Hannele Koivisto:
Joukkosielu vai individualisti? Vasemmistoälymystön identiteettiprosessit Suomessa 1930-luvun alusta 1950-luvun loppuun.
Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2024, 695 s.
Sanomisen vaikeutta ja vapautta. Vasemmistolaista tiedonvälitystä 1919–1956.
Yleinen Lehtimiesliitto 2023, 276 s.
Anders Ahlbäck, Matias kaihovirta & Ylva Perera (toim.):
Finlandssvensk antifascism. Politik, debatt och litteratur 1920–1950.
SLS & Appell 2025, 475 s.
Politiikan paradoksi: ihminen on samalla kertaa päämäärä ja väline.
Jarno Pennanen: Vesillelasku (1960)
Suomalaisen vasemmistoälymystön keskushahmo Raoul Palmgren (1912–1995) julkaisi nimellä R. Palomeri romaanin 30-luvun kuvat. Kyseessä ovat tekijän ohuelti naamioidut nuoruusmuistelmat. Kirjan ilmestyessä vuonna 1953 Palmgren oli vastikään sekä eronnut että erotettu SKP:stä. Hän oli niin ikään saanut lähtöpassit SKDL:n pää-äänenkannattajan Vapaan Sanan päätoimittajan paikalta.
Romaanin päähenkilö, ylemmästä porvaristosta lähtöisin oleva Rolf Pahlman – Palmgren ”itse” – kuvaa työväentalon joukkokokoontumisesta saamiaan vaikutelmia: ”Mikä asteikko jordaensilaisesta rehevyydestä Meunier’n laihoihin, jänteviin raajatyyppeihin asti! Mitä maalauksellisia kasvoja, pörröisiä hiuksia, takkuisia partoja ja muheita mursunviiksiä! Mikä inhimillisten sieluntilojen asteikko katseissa, välihuudahduksissa ja puheenvuoroissa” (sit. Koivisto, s. 295).
Jacob Jordaens (1593–1678) oli flaamilainen, Constantin Meunier (1831–1905) belgialainen taidemaalari. Jälkimmäiseltä on Eric Hobsbawmin (1917–2012) mukaan peräisin sosialistisen realismin myöhemmin tunnetuiksi tekemät työläismiehen ja -naisen perustyypit: jäntevät, rotevat ja ahavoituneet. ”Kirveellä veistetyt” niin kuin suomessa sattuvasti sanotaan.
Palmgren-sitaatti suorastaan huutaa julki omaa, kaksiteräistä totuuttaan. Ensinnäkin: työväentalolla liikkuessaan herraspoika Palmgren/Pahlman kulkee vieraassa maailmassa. Hän suunnistaa oman mentaalisen karttansa avulla, tässä tapauksessa se on akateemisen taidehistorian piirtämä. Toiseksi: itse työväki näyttäytyy monenkirjavana, tunteittensa (”sieluntilat”) vietävissä olevana ja kommunikaatiossaan erityisen ruumiillisena (katseet). Työväestä on moneen koitokseen, mutta ei käsitteelliseen debattiin. Huolimatta kuvauksen positiivisesta sävystä työväen argumentaatio kuulostaa Palmgren/Pahlmanin korvissa poukkoilevalta ja satunnaiselta, ilkeästi sanottuna epä-älylliseltä.
Varmaan se on myös epädialektista.
Ihanteellisuuden ja naiiviuden jännite
Palmgrenin hahmo nousee melkeinpä itseoikeutetusti etualalle Hannele Koiviston suomalaista 1930-luvulla muodostunutta vasemmistoälymystöä penkovassa, muhkeassa tutkimuksessa Joukkosielu vai individualisti? Käsiteltävän ryhmän jäsenistä Palmgren on selvästi eniten juuri ”intellektuelli”. Toinen ehdokas Jarno Pennanen (1906–1969) jää – niin kuin kaiketi usein ennenkin – hahmona epämääräisemmäksi tai hämärämmäksi. Kuvaan sopii, että 30-luvun lopulla Pennanen Koiviston mukaan empi valintaa fasismin ja kommunismin välillä.
Piti valita jompi kumpi. Se tuntui olevan ajan henki.
Joukkosielu vai individualisti? on Turun yliopiston kulttuurihistorian väitöskirja, sellaiseksi kirjoitettu ja sellaisena hyväksytty. Väitöskirjat ovat tietokirjoina monesti lukijan kannalta hankalia. Akateemisen käytännön sanelemat rakenteet tuottavat kaavamaisuutta, ja opinnäytteinä väitöskirjoissa on tietenkin tärkeintä tekijän oppineisuuden osoittaminen. Toisaalta teksti ja sen sisältämät faktat ovat sitten moninkertaisesti tarkistettuja ja punnittuja.
Koiviston väitöskirjan tapauksessa kaavamaisuutta on äärimmäisen vähän; kirja on muhea kuin mursunviikset. Joitakin teoksen osuuksia – erityisesti kuvauksia vasemmistoälymystön jäsenten vangitsemisesta ja heidän jatkosodanaikaisesta vankilassa olostaan kertovia – lukee suorastaan henkeään pidätellen. Ainakaan kielellisiä kömmähdyksiä teoksesta ei löydy, erästä ainokaista ”Shakespearen sonaatteja” (s. 407) koskevaa mainintaa lukuun ottamatta.
Kolmekymmenluvulla ryhmittyneeseen (ääri)vasemmistolaiseen älymystöön kuuluivat Koiviston perustellun näkemyksen mukaan Palmgrenin ja Pennasen lisäksi ainakin Helmer Adler (1908–1940), Maija Savutie (1910–1988), Arvo Turtiainen (1904–1980), Elvi Sinervo (1912–1968), Kaisu-Mirjami Rydberg (1905–1959), Cay Sundström (1902–1959) ja Mauri Ryömä (1912–1968). Syrjemmälle jäävät sisarukset Katri (1901–1944) ja Erkki Vala (1902–1991) sekä veljekset Nyrki (1911–1940) ja Tapio Tapiovaara (1908–1982). Monia muitakin mainitaan, mutta muut eivät ole niin ”älymystöläisiä” tai niin ”vasemmistolaisia”.
Koiviston tutkimat ihmiset olivat journalisteja, taiteilijoita ja/tai poliitikkoja. Monen kohdalla roolit ristesivät. Ajallisesti kaikki olivat syntyneet tukevasti Suomen suuriruhtinaskunnan puolella. Neuvostoliiton romahdusta jäi katselemaan vain Palmgren (ja Erkki Vala).
Vasemmistoälymystö syntyi 30-luvun alun äärikonservatiivisen ja kristillissiveellisen maailman puristuksessa, fasismin noustessa yleiseurooppalaisena uhkana ja neuvostokommunismin houkuttaessa.
Raamit asettaa historia itse, siekailemattomaan tapaansa. Vasemmistoälymystö syntyi 30-luvun alun äärikonservatiivisen ja kristillissiveellisen maailman puristuksessa, fasismin noustessa yleiseurooppalaisena uhkana ja neuvostokommunismin houkuttaessa. Jos se ei houkuttanut muulla, niin ainakin uutuudenviehätyksellään. Ryhmäytymiseen tarvittiin kuuluisaa henkilökemioiden yhteensopivuutta, toisinaan asiaan liittyi myös eroottisia motiiveja. Ja tietenkin tarvittiin historiassa villinä rehottavaa sattumaa. Sota muutti poliittisen horisontin lopullisesti, ja valtio laittoi vasemmistoälymystön vankilaan. Koivistoa lukiessa syntyy vaikutelma, että tämä tapahtui älymystön jäsenten omaksi yllätykseksi. Siitä yllättyy puolestaan nykylukija.
Maailman taas muututtua syksyllä 1944 alkoi muutama kiihkeä yhteiskunta- ja kulttuuripoliittisen toimeliaisuuden vuosi, sitten seurasi väsymys ja pettymys. Väsyttiin ja petyttiin myös SKP:hen, sen puoluekuriin ja konservatiivisuuteen. Vuosi 1956 Koiviston aikarajauksena viitannee myös suomalaisen idänpolitiikan alkavaan vakiintumiseen.
Unkarin kansannousun väkivaltainen kukistaminen ja Stalinin vallan todellisen luonteen paljastuminen samaisena vuonna 1956 viimeistelivät vasemmistointellektuellien osalta itsekriittisen kehityksen, josta näkyi merkkejä jo aikaisemmin. Tarinan alkupuolen poliittismoraalista järkytystä, Moskovan vuoden 1938 näytösoikeudenkäyntejä, taisi joukosta kriittisesti julkisuudessa kommentoida ainoastaan Palmgren…
Asioita on käyty läpi monesti ennenkin (sitä on tehnyt myös Koivisto aiemmissa tutkimuksissaan). Nyt Joukkosielu vai individualisti? sitoo tietyn kokonaisuuden yhteen. Näkökulma on älymystöproblematiikassa, nimenomaan vasemmistoälymystön sitoutumisessa länsimaisen intellektualismin traditioon. Perinteen isoisiä oli Voltaire (1694–1778) ja isiä Émile Zola (1840–1902). Länsieurooppalaisista aikalaisista näkyvimpänä hahmona loisti Jean-Paul Sartre (1905–1980). On kuvaavaa ja oireellista, miten ankarasti SKP paheksui Palmgrenin Sartre-kiinnostusta.
Älymystöstä tai intellektuelleista kirjoittaminen on samalla aina myös ”intellektuellin” käsitteen määrittelemistä; suomalaisen sosiaalihistorian traditiota ajatellen Koiviston näkökulmassa on ilahduttavaa tuoreutta. Sekä suomalaisen kaunokirjallisuuden että historiallisen kirjallisuuden älymystöproblematiikan vähyys oli esimerkiksi Matti Klingen (1936–2023) päiväkirjasarjan kestovalitusaiheita. Toisin sanoen intellektuellien kohdalla on Suomen historiassa intellektuaalinen aukko, jota Koivisto ansiokkaasti omalta osaltaan paikkaa.
Mutta käsite ”suomalainen vasemmistoälymystö” saa minut joka tapauksessa muistamaan Hannu Taanilan (1939–2024) kärjistyksen: Mitä muuta kuin vasemmistolaista älymystöä Suomessa on milloinkaan ollut?
Näkökulma on älymystöproblematiikassa, nimenomaan vasemmistoälymystön sitoutumisessa länsimaisen intellektualismin traditioon.
Koiviston lähes seitsemänsataasivuisessa kirjassa löytyy ei-vasemmistolaisesta älymystöstä peräti yksi edustaja: 1930-luvun lopulla vielä vankasti AKS-läinen Matti Kuusi (1914–1998). Palmgrenin mukaan Kuusi oli AKS:n jäsenistä ”ainoa älynsä puolesta arvostusta ansaitseva”. Kuusi puhui vastavuoroisesti arvostaen vasemmiston näkemysten rohkeudesta ja suurisuuntaisuudesta.
30-luvun kuvista peräisin oleva sitaatti herättää siis monenlaisia ajatuksia, saman tekee Mauri Ryömän puolisolleen Elvi Sinervolle kirjoittama kirje. Ryömä oli juuri joutunut vankilaan. Hänen lopullinen tuomionsa tuli olemaan 17 vuotta vankeutta valtiopetoksesta ja valtiopetoksen valmistelusta. Kuolemanrangaistuksen mahdollisuutta väläyteltiin. Ryömä kirjoitti: ”Pelkään, että kansanjoukkojen kiihtymystä on vaikea torjua niin kauan kuin me olemme täällä” (sit. Koivisto, s. 408).
Helsingissä ja Turussa lienee ollut jonkinlaista mellakointia, mutta sen enempää kansa ei kiihtynyt. Sillä oli muuta ajateltavaa, sitä kansalla on aina. Vasemmistoälymystön näkemystä omasta merkityksestään ja kansansuosiostaan taisi leimata tietty sokeus tai ainakin naiivius.
Varmaa on, että sokeus ja naiivius leimasivat näkemystä Neuvostoliitosta (tällaisen näkemyksen pitkäkestoisuus on tunnetusti eräs suomalaisen älymystöproblematiikan erityispiirteitä). Mutta toisaalta leimasihan naiivius myös suomalaisten Saksa-intoilijoiden Saksa-suhdetta. Olavi Paavolaisen (1903–1964) hokemaksi muuttunut lausunto palaa kuluneisuudestaan huolimatta väkisin mieleen: Suomessa ei tiedetä mitä maailmalla todella tapahtuu.
Vaaka kallistuu
Vuosi 1956 toimii takarajana myös Yleisen lehtimiesliiton kustantamalle, Elias Krohnin toimittamalle vasemmistolaisten journalistien vaiheita käsittelevälle artikkelikokoelmalle Sanomisen vaikeutta ja vapautta. Kyseessä on niin ikään älymystöhistoria, sillä vielä vuonna 1956 vallinneissa yhteiskunnallisissa ja sivistyksellisissä oloissa toimittajat voitaneen lukea älymystön joukkoon. Koiviston tutkimuksen käsittelemään ryhmään verrattuna joukko on tietenkin kovin heterogeeninen sekä sivistystaustansa että itseymmärryksensä suhteen.
Myös maantieteellinen heterogeenisuus vaikuttaa. Sisällissodan jälkeen osa vasemmistolaisista toimittajista siirtyi Neuvostoliittoon, ja oli omalta osaltaan nostamassa Neuvosto-Karjalan (virallisesti Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan) suomenkielistä kulttuuria kenties ennen näkemättömään kukoistukseen. Missä määrin tämä tapahtui karjalaisuuden ja karjalan kielen kustannuksella on tietenkin toinen kysymys.
Vielä vuonna 1956 vallinneissa yhteiskunnallisissa ja sivistyksellisissä oloissa toimittajat voitaneen lukea älymystön joukkoon.
Maija Aallon kirjoittamaan, suomalaisten Neuvostoliitossa perustaman Kirja-kustannusyhtiön Petroskoin osaston johtajan Heino Raution (1889–1938) vaiheita käsittelevään artikkeliin sisältyy Raution sisarenpojan Pekka Raudaskosken haastattelu. Hän tiivistää asian seuraavasti: ”… suomalaisethan olivat hoitaneet asioita hyvin. Karjalan kansasta 80 % osasi lukea, ja Neuvosto-Karjala oli taloudellisesti kehittynyt. Heino-enoni oli kouluttanut yli sata suomen kielen opettajaa seminaaria johtaessaan, mutta hänet tuomittiin vakoilijana ja teloitettiin” (sit. s. 95).
Vuonna 1937 julistettiin Moskovassa suomen olevan ”vastavallankumouksellisten porvarillisten nationalistien kieli”. Suomenkielinen kulttuuri ajettiin alas teloittamalla, muiden ohella, suomenkieliset toimittajat. Neuvosto-Karjalan inhimillisestä ja intellektuaalisesta tragediasta tehdään Aallon kahden artikkelin lisäksi selkoa Jesse Hirvelän ja Anna Laakkosen kirjoituksessa, yksittäisten toimittajien henkilötietoja myöten.
Suomenkielinen kulttuuri ajettiin alas teloittamalla, muiden ohella, suomenkieliset toimittajat.
Toisella puolen maapalloa asiat hahmottuivat toisin. Timo Poropudas kirjoittaa amerikansuomalaisesta työväenlehdistöstä. USA:ssa toiminnan uhkana ei ollut väkivalta (vaikka sitäkin saattoi esiintyä), vaan ”luonnollinen” näivettyminen valtakulttuurin ahmaistessa vuosikymmenten kuluessa kansalliset erityisyydet. Mutta huomattavan vilkasta ja sitkeää suomenkielisen työväenlehdistön toiminta USA:ssa on ollut.
Vasemmisto ja sen tiedonvälitys oli vanhastaan erityisen moniäänistä. Jotkut äänet saivat poikkeuksellisen kuuluvuuden ja vaikutusvallan, kuten Jyrki Räikän kirjoitus Suomen Sosialidemokraatin ja Kurikan Sasu Punasesta (oik. Yrjö Räisänen, 1888–1948) osoittaa. Suomen yhteiskuntahistoriaa vähänkin tunteva tietää vanhastaan, millaiset edellytykset radikaalimmalla vasemmistolaisella journalismilla vuodesta 1918 vuoteen 1944 kotimaassa olivat. Sanomisen vaikeutta ja vapautta tekee konkreettisen aineistonsa avulla asian kuitenkin erityisen selväksi, kootusti Elias Krohnin pitkässä johdantoartikkelissa. Toisaalta: ”Omat lehdet ja niissä käytävä keskustelu olivat vasemmistoälymystön liikehdinnässä keskeisellä sijalla. Tärkeimpiä olivat Erkki Valan perustama Tulenkantajat-lehti (1932–39), ASS:n Soihtu (1931–91) ja Jarno Pennasen luotsaama sittemmin Kiilaan identifioitunut Kirjallisuuslehti (1932–38). Viimeksi mainittu sai salaista rahoitusta maanalaiselta SKP:ltä (s. 29).
Tuoreessa Pekkaloiden ministeriveljesten elämäkerrassa Erkki Tuomioja arvioi myös kolmekymmentäluvun Tulenkantajat-lehden saaneen rahaa SKP:ltä. Päärahoittaja oli joka tapauksessa Eino Pekkalan (1887–1956) toinen puoliso, brittiläinen perijätär Mary Pekkala (1889–1975; Eino ja Mauno Pekkala, 2025). Pekkalan ensimmäinen puoliso oli muuten liivinmaalaissyntyinen Salme Murrik (1888–1964), Hella Wuolijoen (1886–1954) pikkusisko. Wuolijoki on puolestaan itseoikeutetussa pääosassa Paavo Einin Yleisradiosta kirjoittamassa artikkelissa. Piirit olivat pienet, ja väliin hyvinkin kiemuraiset.
Sama asia kuin Hannele Koiviston tutkimuksessa piirtyy kirkkaana esiin myös vasemmistolaisen tiedonvälityksen historiikissa: viisikymmenluvulla keskeisen intellektuaalisen ongelman muodosti SKP ja sen suhde Neuvostoliittoon. ”Myös kansandemokraattisessa ja kommunistisessa lehdistössä edellytettiin tiukkaa lojaaliutta puolueelle. Merkittävä tabu oli Neuvostoliiton kritisointi. Sitä ei näissä lehdissä tuohon aikaan nähty”, tiivistää Krohn (s. 48).
Mitä sanomisen vaikeuden ja vapauden suhteeseen tulee, vaaka kallistuu auttamatta vaikeuden puolelle.
Eräät teoksen artikkelit tangeeraavat suoraan Koiviston tutkimuksen kanssa: Kalevi Kalemaa kirjoittaa Mauri Ryömästä, Ainur Elmgren Erkki Valasta ja Jussi Sivenius nuoresta Jarno Pennasesta. Kirjan paras eli lennokkain artikkeli on joka tapauksessa Kari Sallamaan kirjoitus Loistavat majakat – kolme vasemmistolaista journalistia. Tuon pyhän tai epäpyhän kolminaisuuden muodostavat Raoul Palmgren, Kaisu-Mirjami Rydberg ja Jarno Pennanen. Sallamaa muistuttaa muun muassa Pennasesta saksalaisesta vasemmistoekspressionismista peräisin olevan ”taistelevan reportaasin” maahantuojana, Palmgrenista ”poliittisen kielen estetisoijana” ja Rydbergistä Amerikka-kirjailijana (teos Katselin Amerikkaa, 1946).
Tällaiset huomiot avaavat vasemmistolaisen kirjallisuuden ja journalismin historiaan näköalan, jossa on uutuudenviehätystä kuin Neuvostoliitossa muinoin.
Yksilö ja massa
Anders Ahlbäckin, Matias Kaihovirran ja Ylva Pereran toimittama teos Finlandssvensk antifascism on niin ikään artikkelikokoelma: kolmetoista historian- ja kirjallisuudentutkijoiden huolella työstämää akateemista pienoistutkielmaa. Siinä missä edellä käsitellyt teokset piirtävät ajallisesti laajemman kaaren, keskittyy Antifascism erityisesti 1920- ja 30-lukuihin. ”Antifasismi” määritellään kirjassa vastarinnaksi fasismille tai sellaisille historiallisille ja sosioekonomisille kehityskuluille, jotka ovat vaarassa fasismiin johtaa.
Koska Italia oli ensimmäinen fasismiin siirtynyt maa, reagoitiin kaksikymmenluvun kontekstissa ensimmäisenä juuri Italian tapahtumiin. Euroopan kehitystä seurattiin ruotsinkielisessä aikakauslehdistössä tarkasti; voisi olettaa, että sitä lukevat olivat asioista paremmin perillä kuin suomenkielisiä lehtiä lukevat. Ruotsinkielinen antifasismi ei myöskään jäänyt vasemmiston erioikeudeksi, kirjassa esitellään erityisen runsaasti fasismia vastustaneita porvarillisia toimijoita. Tästä johtuu myös, että ”Neuvostoliiton tapaus” tai ”Neuvostoliiton ongelma” ei ole yhtä keskeisessä osassa kuin edellä käsitellyissä teoksissa.
Taustalla vaikuttaa pikemminkin porvarillisliberaalin ja kollektivistisen kulttuurin välinen jännite, jota monet ruotsinkieliset (kenties enemmän kuin suomenkieliset) intellektuellit pitivät ajan keskeisenä kysymyksenä. ”Deras antikommunism var minst lika kraftig som deras antifascism. Likt många andra liberala och borgerliga grupper i mellankrigstidens Europa, försatte detta dem i ett upplevt läge mellan Skylla och Karybdis, både i förhållande till storpolitiken på kontinenten och konfliktlinjerna inom det finländska samhället”, tiivistää Anders Ahlbäck Nya Argus -lehden piiristä kirjoittaessaan (s. 364).
Toinen erityispiirre oli yhtäältä demokratian kokeman uhkan ja toisaalta vähemmistökielen ja -kulttuurin kokeman uhkan samastaminen. Kasper Braskén muistuttaa, että laillisuudesta tuli RKP:lle keskeinen käsite taistelussa sekä oikeistoradikalismia että aitosuomalaisuutta vastaan. Laillisuus tuntui keräävän alleen yhteiskunnallisen rationaalisuuden ja itsehillinnän periaatteet, siis sivistyneistön perinteiset, 1800-lukulaiset hyveet.
Erona sosialidemokraatteihin ruotsinkieliset kommunistit yhdistivät selvemmin fasismin, suojeluskunnat, aitosuomalaisuuden ja ruotsinkieliseen vähemmistöön kohdistuneen painostuksen.
Stefan Nygård ja Henrika Tandefelt hahmottavat ruotsinkielisen älymystön suhtautumistavan muutoksen suunnilleen seuraavasti: sisällissodan jälkeen oikeistolaistuminen, sitten palaaminen Mussolinin ja Hitlerin paineessa vasemmalle. Silloiset oikeistoradikaalit – esimerkiksi Det svarta gardet -ryhmän henkinen johtaja Örnulf Tigerstedt (1900–1962), Tito Colliander (1904–1989), E. R. Gummerus (1905–1991) tai Göran Stenius (1909–2000) – olivat asia erikseen (”pieni mutta rahakas” klikki kuten Diktonius heitä luonnehti). Sellainen kosmopoliitti ja Italian tuntija kuin Emil Zilliacus (1878–1961) tunsi aluksi sympatiaa fasismia kohtaan juuri kommunismin vastaisena ”lääkkeenä”.
Kun poliittinen ilmapiiri Manner-Euroopassa ja kotimaassa kolmekymmenluvun alussa tulehtui, laillisuusperiaate piirtyi ruotsinkielisessä julkisuudessa esiin yhä kirkkaampana. Erona sosialidemokraatteihin ruotsinkieliset kommunistit yhdistivät selvemmin fasismin, suojeluskunnat, aitosuomalaisuuden ja ruotsinkieliseen vähemmistöön kohdistuneen painostuksen (toisaalta Suomen ruotsinkielisen kommunismin historia on edelleen perusteellisesti tutkimatta, Matias Kaihovirta toteaa).
Mutta lapuanliikkeellä oli tietenkin myös ruotsinkielisiä kannattajia, ja varsinaisia ruotsinkielisiä lapualaisiakin. Heidän näyttävimpiä demonstraatioitaan oli työväenjuhlan keskeyttäminen Inkoossa. Tapahtuma kannusti ruotsinkielisen työväenlehdistön myrskyisään debattiin. Sinänsä koko RKP oli lapualaisissa epäiltyjen kirjoissa. Puolueen puheenjohtajan, vapaaherra Ernst von Bornin (1885–1956) ampumista suunniteltiin, ja vuonna 1932 häntä vastaan suunnattiin säännöllisiä attentaatteja. Syynä olivat tietenkin väitetyt kommunistisympatiat. Näistä vaiheista kertova Kasper Braskénin artikkeli on kirjan keskeisiä, ja minusta ylipäätään välttämätöntä luettavaa Suomen poliittisen historian ymmärtämiseksi.
Juuri Suomessa tapahtuneet laittomuudet ja väkivaltaisuudet olivat kääntämässä pohjoismaista älymystöä fasismia vastaan. Toisaalta Suomi sai maineen poliittisen väkivallan maana.
Juuri Suomessa tapahtuneet laittomuudet ja väkivaltaisuudet olivat kääntämässä pohjoismaista älymystöä fasismia vastaan.
Koska tämän kirjoituksen näkökulma on älymystöhistoriassa, nostan teoksesta erityisesti esiin Anders Westerlundin kirjoituksen Hans Ruinin (1881–1980) Gyclare och apostlar -esseekokoelman (1934) ”esteettisestä antifasismista”. Tavallaan Ruinin teos hahmottuu eräänlaiseksi porvarillisliberaalin fasismin vastustamisen apoteoosiksi. Artikkeli sisältää myös harvinaisen mielenkiintoista ”esseen” määrittelyä ja sen kulttuurikriittisen potentiaalin arviota.
Ruinista tuli myöhemmin Åbo Akademin filosofian professori ja Lundin yliopiston estetiikan dosentti; 1930-luvun alussa hän oli nimenomaan ahkera esseisti. Muun ohella eurooppalaisia matkakuvia sisältänyt Gyclare och apostlar oli harvinainen myyntimenestys, joka käännettiin myös hollanniksi ja saksaksi (Wienissä ennen Anschlussia). Kirjassa nähdään fasismin tunnusomaisina piirteinä primitivismi, kollektivismi ja anti-intellektualismi. Kaikki asioita, joita Ruinin kultivoitunut esseeminä luonnonvälttämättömyydellä vastustaa, vaikkei sanokaan sitä suoraan. Johtopäätökset jäävät lukijan tehtäviksi. Olisikohan tällainen kirjallinen strategia nykyisessä ilmapiirissä uhkarohkea?
Ruin lienee nykyään ainakin suomenkielisellä puolella käytännössä tuntematon. Mutta vuosi 1934 sikseen – eivätkö primitivismi, kollektivismi ja anti-intellektualismi ole kaikkien aikojen fasismin tunnusomaisia piirteitä (varmuuden vuoksi: ymmärrän hyvin, miten moni-ilmeisiä ja vaikeasti määriteltäviä mainitut ”ismit” ovat)?
Erityinen ja yleinen
Tässä käsitellyt kolme kirjaa – Joukkosielu vai individualisti, Sanomisen vaikeutta ja vapautta, Finlandssvensk antifascism – tarjoavat lukijalle suurenmoisen, jännitteitä tulvillaan olevan aineiston. Päällimmäisenä hahmottuu kaksi ristiriitaa. Ensiksi erityinen, aikaan sidottu: idän vasemmistodiktatuurin ja Keski-Euroopan oikeistodiktatuurin välinen, ja toiseksi yleinen, kenties ylihistoriallinen: individualismin ja kollektivismin välinen.
Ristiriidat takaavat, että riittää vaikeutta ja vapautta, ja sitten vielä kerran vaikeutta. Ehkä vaikeudet kasvattivat, ainakin silloin kun ne eivät pystyneet nujertamaan.
Nietzscheä ei ole tavattu pitää minään äärivasemmiston suojelupyhimyksenä.
Nykyajasta katsottuna 1930-, 40- ja 50-lukujen ilmapiiri, erityisesti ajan vasemmistolaisuus hahmottuu dogmaattisena, ja olihan se sitäkin. Tässä käsitellyt kolme kirjaa ovat kuitenkin omiaan muistuttamaan säröistä ja sävyistä. Eräässä Arvo Turtiaisen toimittamassa 40-luku-aikakauskirjassa julkaistussa artikkelissaan (”Edistyksellisen kulttuurin ongelma”) Palmgren kirjoittaa ylistävästi – Nietzschestä! ”… joka kerran on läpikäynyt Nietzschen, on siitä ikuisesti kiitollinen… (sit. Koivisto, 578). Nietzscheä ei ole tavattu pitää minään äärivasemmiston suojelupyhimyksenä.
Säröjen muistoksi ja vaikeuksien ja vapauden dialektiikan ylistykseksi siteerattakoon lopuksi Nietzschen ajatusta, joka on Goethen Kello-runon inspiroima. Se on osoitettu erityisesti sananvapauden vainoajille, rautaesiripun ja kaikkien esirippujen molemmin puolen: ”… kaikkien elämässä te olitte noita nyreitä ja tylsämielisiä tai kateellisia ja ahdassydämisiä tai pahansuopia ja itsekkäitä vastustajia: teistä huolimatta he loivat teoksensa…” (David Strauss uskontunnustajana ja kirjailijana, suom. Risto Korkea-aho).
Kirjoittaja on kriitikko ja esseisti, jonka viimeisin kirjoituskokoelma Omituinen ilo (Kulttuurivihkot) ilmestyi keväällä 2025.
