.