Poikkeuksellisesti Kritiikin Uutiset julkaisee kaksi alkujaan toiseen kulttuurilehteen kirjoitettua artikkelia. Kyse on vuonna 1945 perustetun Teatteri-lehden lakkauttamisesta: nämä arvostelut oli tarkoitettu julkaistavaksi Teatteri&Tanssi+Sirkus-lehden joulunumerossa 6/24, joka ei kuitenkaan enää ilmesty. Lehden julkaisu loppuu.
Tiedotteessaan (11.12.2024) lehden julkaisija Kustannusosakeyhtiö Teatteri kertoo:
”Osakeyhtiön hallitus päätti 9.12.2024 kokouksessaan yhtiön hakeutumisesta konkurssimenettelyyn. (…) Taloudelliseen tilanteeseen ovat vaikuttaneet printtimedian kysynnän yleinen heikkeneminen sekä tilaajamäärien lasku. Lisäksi ilmoitustuottoihin vaikuttivat koronavuosien aikaansaama digitaalinen siirtymä ja kulttuurialan heikentyneet talousnäkymät.”
Kritiikin Uutisissa nyt julkaistavat taidekritiikit (ensimmäinen näistä löytyy täältä), ja kaikki se muu suomalaista kulttuuria ylläpitävä työ, jota ei nykyisessä ilmastossa ole nähty merkittäviksi valtiollisesta näkökulmasta, on niitä yksittäisiä ja samalla moninaisia asioita, jotka Suomessa pitävät ajattelua valppaana ja samalla yhteiskuntaa yhteisenä. Meillä ei ole enää mitään puolustettavaa Suomessa, jos meillä ei ole suomalaista kulttuuria.
Martti-Tapio Kuuskoski
Päätoimittaja
• • •
Liisa Talvitie: Palo. Jukka-Pekka Palon elämä. Tammi 2024, 302 s.
Pirkka-Pekka Petelius: Ensilento ja Viimeinen mohikaani. Muistoja. Siltala 2024, 222 s.
Tänä syksynä näki päivänvalon kaksi peräkkäisinä vuosina syntyneen miesnäyttelijän muisteluun pohjaavaa teosta. Vuonna 1953 syntynyt Pirkka-Pekka Petelius kuvaa teoksessa Ensilento ja Viimeinen mohikaani lapsuuttaan itse. Vuotta myöhemmin syntyneen Jukka-Pekka Palon muistelma piirtyy puolestaan esiin toimittaja Liisa Talvitien kirjoittamana teoksessa Palo.
Talvitien kirja edustaa sitä elämäkerran haaraa, jossa ilmatilaa hallitsee kohde. Teos on kerrottu yksinomaan kohteen suulla vailla muita persoonamuotoja kuin yksikön ensimmäinen. Kirjailijan sanassa Talvitie kuvaa kirjan syntyneen Palon puheista (keittiönkö)pöydän ympärillä, Riitta-vaimon keittämän kahvin ja karjalanpiirakoiden – ”kurkunviipaleiden päällä Simpeleen Tölkinmäen pihamaan yrteistä itse tehtyä yrttisuolaa” – äärellä. Puheen kirjaksi koonneen kirjoittajan lopputulosta, joka harvakseltaan ladottuna päähenkilön cv:n kanssa juuri ja juuri 300 sivuun, lukee mielellään. Pääsääntöisesti sujuva elämäkerta on asiansa osaavan toimittajan tekoa.
Pääsääntöisesti sujuva elämäkerta on asiansa osaavan toimittajan tekoa.
Talvitie lopettaa kirjailijan sanansa lainauksella Hamletista: ”Epäile auringon paloa, epäile tähden valoa. Valheeks epäile totuutta, vaan älä epäile minua.” Kaikkineen teoksessa näytetään siis luotettavan Paloon: ilmeisesti kirjaan ei ole haastateltu muita tai muuta lähdetyöskentelyä harjoitettu? Tai ainakaan tämä taikuri ei paljasta taikatemppujaan.
Palon tarina ei tule kerrotuksi aivan kronologisesti, vaan hienoisesti teemoitellen. Tyyli on kaikkineen jutustelevaa, siinä on myös pienoisia etu- ja takahyppelyitä ja sivupolkuja. Teoksessa on myös toistoa, joka toisinaan syventää aiempaa, pahimmillaan uuvuttaa.
Kerrotuksi tulevat myös ammatillisen uran kohokohdat ja keskeiset roolityöt. Yleisemmät ajatukset teatterista ja sen teorioista, kuten Stanislavskin oppien suhteesta Palon omaan ajatteluun näyttelijyydestä, jäävät useimmiten valitettavan nupulleen. Elämäkerta ei mullista syntynyttä kuvaa teatterihistoriasta, mutta kiinnostavan yksilötodistuksen se toki piirtää.
Teos kehystyy ”Amarcord – Minä muistan” -otsikoiduilla lyhyillä välähdyksillä. Viittauksen Fellinin elokuvaan voi halutessaan nähdä lukuohjeena tai tyylitavoitelmana. Alussa kuvataan sirkuksen saapuminen kaupunkiin vuonna 1958, lopussa ollaan mökillä kesällä. Elämäkerran nuora jännittyy siis sirkuksen saapumisen ja ammatista luopumisen väliin, ja tätä loppua määrittää rauha. Kesämökeillä, sekä lopun Simpeleen Tölkinmäessä että lapsuuden ja nuoruuden Kiskossa, on tarinassa muutenkin oleellinen osa. Ammattia tärkeämmäksi nousevat sitten kumminkin perhepiiriin kuuluvat.
• • •
Jos Palo on enemmän tai vähemmän ehta elämäkerta, toisenlaista menneeseen katsomista edustaa Peteliuksen Ensilento ja Viimeinen mohikaani. Toistettakoon kirjailijan tanakka lausuma tässäkin: kyseessä ei ole omaelämäkerta. Logiikka on siis seuraava: teos koostuu reilusta 200 sivusta lyhyehköjä kappaleita, jotka alkavat kaikki sanalla ”Muistan”. Tällä sanalla loitsitaan esiin kuvia kirjoittajan lapsuudesta 1950- ja 1960-luvun Kymenlaaksossa. Innoittajakseen tällä saralla Petelius mainitsee ruotsalaisen historiantutkija Peter Englundin ja hänen teoksensa Jag kommer ihåg (2016) ja häntä edeltävät ranskalaisen Georges Perecin teoksen Je me souviens (1978) ja amerikkalaisen Joe Brainardin teoksen I Remember (1970).
Lukijalle teos on kieltämättä melkoinen savotta. Kaikki on kerrottu yhteen pötköön ilman yhtään ainutta väliotsikkoa. Ymmärrän toki tekstin tuoton metodin ja onhan spiraalimaisella harhailevuudella tenhonsakin, mutta rohkenen silti kysyä: olisiko kirja parantunut rakenteen editoinnilla? Olisiko muistot voinut koota jonkinlaisiksi kokonaisuuksiksi, jolloin yksittäiset muistikuvat – kuin myös lukija – olisivat saaneet enemmän tilaa hengittää? Uskoisin kirjan silloin antaneen ulkopuoliselle lukijalle vielä paremman mahdollisuuden peilata omia kokemuksiaan tähän tarinaan.
Teoksella on tärkeä rooli perinteen tallentajana.
Teos onkin parhaimmillaan, kun siitä annostelee itselleen pienempiä paloja kerrallaan. Sillä teoksen ansiot ovat joka tapauksessa ilmeiset. Teoksessa on tarkkoja havaintoja, ja kuvaukset perheenjäsenistä ja arjen elinympäristöstä tulevat esiin riemastuttavalla tavalla. Osansa saavat myös nähdyt televisio-ohjelmat ja elokuvat, luetut kirjat ja kuullut iskelmät. Teoksella onkin tärkeä rooli perinteen tallentajana.
Miten tästä kokijasta sitten sukeutui taiteilija, jää tämän teoksen ulkopuolelle. Mikäs siinä. Sopii odottaa, millaisia muotoja myöhempien vuosien muistelukset tuottaisivat – tällä kertaa päästiin vasta ensisuudelmaan. Ja kyllä Peteliuksesta elämäkerrankin lukisi.
Kirjoittaja on helsinkiläinen teatterintutkija ja kriitikko.
