Petra Laitin kuratoima kokonaisuus osoittaa, että kyseessä on aktiivisen, elossa olevan kansan taidetta nykyisyydestä. Esillä on teoksia 26 taiteilijalta tai taiteilijaparilta Suomen, Ruotsin ja Norjan Saamenmaalta.

 

Suuri, pyöreä, taidokkaasti koristeltu nahkarahi tarjoaa näyttelykävijälle moniaistisen kokemuksen saamelaisuudesta – sen päällä voi istua ja sitä voi silittää. Parkitussa poronnahassa sisnassa on myös oma lempeä ominaistuoksunsa. Kyseessä on duojár ja taiteilija Katarina Spik Skumin teos Oasatjáv mijá guovlus, Pieni pala Saamenmaata, 2025.

Tenojokilaaksossa Norjan puolella Saamenmaata asuva Petra Laiti on kuratoinut Kiasman ja Saamelaismuseo Siidan yhteisnäyttelyn Oktii áidna. Sámi dáidaga áigi, Entiset ainoat. Saamelaisen taiteen aika, joka on esillä Kiasmassa 6.9.2026 asti.

– Päätin, että jos esillä on nykytaiteen ohella myös saamelaista käsityötä, niin siihen pitää saada myös koskea. Duodjin kauneus ja sen eri kokemuspinnat tulevat esiin vain käytettäessä, Petra Laiti kertoo.

Laiti tunnetaan saamelaisaktivistina ja yhteiskunnallisena keskustelijana. Hankkeen aikana Laiti työskenteli tuottajana Saamelaisneuvostolla ja nyt hän on aloittanut Siidassa kuraattorina.

– Kun tein Kiasmalle ja Siidalle näyttelypitchiä, halusin että näyttelyn pääviesti on: Saamenmaa on. Se on pääasia, jonka toivon jokaisen kävijän vievän mukanaan näyttelystä.

”Saamenmaa ei ole pelkkä käsite, vaan olemassa oleva paikka”

 

Petra Laitin mukaan näyttely on tarkoitettu kaikille, niin saamelaisille, suomalaisille, helsinkiläisille kuin Helsingissä asuville saamelaisillekin.

– Muihin pohjoismaisiin pääkaupunkeihin, Tukholmaan ja Osloon verrattuna Helsingin saamelaiset ovat kaikista kauimpana perinteisiltä mailtaan. Halusin tuoda heille nähdyksi tulemisen kokemuksen.

Pääkaupunkiseudulla elää myös saamelaisia, jotka ovat etääntyneet yhteisönsä perinteistä.

– Jos Kiasmassa käy Helsingissä varttunut saamelaisnuori, joka kokee epävarmuutta omiin saamelaisiin juuriinsa, näyttely voi vahvistaa ajatusta siitä, että hänen kotimaansa on edelleen olemassa ja hän voi palata sinne.

Valtaväestöön kuuluville museokävijöille Laiti toivoo näyttelyn osoittavan, että Saamenmaa ei ole pelkkä käsite, vaan olemassa oleva paikka.

– Paikka, jossa on olemassa olevia, elossa olevia ihmisiä, jotka elävät saamelaiskulttuuria ja tekevät taidetta nykyisyydestä.

Tiedolle on selvästi tarvetta. Tämä on esimerkiksi tullut ilmi keskusteluissa, joita Laiti on käynyt yleisön kanssa kuraattorikierrosten lomassa. Häneltä on esimerkiksi kysytty, mikä hänen suhteensa Saamenmaahan on.

– Kun olen kertonut olevani saamelainen, on kysyjä ollut yllättynyt siitä, että sanon saamelaisuuden aktiivisena, elossa olevana identiteettinä, enkä historiallisena taustana.

Valtaosa suomalaisista tietää saamelaisuudesta vähän tai ei lainkaan. Monesti tietovaje näkyy asenteissa saamelaisia kohtaan ja tulee muun muassa ilmi lehtien mielipidepalstoilla ja some-keskusteluissa.

– Kun saamelaisuudesta elävänä kulttuurina tiedetään tosi vähän, niin silloin se on helppo typistää pelkästään visuaaliseksi. Saamelaisuus ymmärretään pelkkänä saamenpukuna, gáktina. Siitä tulee sellainen postikortinnäköinen näkemys, että tällaista tämä on ollut ja on edelleen.

Kiasmassa esillä oleva näyttely ei sorru tähän. Se esittelee taidetta, jossa saamelaisuus on läsnä saamelaisten itsensä kertomana.

 

Katsomisen kohteista yhteistyökumppaneiksi

 

Entiset ainoat. Saamelaisen taiteen aika on Kiasman 4. kerroksessa vaihtuvien näyttelyiden tilassa. Sinne mentäessä näkyy aulatilan ikkunasta Eduskuntatalo pylväsriveineen.

Näyttelyn nimi viittaa siihen, että saamelaisten kotimaa Sápmi, Saamenmaa, on ollut olemassa kauan ennen kansallisvaltioiden sekä Pohjoismaiden syntyä. Esillä on saamelaista ja saamelaisia käsittelevää taidetta Saamenmaalta Suomesta, Ruotsista ja Norjasta 26 taiteilijalta tai taiteilijaparilta.

Näyttely on jaettu viiteen teemaan, jotka ovat maa, ihmiset, koti, taakka ja paluu. Esillä on niin tekstiilitaidetta, maalauksia, grafiikkaa, valokuvia, äänitaidetta, installaatioita kuin duodjiakin.

Suurin osa teoksista on 2020-luvulta. Näyttelyn vanhimmat teokset ovat 1970-luvulta. Mukana on myös runoilija, kuvataiteilija, muusikko Áilun eli Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) maalauksia. Niitä on harvoin nähtävillä Suomessa.

Saamelaisten kotimaa Sápmi, Saamenmaa, on ollut olemassa kauan ennen kansallisvaltioiden sekä Pohjoismaiden syntyä

Entiset ainoat. Saamelaisen taiteen aika on historiallisesti merkittävä näyttely, sillä se on ensimmäinen saamelaisen nykytaiteen näyttely Nykytaiteen museo Kiasmassa.

– Helsinki on vihdoin kuromassa umpeen etäisyyttä, joka sillä on ollut suhteessa Tukholmaan ja Osloon, joissa saamelaistaidetta on esillä säännöllisesti.

Kiasman kohdalla merkityksellistä on myös se, että museota on aikaisemmin kritisoitu saamelaisen kulttuurin hyväksikäytöstä. Kuvataiteilija Jenni Hiltusen video Grind aiheutti kohun vuonna 2016. Siinä saamenpukua muistuttaviin feikkiasuihin pukeutuneet naiset twerkkasivat.

– Silloin väiteltiin siitä, onko Kiasma valta-asetelmassa suhteessa saamelaisiin. Tämän näyttelyn esille tuominen on niiden valta-asemien tasaamista. Saamelaiset ovat nyt yhteistyökumppaneita, eivätkä yksinomaan katsomisen kohteena.

Laiti nostaa esiin myös Kiasman fyysisen sijainnin Eduskuntatalon ja Pikkuparlamentin läheisyydessä.

– Kiasma on kohtaamispaikka ihmisille, jotka käyvät näissä vallan saleissa. Kiasman kahvilassa käydään lobbarilounailla. Sillä on merkitystä, että saamelainen taide näkyy juuri siellä.

 

Lapin taiteesta saamelaiseen kuraattoriin

 

Entiset ainoat. Saamelaisen taiteen aika on myös ensimmäinen laaja saamelaisen nykytaiteen näyttely Helsingissä. Lapin taidetta pääkaupungin museoissa on sen sijaan nähty usein. Esimerkiksi vuonna 2025, jolloin Didrichsenin taidemuseossa oli esillä Maailmanranta – Reidar Särestöniemi 100 vuotta -näyttely.

Ateneum esitteli Lapin taidetta Lapin Taika -näyttelyssä 2011–2012. Iso osa teoksista kuvasi saamelaisten kyliä, maita ja järviä, elinkeinoja, kuten poronhoitoa. Mukana oli myös muotokuvia, joissa oli gáktiin pukeutunut saamelainen, mutta saamelaistaiteilijoita näyttelyssä oli vain kaksi, Outi Pieski ja Marja Helander.

– On aika hurjaa, että vielä 2010-luvulla on voitu tehdä niin sanottua Lappia käsittelevä näyttely, jossa saamelaiset taiteilijat eivät ainoastaan olleet vähemmistössä, vaan he olivat marginaalissa.

Edes Nils-Aslak Valkeapään teoksia ei ollut mukana näyttelyssä.

Aika ja käsitykset ovat 14 vuodessa muuttuneet. Nyt näyttelyn kuraattorikin on saamelainen.

Hän kertoo, että näyttelysaleista kaksi on tunnelmaltaan keveitä ja kaksi synkkiä.

– Minulle oli tärkeää ottaa molemmat puolet, synkkä ja valoisa, mukaan. Esillä on teoksia, jotka käsittelevät raskaita aiheita ja sitten on huoneita, joissa ilmapiiri on kevyt ja rauhallinen, jopa sosiaalinen.

Osa näyttelystä nähdään Inarin Siidassa lokakuusta lähtien. Sinne matkaavat vain kahden keskimmäisen salin teokset.

– Saamelaisille nämä asiat ovat tuttuja. En halunnut viedä raskaita ja synkkiä huoneita kotikentälle.

 

Taide hiljaisen vastarinnan muotona

 

Entiset ainoat. Saamelaisen taiteen aika on Kiasman ensimmäinen saamelaisen nykytaiteen näyttely, joten taiteilijoiden valinta oli Petra Laitin mukaan helppoa.

– Näyttelyä ei esimerkiksi voisi olla ilman Britta Marakatt Labbaa.

Saamenmaalla Pohjois-Ruotsissa asuva Marakatt Labba on yksi kansainvälisesti tunnetuimpia saamelaisia nykytaiteilijoita. Hän on tekstiilitaiteilija, taidemaalari ja taidegraafikko. Parhaillaan hänellä on yksityisnäyttely sekä Kiirunan taidemuseossa että Mainzin taidehallissa Saksassa.

Kiasmassa on esillä seitsemän Marakatt Labban teosta, joista tunnetuin lienee Girdi noiaiddit, Lentävät noidat, 2011–2012. Se viittaa historiaan ja myytteihin, saamelaisten ja luonnon väliseen yhteyteen sekä nykypäivän luontoaktivismiin.

Jäljelle jäävän näyttelytilan Laiti halusi antaa nuorille ja vähemmän tunnetuille tekijöille, kuten Márjá Karlsen ja taiteilijapari Johdet x Pirak.

– He eivät vielä ole tunnettuja, mutta tosi kiinnostavia ja tulevia isoja nimiä.

Taiteilija ja duojár Márjá Karlsen on tuonut Kiasmaan itse rakentamansa pystykangaspuut, joissa on tekeillä villainen raanu (rátnu). Karlsen kertoo, ettei hän itse ole kasvanut duodjin ympäröimänä, vaan käsityöperinne on katkennut ankaran norjalaistamisen seurauksena. Keskeneräinen raanu kertoo siitä, että saamelaiset eivät koskaan kadonneet, vaan ovat yhä olemassa ja luovat uutta.

Taiteen tekeminen on hiljainen vastarinnan muoto niin Karlsenille kuin Marakatt Labballekin.

 

Duodji installaatioiden lähtökohtana

 

Näyttelyn kansainvälisesti tunnetuimpien saamelaistaiteilijoiden joukkoon kuuluvat Britta Marakatt Labban ohella myös Outi Pieski ja Joar Nango. Pieskiltä Kiasmassa on esillä suuri ja värikäs Du luohti. Suhteet ovat perimmäisiä rakenneosia sinussa, 2026. Tekstiili-installaation lähtökohtana on duodji. Teoksen muoto muistuttaa perinteistä saamelaista silkkihuivia ja silkkihapsut eli riessamit on solmittu perinteisellä tekniikalla.

Pieski tunnetaan myös julkisen taiteen tekijänä. Monumentaalinen puureliefi AAhkA, 2025, valmistui viime vuonna Oslon uuden hallintokorttelin rakennukseen. Puureliefi, jonka korkeus on 51 metriä, on integroitu osaksi seinärakenteita ja se on rahoitettu prosenttiperiaatteella.

Pieskin ČSV áigi / ČSV áika, 2025 on sijoitettu Keski-Pasilan kouluun ja päiväkotiin, joka tarjoaa opetusta myös saameksi. Kaksiosaisen teoksen toinen osa, kello, on kiinnitetty rakennuksen julkisivuun, ja toinen osa, komsiopallo, on ripustettu aulatilan kattoon.

Duodji on myös Joar Nangon teoksen The same rope that hung you will pull you up in the end, Sama köysi, joka sinut hirtti, nostaa sinut vielä ylös, 2020, lähtökohtana. Norjansaamelaisen arkkitehdin ja taiteilijan teos koostuu suuresta, kullatusta metallirenkaasta, joka on kiinnitetty köydellä tai kankaan kaistaleella kauniisti harmaantuneeseen koivunrunkoon. Teos on ripustettu oviaukon päälle.

Teoksen taustalla on šiella, saamelaiskulttuurissa tärkeä suojeleva amuletti, joka annetaan vastasyntyneelle lahjaksi tai ripustetaan kotiin suojaa tuomaan. Nango leikittelee mittakaavalla, pieni koru on skaalattu suureksi, ja siitä on muodostunut tilallinen elementti, joka kuvaa siirtymää. Tässä se toimii siirtymänä näyttelysalista toiseen.

Taiteilija Maret Ánne Saran teos Gielastuvvon (Ansassa), 2018, on kymmenistä kattoon ripustetuista suopungeista eli heittopauloista koostuva installaatio. Jokaiseen suopunkiin kuuluu giella, muovista tai sarvesta valmistettu osa, joka muodostaa poron kiinniottamiseen käytettävän silmukan. Saamenkieliseen nimeen liittyy kaksoismerkitys; giella tarkoittaa sekä kieltä että ansalankaa, joka liittyy lintujen, kuten riekkojen pyydystämiseen.

Poronhoitajaperheestä Norjan puolelta Saamenmaata kotoisin oleva Sara on kritisoinut Norjan valtion asettamia rajoituksia porojen määrälle sekä maankäyttöpolitiikkaa, joka tuhoaa laidunmaita. Teos on kunnianosoitus poronhoidolle, joka ylläpitää elävää saamelaiskulttuuria. Samalla se on muistutus kulttuurin haavoittuvuudesta.

 

Valokuvien voima on suuri

 

Valokuva- ja videotaiteilija Marja Helanderin teokset kuvaavat arktista luontoa ja maisemia, jotka teollisuus on muokannut aavemaisiksi. Lohduttomien kuvien joukossa on maisemia Murmanskista ja Zapolyarnista Venäjältä, mutta yllättävää kyllä myös Kiirunasta Pohjois-Ruotsista.

Kaivoskaupunki Kiiruna on esimerkki ruotsalaisesta apartheidista.

Petra Laitin mielestä kaivoskaupunki Kiiruna on esimerkki ruotsalaisesta apartheidista:

– Kiirunassa on katuja nimetty rotututkijoiden mukaan. Ei ole kauaa siitä, kun saamelaisilta oli kielletty pääsy hotelleihin.

Ruotsin valtion omistama LKAB eli Luossavaara-Kiirunavaara Aktiebolag sijaitsee saamelaisten perinteisillä mailla ja kaivoksessa on töissä myös saamelaisia.

– On raastavaa tehdä työtä kaivoksessa, kun samalla tietää sen tuhoavan perinteisiä maita.

Selviytymisen teema on läsnä myös valokuvataiteilija Lada Suomenrinteen (s. 1993) teoksessa I’m ready to be swallowed by a Stállu, Staalo minut nielaiskoon, 2025. Kuvan henkilö on maalannut kasvonsa lepän värillä punaiseksi ja on valmis sukeltamaan pahan sisään. Se symboloi taiteilijalle kykyä selviytyä. Teos on kunnianosoitus aktivisteille.

Suomenrinne yhdistelee teoksissaan useita, toisinaan jopa kymmeniä valokuvia ja eri vuodenaikoja, joita Saamenmaalla on peräti kahdeksan, ja kertoo hitaan prosessin muistuttavan käsityötä. Teoksissa Máttaráhkku – the weather caretaker ja Áddjá I Suomenrinne kuvaa esivanhempiaan. Hän esiintyy kuvissa itse esiäitinään ja isoisänään. Läsnä on esivanhempien persoona, elinympäristö ja ne ovat tunnelmaltaan koskettavia.

Suomenrinne on pohtinut valokuvaamista ja siihen liittyvää valtaa – suuri osa saamelaisia esittävistä historiallisista arkistokuvista on ollut ei-saamelaisten ottamia. Monesti kuvat ovat esineellistäviä ja niistä näkee, että ne otettu kuvaajan ehdoilla. Suomenrinne palkittiin viime vuonna sekä Suomen taideyhdistyksen Dukaattipalkinnolla että Nordean Taidesäätiön taidepalkinnolla.

 

”Saamelainen nykytaide on korkeatasoista ja vireää”

 

Perinteinen saamelainen käsityötaito on myös arkkitehti Eveliina Sarapään teoksen lähtökohtana.

Tilateos koostuu kahdesta mäntypenkistä Násti okta, Tähti yksi, 2026 ja Násti guokte, Tähti kaksi, 2026, kahdesta puisesta tilanjakajaseinästä ja videosta, joka kuvaa Tenojoen lohenkalastusta ja siihen liittyvää kulttuuria. Arkkitehti pohtii, miten kalastukseen liittyvää rakennustaitoa voisi ylläpitää, kun esineiden varsinainen käyttötarkoitus, Atlantin lohen kalastus, on kielletty lailla.

Yhtenä esimerkkinä ovat mäntypenkit, joissa hän on soveltanut perinteisten lohipatojen rakenteita ja muotokieltä.

– Eveliinan työt ovat monella tapaa kiinnostavia. Hän pohtii tulevaisuutta ja sitä, voidaanko me käyttää lohipatoihin liittyvää taitoa johonkin muuhun.

Penkeille voi istahtaa katsomaan videota ja samalla pohtia näyttelykokemusta. Kokonaisuus alkoi teemalla maa, josta se jatkui teemoihin ihmiset, koti ja taakka, ja päättyi teemaan paluu, joka viittaa sekä kotiinpaluuseen Saamenmaalle että perinteisten taitojen ylläpitoon ja elvyttämiseen.

– Saamelainen nykytaide on korkeatasoista ja vireää. Lopputulos on juuri sellainen, kun olin toivonutkin, sekä temaattisesti että sisällön kannalta, kuraattori summaa.

Kävijän mieleen jää lukuisa joukko hienoja teoksia ja seinäplanssin lause: ”Saamelaiset ovat perineet muiston siitä, miltä maamme näytti ennen kuin te muut saavuitte.”

 

Entiset ainoat. Saamelaisen taiteen aika Kiasma 27.3.– 6.9.2026.

 

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kriitikko. Otto A. Malmin lahjoitusrahasto on tukenut kirjoittajan työskentelyä.