Tämä artikkeli on ilmestynyt alkujaan Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 1/2015.
Kun kirjoitan kritiikin, arvioitavanani on useimmiten yksittäinen taideteos, esimerkiksi kirja, ja sen kattama taiteellinen tai tieteellinen kokonaisuus. Kun kirjoitan aforismin, kriittisessä lähestymistavassa on paljon samaa, mutta arviointini suuntana on suoraan maailma ja ihminen nykyisyydessään ja historiassaan, koko kulttuuri. Aforismin suhde maailmaan on suora ja välitön, mutta silti aforismi voi liikkua eri kirjallisuudenlajien välillä ja ottaa erilaisia sanataiteellisia asentoja.
Kaikissa aforismeissa kriittisyys ei painotu mitenkään suorasukaisena tai poleemisena, vaan sen tilalla voi olla esimerkiksi lämmin elämänviisaus tai tunnetta painottava älyllisyys. Aforismin kriittisyys voi siis pehmeimmillään olla elämänmyönteistä ”untuva-aforistiikkaa” – mutta hennoimmillaankin aforismi voi olla kiinnostava, jos siinä muodostetaan jonkinlainen raikas näkemys siitä, millaista ihmisen elämä ja ajattelu voisi olla. Onnistunut aforismi jättää lukijalle tilaa oivaltaa. Maailman staattiseksi olettava ja opettavaisesti puhuva aforismi saa helposti vanhanaikaisuuden sivumaun. Aforismi on tarkka ja herkkä laji, suhteessa maailmassa tapahtuviin asioihin tuntosarvekas ja jousiampujamainen.
Onnistunut aforismi jättää lukijalle tilaa oivaltaa.
Aforismi on kritiikin sukulaislaji monella tapaa. Kritiikissä, joka pyrkii muodossaan kompaktiuteen ja sisällössään sanomisen perusteltuun terävyyteen, hahmottuvat tietyt tekstilajille ominaiset konventiot ja toisinaan niiden rikkomiset, kokeilut. Kritiikki on laji, joka vaatii retorista tarkkuutta ja laajaa ymmärrystä sekä historiasta että kulttuurissa parhaillaan meneillään olevista asioista.
Aforismissa retorinen jännite on vielä tiheämpi ja harkitumpi kuin kritiikissä. Hyvää aforismia voikin siis pitää eräänlaisena ”kritiikin miniatyyrina”, tai tihentymänä, huippuunsa kehiteltynä kriittisenä ajatuksena. Aforismi ohjaa lukijaansa omaan ajatteluun ja asioiden näkemiseen toisin. Ennen kaikkea, aforismi luo kriittisen katseensa suoraan yhteiskunnan ja kulttuurin ytimeen: valtaan.
Kritiikin teräväpäinen pikkusisar
Pohtiessani aforismin filosofisuutta olen joskus luonnehtinut aforismia filosofian poikaseksi (esseessäni kirjassa Mitä aforismi tarkoittaa?, 2013). Poikasen voi tulkita joko emonsa uudeksi aluksi tai tihentymäksi emostaan. Mutta mikä olisikaan sukulaisuussuhde aforismin ja kritiikin välillä? Mieleeni tulee pikkumyymäinen, sivaltava hahmo, teräväpäinen pikkusisar, joka on samanaikaisesti oikukas ja viisas. Se tarvitsee oikullisuuttaan viedäkseen itseään älyllisesti ja kielellisesti eteenpäin, ja viisauttaan käyttääkseen voimiaan oikein, hioakseen verbaalisen ja älyllisen timantin.
Lyhyen muodon tähden aforismissa kielen pienimmätkin merkitykset ja kerrostumat korostuvat. ”Tarpeeton pyyhitään yli.”, kirjoitti Mirkka Rekola aforisminsa, jossa uusiokäytti lomaketekstiä. ”Jos käyttää tuntosarvia, ei tarvitse sarvia.”, todetaan Maija Paavilaisen aforismissa. Lyhyessäkin lauseessa lukijalle jätetään tulkinnallista tilaa. Hyvä aforismi sisältää paljon. Suuret elämän kulkuun liittyvät asiat tihennetään muutamalla sanalla, ja aforismissa voi olla esimerkiksi ajankohtaiskeskusteluihin liittyvä kytkös, kuten Marko Laihisen aforismissa: ”Jokainen meistä maahan muuttaja.”
Aforismi on kriittinen kieltä kohtaan, ja tähän kriittisyyden piikkinippuun se parhaassa tapauksessa yhdistää muutakin, yhteiskuntakritiikkiä ja kannanottoa poliittiseen tilaan. Hyvin rytminen, kieleen keskittynyt ja samalla Euroopan laajuudessa talouskriisiin kantaaottava on Timo Salon aforismi: ”Raunioni, rahaunioni.” Kannanotto voi liittyä myös ihmisyyteen tunnetasolla voimallisesti, kuten Anne Hännisen aforismissa: ”Me särkyneet, me viiltävät.”
Ajattelun uudistamisen haasteet
Aforismilta on lupa odottaa kantaaottavuutta, ajatuksia ihmisyyden tilasta ja vaihtoehtoja elämän näkemiseen toisin. Aforismin pitäisi olla kyvykäs pureutumaan filosofisen, poliittisen ja yhteiskunnallisen ajattelun nykyaikaisimpiin ytimiin; ellei se tähän kykene, se on vanhan toistoa. Liian usein näkee aforismeja, jotka tekijä on kirjoittanut esimerkiksi vakavassa yhteiskuntakriittisessä tarkoituksessa, mutta ei ole tullut ajatelleeksi, että hänen ajattelunsa ja kielellinen ilmaisutapansa saattaisi liikkua niin yleisellä tasolla, että lopputuloksena syntyy vain yhteiskuntakriittisen kommentoinnin tylsintä tusinakamaa.
Hilja Mörsäri on kutsunut tätä aforismikilpailutarjokkaissa havaitsemaansa toisteliasta kirjoittajistoa ”toisinajattelijoiden valtavirraksi” (Mörsäri esseessään teoksessa Mitä aforismi tarkoittaa?, 2013). Toisteiset, tekijänsä vakavan yksilöllisiksi kuvittelemat toisinajatteluaforismit muuttuvat helposti omaksi parodiakseen. Kaikki toistuvuus ei silti suinkaan ole pahasta; usein kyse on varioinnin taidosta. Lajihistoriallinen toisto on jossain määrin väistämätöntäkin, koska aforismi tarkkailee kriittisellä silmällään maailmaa ja ihmistä, joiden historiallinen muutos on hidasta ja ongelmat toistuvia.
Miten suunnistaa kohti uutta ajattelua?
Miten siis varoa huonoa toistoa, miten suunnistaa kohti uutta ajattelua, kun ihmisyydessä ja yhteiskunnallisissa valtakoneistoissa kritisoitavat asiat pysyvät jokseenkin samoina kautta historian?
Yleisesti voisi luonnehtia, että aforismin tulee varoa sisällöllistä takapajuisuutta ja kielellistä tylsistymistä. Tärkeintä on lukea aforismeja, tuntea laji, jotta voi kehitellä uutta. Lukeneisuuden puute paistaa armotta läpi aforismikäsikirjoituksista. Valtavirtatoisteliaita formaattiaforismeja syntyy myös, vaikka lukeneisuuttakin olisi, jos kirjoittaja sulkee itsensä solipsistiseen ”en tarvitse kommentteja, tiedän kaiken” -tilaan ja tyytyy ainoastaan jäljittelemään aforistisen lauseen totunnaisimpia tapoja.
Joskus aforismi syntyy heti, äkillisesti, täydellisen kirkkaana ja valmiina, kehityttyään ajattelun piilevissä prosesseissa. Usein lauseet kuitenkin vaativat kehityskeskusteluja, tihentymän etsintää ja useita versioita ennen kuin älyllisesti antoisin muoto löytyy. Keskustelua voi käydä itsensäkin kanssa, erilaisia aforismivariantteja verraten, mutta keskustelu toisen aforismiin perehtyneen kanssa saattaa avata uusia merkityshorisontteja. Aforismi on lajina keskusteleva, kuten kritiikkikin. Sillä on kaikki mahdollisuudet kurottua kohti ymmärryksen vielä tuntemattomia suuntia, kohti toista.
Uutuuden palvonnasta ei silti ole kyse. Pelkkä uudistuspyrkimyskin kliseytyy helposti, tai käy niin, että uudet sukupolvet keksivät historiaa tuntematta saman pyörän uudelleen ja iloitsevat siitä ”uutena”. Esimerkiksi runoudessa eri kokeellisuudet löytävät samantapaisia suuntia eri vuosikymmeninä, avantgarden uudelleensyntymiä, tietoisiakin.
Jotain uutta myös oikeasti löydetään. 2010-luvun aforistiset lajihybridit eivät anna paikantaa itseään yksiselitteisesti tietyn kirjallisuudenlajin mukaan. Hybridisyys vaikuttaa tulleen aforismin alalle jäädäkseen, mutta aforismi ei silti ole katoamassa, se vain on entistä monimuotoisempi sovelletumpi.
Aforismi tavoittelee toisin-oivallusta, uutta ajatusta, eikä tuo tavoittelu koskaan saavuta lopullista päätepistettään. Maailma on jatkuvasti keskeneräinen ja ihmisenä eläminen ongelmallista, siksi aforismin aiheet eivät lopu. Hyvän aforismin tulee olla ajatukseltaan tuore, mutta silti lajissa on aina jotain pysyvästi ikiaikaista. Koko kirjallisuuden historian ajan länsimainen ihminen on latautunut sokraattisella itseironialla: tiedämme ettemme tiedä. Silti tietoa on punnittava kielellä, löydettävä sanomisen tapa vaikeimmallekin ajatukselle. Yhteiskunnallisesti suuntautuneen aforismin on kyettävä havaitsemaan samanaikaisesti kaikki, se ei voi jäädä poliittisen retoriikan vangiksi vaan sen on otettava sivullinen ja itsenäinen positio. Aforismi on poliittinen orkidea. Se löytää äänen sille, jonka on luultu olevan äänetön.
Kirjallinen taistelulaji
Urheilun puolella, itämaisissa budolajeissa, painotetaan erityisesti mielen hallintaa voiman ja tekniikan käytössä. Jos taistelulajin harjoittaja ei hallitse ajatteluaan, hän ei hallitse mitään muutakaan.
Poleemisuuden ja filosofisuuden erilaiset yhdistelmät tekevät aforismista lajina erityislaatuisen kirjallisen taistelulajin, jossa punnitaan kirjoittajan henkinen voima ja tuon voiman taiteellinen hallinta. Kuten kritiikissäkin, myös aforismissa kärkevyys ja aggressiivisuus ovat tyhjänpäiväisiä, ellei niitä käytetä tarkoin mietityn filosofisen sisällön tai muun merkittävän ajatuksellisen pointin ilmaisemiseen. Hyvä aforismi sisältää, lyyrisimmilläänkin, jonkinlaisen ajatuksellisen sivalluksen tai käänteen.
Aforismi kuitenkin tarvitsee myös hallitsemattomuutta, ajattelun vapaata kulkua. Aforismia ei yleensä kirjoiteta metodilla ”istun kirjoituspöydän ääreen ja kirjoitan aforismin” vaan aforismi poimitaan muistikirjaan sinä ennalta määrittelemättömänä hetkenä kun se ajattelussa syntyy. Aforismi on usein tihentymä jo pitkään mielessä muhineista ajatuksista. Kun kirjoittajan mieli on aforismiin suuntautunut, ajattelun filosofiset sisällöt eivät lepää ennen kuin ne ovat löytäneet tyydyttävän aforistisen ilmaisun.
Aforismin suhde maailmaan on suora ja välitön.
Aforismi voi lajina kehittyä vain, jos kirjoittajat ovat tietoisia lajin historiasta ja kirjallisuudesta aforismia laajemmin. Kun lajista keskustellaan, olisi kuitenkin hyvä muistaa, että kaikki aforistit eivät välttämättä koe tarpeelliseksi määritellä lajiaan, ja määrittelyn ylikorostuminen keskusteluissa voi tuntua taiteellisen työn tekijästä ahdistavaltakin. Aforismin kirjoittajalla on taiteellinen vapaus, hänen työtään on ajattelun taide ja sen saattaminen lukijaa älyllisesti kiinnostavaan muotoon.
Kulttuuriset painotukset taustavaikuttavat jonkin verran siihen, millaisia tapoja tiheän ajatuksen ilmaisemiseen käytetään. Suomessa esimerkiksi sananlaskuperinteen toteavuus ja suoraviivainen ihmiskäsitys vaikuttaa edelleen moniin. Myös poliittisen retoriikan historiassa korostuvat sananlaskumaiset lentävät lauseet, jotka saattavat saada uskonnollisenkin puheen piirteitä. Poliitikko tietää, että poliittiseen historiaan jäädään lentävin lausein. Siksi poliitikko saattaa käyttää vaikutusvaltaansa pukemalla sanottavansa aforismimaiseen, ihmisyyttä näennäisen yleisesti tarkastelevaan asuun, joka on kuitenkin valjastettu vain yhden poliitikon tai puoluekannan mukaisen toiminnan edistämiseen. Siksi on oltava tarkkana: kaikki aforismilta kuulostava ei ohjaa itsenäiseen ajatteluun vaan pyrkii lokeroimaan ajattelun suunnan.
Aforismi ei tuudittaudu poliittisen retoriikan yksinkertaistavaan osoittelutyyliin, vaan sisältää aina myös kriittisen, tiedollisen aineksen. Kirjallisuudessa aforismi on siis myös esseistiikan ja tietokirjallisuuden sukulainen. Aforismin pohtiva luonne on myös lajia itseään tarkkaileva. Tätä itsearvioivaa luonnetta kuvaa hyvin se, että miltei jokaiselta aforistilta löytyy meta-aforismeja eli aforismeja aforismista. Aforismin ei pidä uinahtaa kuvitelmiin omasta eheydestään tai lopullisuudestaan, vaan olla osa ajatteluprosessia, joka myös kyseenalaistaa itsensä ja jopa kielen merkitykset. Kuten Hannu Hirvonen aforismissaan tarkastelee tiiviyttä toisin: ”Tiivis aforismi vuotaa joka suuntaan.”
Kirjoittaja on helsinkiläinen runoilija ja kriitikko.
