Kriitikon tulisi lähestyä estetiikkaa ja taiteenfilosofiaa avarin mutta valppain mielin samaan tapaan kuin Heikki Ylikangas on ohjeistanut historiantutkijoita. Jotta tutkija (kriitikko) saisi todellista yhteiskunnallista käyttöarvoa, hänelle tulisi olla täysin yhdentekevää ja merkityksetöntä, voittiko Suomi jossakin sodassa vai hävisi. Oliko täällä vallan päällä ruotsin vai suomen kieli, loiko Sibelius sinfoniansa vai joku toinen tai juoksiko Paavo Nurmi Suomen maailmankartalle.
Ylikankaan mielestä tutkijaa (kriitikkoa) pitäisi kiinnostaa vain se, miten Suomen historia (taideteos) on muotoutunut, mikä siinä on ollut olennaista tai kansainvälisesti arvostettua ja mitkä syyt ja tekijät ovat määränneet kehitystä:
”Isänmaallisesti orientoitunut tutkija (kriitikko) on huono tutkija. Isänmaasta tutkijana (ei välttämättä kansalaisena) piittaamattomalla on ainakin edellytykset olla parempi. Tietoinen epäisänmaallisuus on parasta isänmaallisuutta, suomalaisten historian on kuljettava ennen SUOMEN historiaa.”
Mitä esteettisessä kokemuksessa tapahtuu, mitä siihen sisältyy?
Kalle Puolakan teoksessa Johdatus estetiikkaan ja taiteen filosofiaan (Gaudeamus) sukelletaan syvälle taiteen ja kirjallisuuden maailmoihin, siihen, mitä esteettisessä kokemuksessa tapahtuu, mitä siihen sisältyy. Esteettisyys ei ole pelkkää pintaa ja aistimellista mielihyvää, se on myös hyvin kulttuurisidonnaista. Taide ja muut esteettiset ilmiöt kytkeytyvät tunteiden lisäksi tietoon, ymmärrykseen ja kasvatukseen.
Sanonta, ken tietoa lisää, se tuskaa lisää, ei päde esteettisen tiedon suhteen. Taiteet voivat kasvattaa tunteitamme, tehdä niistä tarkempia ja paremmin toimintaamme ohjaavia. Taide voi kasvattaa henkisesti tuntemaan kulloisenkin tilanteen edellyttämällä tavalla.
Rasa, estetiikka, runous, filosofia
Kalle Puolakan mukaan estetiikan juuret ulottuvat jopa 400 000 vuoden taakse, homo erectuksen kivestä huolellisesti veistämään punakvartsiseen käsikirveeseen. Myös homo sapiensia on kiinnostanut se, miltä jokin kuulostaa, näyttää ja tuntuu.
Esteettisen mielenkiinnon kohteisiin on mahtunut maalauksia, veistoksia, runoja, romaaneja, näytelmiä ja rituaaleja, ihmisen itsensä aikaansaamat esineet, rakennukset ja ympäristöt sekä kymmenien miljoonien asukkaiden megapoliskaupungit ärsyketulvineen. Kauneutta on siis paljon muuallakin kuin pelkästään ihmisen silmässä.
Puolakan mukaan japanilaisessa, kiinalaisessa ja intialaisessa estetiikassa puhtaan kaunotaiteen idean sijaan huomattavassa roolissa ovat olleet esteettisten asioiden suhde arkeen, kokemiseen ja konkreettiseen tekemiseen:
”Wabi, yksi japanilaisen estetiikan peruskäsitteistä, tarkoitti vielä 1000-luvun vaihteessa kurjaa ja köyhää, mutta vähitellen sen avulla alettiin korostaa pelkistyneisyyttä ja vaatimattomuutta esteettisinä ihanteina, joilla oli tärkeä sija myös mielen kultivoinnissa. Buddhalaismunkki Yoshida Kenko (n. 1283–1350) määritteli 1300-luvulla ajan patinoiman kauneuden yhdeksi japanilaisen estetiikan perusperiaatteeksi.”
Kiinalaiselle kulttuurille keskeisessä kalligrafiassa, kaunokirjoitustaiteessa, edellytetyn kehon ja liikkeen välisen vuorovaikutuksen ajateltiin ilmentävän koko maailmankaikkeuden dynaamisia voimia.
Intialaisessa estetiikassa esteettistä elämystä ja taiteen kokemista on tarkasteltu rasan käsitteellä. Se esiintyi ensimmäistä kertaa 200–500-lukujen välillä syntyneessä draaman teoriaa käsittelevässä kokoomateoksessa Bharatya Natyashastra. Rasa merkitsee mehua tai ydinnestettä, mutta estetiikassa se muuntui tarkoittamaan epäpersoonallista iloa taideteoksen kokonaisvaikutelmasta.
Estetiikka sai oman paikkansa filosofian osa-alueena.
Euroopan kamaralla Platon ja Aristoteles ottivat 2 400 vuotta sitten ensimmäisinä mittaa estetiikan kysymyksissä. He pohtivat, kummalla tulisi olla etusija nuorison kasvatuksessa, tunteita herättävällä runoudella vai järkeä vaalivalla filosofialla. Platon korosti filosofian ensisijaisuutta, Aristoteleelle runous oli tärkeä tunteiden ja ihmistuntemuksen kasvatuksessa.
Valistusajalla 1700-luvulla kiinnostus kauneuden ja taiteen kysymyksiin heräsi uudelleen eloon. Saksalaisen rationalistifilosofi Alexander Baumgartenin (1714–62) latinankielinen Aesthetica ilmestyi 1750. Siinä estetiikka sai oman paikkansa filosofian osa-alueena. Estetiikasta tuli aistinvaraista tietämistä tutkiva tiede. Kun järki ei ollut ohjastajana, havaitseminen ja kokeminen nousivat etusijalle.
Heti nousi esiin kysymys, mikä tarkalleen ottaen teki aistimisesta, havaitsemisesta ja kokemisesta esteettistä? Ja tämän ongelman ratkaisemisessa on edelleen yhtä monta mieltä kuin miestäkin. Nykyestetiikka haarautuu samantapaisesti kuin filosofiakin. Pääsuuntauksia ovat analyyttinen estetiikka/filosofia, fenomenologia, hermeneutiikka, marxilaisvaikutteinen kriittinen teoria, pragmatismi, jälkistrukturalismi, feminismi ja psykoanalyysi.
Kaunis, ylevä ja tulkinta
Puolakka muistuttaa, että kauneus ja ylevä ovat olleet länsimaisen estetiikan historiassa merkittävimpiä tutkimuskohteita. Ja siellä missä on taidetta, siellä on yleensä myös tulkintaa, eli taidekritiikkiä. Tulkinta päästää makuerot valloilleen ja eri taidelajit saavat oman karsinansa. Estetiikka yrittää esimerkiksi määritellä, mitä kriitikko tarkoittaa puhuessaan ”ilmaisusta” tai ”taideteoksen muodosta.”
Estetiikan ongelmia ei olisi, ellei taiteesta puhuttaisi.
Monroe Beardsleyn (1915–85) mukaan estetiikan ongelmia ei olisi, ellei taiteesta puhuttaisi. Tässä katsannossa estetiikasta muodostuu ”metakritiikkiä”, jonka tehtävänä on analysoida taidepuheen keskeisten käsitteiden, kuten ilmaisun, tarkoituksen, muodon ja esittämisen sisältöä.
Tässä puolestaan törmätään siihen, miten voidaan analysoida vakuuttavasti vaikkapa jonkin taideilmiön ymmärrystä lisäävää voimaa ilman tarkkaa kuvaa siitä, mitä ymmärtäminen on ja miten taide ja ymmärtäminen ylipäänsä liittyvät toisiinsa.
Oma arjen estetiikan alueensa on sitten se, jos suuri yleisö pitää jotain taideteosta tai -suuntausta siveettömänä ja nuorison moraalia turmelevana, kuten oli laita vaikkapa Harro Koskisen Sikamessias-teoksen tai Hannu Salaman Juhannustanssit-romaanin ympärillä käydyissä kohuoikeudenkäynneissä. Taiteen moraalikäräjillä moraalis-uskonnolliset arvostelmat selättävät esteettiset arviot ja tilanne lukkiutuu joko–tai-asetelmaksi.
Estetiikka vapauttaa pessimismistä
Vihdoinkin saimme suomeksi myös Arthur Schopenhauerin (1788–1860) yli 200 vuoden takaisen klassikon Tahdottoman tietämisen autuus – Estetiikka ja taiteenfilosofia. Se sisältää Schopenhauerin pääteoksen Die Welt als Wille und Vorstellungin estetiikkaa käsittelevät osat.
Schopenhauerin pessimistisen elämänfilosofian ytimessä ovat estetiikka ja taiteenfilosofia. Sen mukaan juuri estetiikka tarjoaa hetkellisen vapautuksen pessimismistä: se irrottaa ihmisen loputtoman tahtomisen ja haluamisen ikeestä ja avaa sitä kautta tien korkeimpaan tietoon.
Tämä arjen havainnosta poikkeava tapaus on kauneuden kokemus, jossa tieto irtautuu äkisti tahdon palveluksesta. Tällöin ihminen lakkaa olemasta pelkästään yksilöllinen ja muuntuu tiedon puhtaaksi ja tahdottomaksi subjektiksi.
Ihminen ei enää seuraile asioiden suhteita vaan uppoutuu edessään olevan objektin, taideteoksen kontemplaatioon, irtaantuen sen ympärillä tapahtuvasta arjen hyörinästä. Filosofian abstraktit käsitteet ja filosofinen ajattelu eivät saa aikaan samantapaista siirtymää. Ne on päinvastoin suljettava pois tietoisuudesta, joka avautuu pelkkään havaitsemiseen. Kun havainnon kohde irtautuu kaikista suhteista ulkopuoliseen ja kaikista suhteista tahtoon, se avaa näkymän ikuiseen muotoon, ideaan.
Schopenhauer luonnehti esteettistä kokemusta tietokokemukseksi, joka kantilaisittain on mielihyvän kokemus. Schopenhauerin mukaan tahto on tehnyt ymmärryksestä oman palvelijansa, kun ymmärrys on sitoutunut puhtaasti käytännöllisyyteen. Sen vuoksi ymmärrys ja sen mukana tajunta ja muisti häviävät kuolemassa, mutta elämisen tahto jää.
Kuitenkin jokaisella vuosisadalla muutaman ihmisen ”ymmärrys” vapautuu ”tahdon” orjuudesta, ja he kykenevät kohoamaan maailman intohimottomaan tarkasteluun. Heidän ymmärryksensä muuttuu omien intohimojen kuolettamisen ansiosta ”heleäksi maailmansilmäksi,” joka näkee kirkkaasti ilmiömaailman haihtuvien muotojen harhaisuuden.
Näitä henkilöitä Schopenhauer kutsui taiteellisiksi neroiksi. Tekniikan pellepelottomat ovat älykkyydestään huolimatta täydellisesti sidoksissa ilmiömaailmaan ja käytännöllisyyteen, useimmat heistä ovat rikastumishimon riivaamia. He puuhastelevat kaukana tunnekylläisistä fantasiaelämyksistä, joista taiteen suurimmat runoelmat ovat syntyneet.
Esteettisessä kokemuksessa egoismi katoaa
Schopenhauerin katsannossa elämä on alusta loppuun saakka suurta petosta. Lupauksiaan elämä ei täytä, korkeintaan se vain osoittaa, kuinka vähäpätöistä jonkun asian toivominen on lopulta ollut. Paratiisit ja utopiat etääntyvät sitä mukaa kuin yritämme niitä lähestyä. Sen vuoksi onni piilee aina tulevaisuudessa tai menneisyydessä, ei koskaan nykyisyydessä.
Nykyisyys on kuin pieni himmeä pilvi, jota tuuli kiidättää yli aurinkoisen taivaan laen yli. Sen edessä ja takana on kaikki kirkasta, se yksin luo alati varjon.
Elämän valju kaihoaminen on unenomaista hoipertelua neljän ikäkauden läpi kuolemaa kohti.
Useimpien ihmisten elämä virtaa kehdosta hautaan tympeänä ja hengettömänä. Elämän valju kaihoaminen on unenomaista hoipertelua neljän ikäkauden läpi kuolemaa kohti, latteiden jokapäiväisten ajatusten saattelemana.
Ihmiset ovat kuin kellot, jotka vedetään joka aamu ja he käyvät tietämättä miksi. Kun ihminen siitetään tähän maailmaan, vedetään ihmiselämänkello uudelleen nakuttelemaan mitättömin muunteluin, ja se nakuttelee aina uudestaan jo vuosimiljoonien ajan toistetut tahdit.
Ajoittain on mahdollista, että ehdottoman kontemplaation hetkinä meidät täyttää kokonaan olion kuva niin, että tahdon ja sen kärsimyksen ehto häviää. Antautuneina kokonaan ilmiön, taideteoksen tarkasteluun, me emme tunne enää mitään minää, joka eroaisi sisällöstään, vaan olemme hukkuneet tähän sisältöön.
Silloin katoaa myös egoismi, koska minä, joka sitä voisi kannatella, on vajonnut taka-alalle. Onni ja onnettomuus, nuo tahdon määreet, pysyvät sen rajan tuolla puolen, josta puhdas taiteellinen havainto alkaa ja oliot esiintyvät meille vain mielteinä, eivät enää pyrkimystemme kiihottimina.
Kun äly ja miellemaailma irtaantuvat tahdosta, äly leijailee vapaasti ja kuitenkin on mitä tarmokkaimmin toimiva.
Kun äly ja miellemaailma irtaantuvat tahdosta, äly leijailee vapaasti ja kuitenkin on mitä tarmokkaimmin toimiva. Käsitteellinen ajattelu väistyy havainnollisuuden tieltä. Jäljelle jää objekti, johon havaitsijan ja tarkastelijan tajunta sulautuu. Subjekti ja objekti pitävät toisiaan niin tasapainossa, ettei niitä voida erottaa toisistaan, koska subjekti uppoaa kokonaan havaittuun objektiin ja tajunta on enää vain sen mitä selvin kuva. Yksilö haluineen on kadonnut, hänen hyörinänsä on muuttunut tarkasteluksi:
”Sillä vain silloin maailma tajutaan puhtaasti objektiivisesti, kun ei enää tiedetä, että kuulutaan siihen, ja kaikki oliot näyttävät sitä kauniimmilta, mitä enemmän ollaan tietoisia yksistään niistä ja mitä vähemmän olemme tietoisia omasta minästämme.”
Taideteoksen vaikutus poikkeaa propagandasta
Taiteen museokäsityksen mukaan esteettiset elämykset koetaan taideinstituutioissa, kuten teattereissa, konserttisaleissa ja taidemuseoissa. Kuitenkin esteettinen kokemus voi kaapata huomiomme arkisesta puuhastelusta ja lumota meidät vieden hetkeksi tajuntamme toisiin sfääreihin.
Estetiikka on tutkimusalue, jossa nippelitieto ja yksittäiset tosiseikat tai taide-elämyksen tapahtumapaikka eivät ole ratkaisevia. Tärkeintä on kyky muodostaa jollekin ilmiölle kokonaisvaltainen, moniosainen selonteko. Puolakka vertaa tätä kysymykseen, voiko maa olla demokraattinen, vaikka siellä vähemmän ääniä saanut ehdokas voi voittaa vaalit?
Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttää relevantteja tosiseikkoja sekä teoreettista pohdiskelua siitä, mikä on riittävää demokratialle. Onko taiteessa kysymys väitelauseen kaltaisesta tiedosta vai pitääkö taiteen yhteydessä puhua ymmärtämisestä, joka lisääntyy taiteeseen perehtymisen myötä? Miten taideteoksen tiedollinen vaikutus poikkeaa esimerkiksi propagandasta?
Onko taiteessa kysymys väitelauseen kaltaisesta tiedosta vai pitääkö taiteen yhteydessä puhua ymmärtämisestä, joka lisääntyy taiteeseen perehtymisen myötä?
Moniosaisten selontekojen edellyttämä ymmärrys esittää kysymyksen, mitä tehdä elämällään kaikkien valintamahdollisuuksien keskellä. Sivilisaatioiden toiminta on niin monimutkaista, ettei monimutkaisiin ongelmiin ja kysymyksiin löydy helppoja ja nopeita vastauksia tai ratkaisuja.
Jyrkät vastakkainasettelut sisältävät usein vain osatotuuksia ja muodikkaat käsitteet ja iskulauseet pureutuvat harvoin pintaa syvemmälle. Todellisuuden monimutkaisuus tekee myös taideteoksista moniselitteisiä.
Puolakka korostaa, että taidekritiikin tehtävänä on selvittää, miten hyvin taideteos toteuttaa oman taiteellisen kategoriansa ominaispiirteitä ja tavoitteita, miten onnistunut jokin teos on. Taidekritiikin tarkoituksena ei ole asettaa taideteoksia arvojärjestykseen, vaikka teosten välinen vertailu onkin osa kritiikkiä. Lähtökohtana pitäisi olla sen selvittäminen, onko teos onnistunut tavoitteissaan vai ei.
Esteettisessä kokemuksessa ihmisen sisäiseen maailmaan syntyy jotain uutta, hänelle itselleen ennenkuulumatonta, jolloin havainto haluaa olla vain havainto. Mielikuvituksen ja järjen ei tarvitse olla siinä päällepäsmäreinä.
Martin Heideggerin ontologinen lähestymistapa kiinnittää huomion taideteosten olemistapaan. Arkisessa elämässä emme kiinnitä huomiota välineiden välineellisyyteen, miten ne toimivat, kunhan ne vain toimivat:
”Esimerkiksi älypuhelimen toimiessa hyvin emme huomaa, miten se elämäämme jäsentää. Taideteokset sen sijaan ovat Heideggerille tapoja avata olevan oleminen. Taideteokset avaavat olemisen portteja, maailmoja ja niiden rakentumistapoja.”
Hegelille taide on filosofian ja uskonnon rinnalla yksi tapa, jolla hengen käsitys itsestään ilmenee. Filosofiassa henki ilmenee käsitteinä, uskonnossa sisäisenä mietiskelynä ja taiteessa aistimellisuutena.
Tiedämmekö mitä ja miksi uskomme?
Kirjailija Miika Nousiainen on huomauttanut, että toisin kuin faktan, fiktion on oltava uskottavaa. Faktatieto on kokenut inflaation vaihtoehtoisen totuuden aikakaudella. Ihmiset ovat tottuneet poliitikkojen ja talouselämän edustajien puhuvan faktojen nimissä mitä mahtavampia valheita.
Toisin kuin faktan, fiktion on oltava uskottavaa.
Faktatiedot jauhavat yhtä ja samaa sekasotkua, mutta fiktion on oltava uskottavaa, koska fiktion parissa itkemme, huojennumme ja pelkäämme. Saatamme toivoa fiktiivisen hahmon selviävän epäonnisesta tilanteestaan tai jonkun toisen vastaavasti saavan ansionsa mukaan.
Estetiikassa tällaiset tilanteet ovat aiheuttaneet ihmetystä: miksi fiktio herättää meissä tunteita, kun fiktiiviset tapahtumat ja hahmot eivät kuitenkaan viittaa mihinkään todelliseen. Tätä on kutsuttu fiktion paradoksiksi. Ovatko ne aitoja tunteita?
Puolakan mukaan fiktio voi auttaa kuvittelemaan, mitä kaikkea johonkin arvoon sitoutumiseen liittyy, miten sitoutunut olen arvoina pitämiini asioihin. Minkälaista elämäni olisi, jos sitoutuisin arvoihini vahvemmin tai sitoutuisin aivan uusiin arvoihin. Fiktion herättämät tunteet eivät ole paradoksaalisia, jos ne tuovat mieleemme todellisuuden objekteja ja tapahtumia ja ajatuskin voi hetkauttaa:
”Voin kuvitella jotain ja pyöritellä jotain ajatusta mielessäni, vaikka en uskokaan ajatuksen kohteen olemassaoloon tässä ja nyt. Ajatus voi olla enemmän ja vähemmän kirkas ja elävä, ja ajatuskin voi uppoutua hyvin eri tavoin. Ajatuksen kanssa saatetaan painiskella, ja se voidaan ”ajatella läpi.” Näin pelkkä ajatuskin voi synnyttää kompleksisia tunteita, vaikka se ei koske mitään todellista asiantilaa.”
Tunteet esittävät arvostelmia ulkomaailman asioista. Ilmaisemme tunteidemme kautta ja niiden avulla, miten suhtaudumme kohtaamiimme asioihin, ihmisiin ja ilmiöihin. Kaunokirjallisuus voi toimia moraalifilosofiana terävöittäessään havaitsemistamme. Taiteilijan yksi peruskysymys lienee, haluanko synnyttää uskomuksia vai kuvittelua?
Kysymys, mitä annettavaa estetiikalla on, on huonosti asetettu kysymys.
Puolakan mukaan kysymys, mitä annettavaa estetiikalla on, on huonosti asetettu kysymys. Se antaa ymmärtää, että estetiikassa olisi päädytty tutkimustuloksiin, joita voidaan suoraan soveltaa jonkin toisen tutkimusalan kysymyksiin:
”Estetiikkaa ei saisikaan lähestyä pelkkänä teorioiden voileipäpöytänä, josta jokainen voi valita mieleisensä ja parhaiten omia hypoteesejaan palvelevan näkemyksen. Ollakseen tutkimuksellisesti perusteltua esimerkiksi jonkin taiteellisen ilmiön tiedollisen annin analyysin tulisi pohjautua selkeälle käsitykselle siitä, miksi analyysin taustalla oleva näkemys taiteen kognitiivisesta arvosta on perusteltu eikä vain sellainen ”kuollut dogmi”. Ellemme testaa käsitystämme vaihtoehtoisten näkemysten valossa perusteellisesti, toistuvasti ja pelottomasti, emme oikeastaan edes tiedä, miksi uskomme, mitä uskomme.”
Huvinäytelmässä elämämme on kauttaaltaan rattoisaa
Koska elämme katkeamattoman uutisvirran ja viihdedraaman keskellä, otettakoon tähän loppuun Schopenhauerin ajatuksellinen tyylinäyte, miten hän käsittelee näytelmää, eli draamaa.
Näytelmän päämääränä on näyttää esimerkin avulla ihmisen olemus ja olemassaolo joko surulliselta tai iloiselta puolelta sekä siirtyminen yhdestä toiseen. Schopenhauerin mielestä ilmaus ihmisen olemus ja olemassaolo sisältävät jo siemenen kiistaan, onko pääasiana ihmisen olemus eli luonne vai hänen olemassaolonsa, eli kohtalo, tapahtuma ja toiminta:
”Vain olot, kohtalot ja tapahtumat saavat henkilöhahmot ilmaisemaan olemuksensa, ja vain henkilöhahmoista syntyy toiminta, josta tapahtumat kehkeytyvät. Joka tapauksessa kuvauksen suhteen toista ei voida nostaa toisen yläpuolelle; tässä luonnenäytelmä ja juoninäytelmä ovat ääripäitä.”
Näytelmän ja eepoksen päämääränä on kuvata poikkeuksellisia tekoja, joita merkittävät henkilöhahmot tekevät merkittävissä tilanteissa. Runoilija ja näytelmäkirjailija saavuttaa tämän täydellisimmin, jos hän aluksi näyttää henkilöhahmot rauhallisissa oloissa, joissa käy ilmi vain, mitä he yleisesti ottaen ovat:
”Mutta sitten ilmaantuu yllyke, joka johtaa tekoon. Siitä syntyy yhä voimakkaampi yllyke, joka jälleen johtaa entistä merkittävämpään tekoon, joka synnyttää taas uusia ja yhä voimakkaampia yllykkeitä. Näytelmän muotoon sopivassa ajassa alkuperäisen rauhan sijaan tulee intohimoinen kiihtymys, jonka vallitessa toteutetaan tärkeät teot, joiden myötä henkilöhahmoissa aiemmin uinuneet ominaisuudet – kuten myös maailman yleinen meno – tulevat kirkkaaseen valoon.
Suuret runoilijat muuntautuvat täysin jokaiseksi kuvaamakseen henkilöksi ja puhuvat heidän jokaisen suullaan kuin vatsastapuhujat, nyt sankarin ja heti sen perään nuoren viattoman neidon suulla, ja aina yhtä totuudenmukaisesti ja luonnollisesti; näin tekevät Shakespeare ja Goethe.
Toisen luokan runoilijat muuttavat kuvattavat päähenkilöt itsekseen; näin menettelee Byron. Tällöin sivuhenkilöt jäävät usein elottomiksi, kuten keskinkertaisten runoilijoiden teoksissa päähenkilökin.”
Schopenhauerin mukaan murhenäytelmä kääntyy kohti resignaatiota, ja muuntuu elämäntahdon kieltämiseksi.
Schopenhauerin mukaan murhenäytelmä kääntyy kohti resignaatiota, ja muuntuu elämäntahdon kieltämiseksi. Huvinäytelmä puolestaan kutsuu elämäntahdon myöntämiseen. Ikävyydet ja kärsimykset se näyttää ohimenevinä, iloon päättyvinä. Kaikki murheet ja vastoinkäymiset sekoittuvat onnistumiseen, voittamiseen ja toivoon:
”Loppujen lopuksi huvinäytelmä sanoo, että elämä kaikkineen on sangen hyvä ja varsinkin kauttaaltaan rattoisaa. Täytyy tosin pitää kiirettä ja laskea esirippu ilon hetkellä, jotta emme näkisi, mitä tulee sen jälkeen, kun taas murhenäytelmä päättyy yleensä niin, ettei jatkoa voi olla. Jos katsomme tuota elämän burleskia puolta vakavasti – sellaisena kuin se näyttäytyy noissa naiiveissa ilmaisuissa ja eleissä, joita pikkumainen nolous, henkilökohtainen pelko, hetkittäinen viha, salainen kateus ja monet samanlaiset tunteet painavat tässä kuvastuvan todellisuuden hahmoihin (jotka huomattavasti poikkeavat kauneuden tyypistä) – niin myös tästä puolesta voi pohtivalle tarkastelijalle yllättävästi syntyä vakaumus, että tällaisten olentojen olemassaolo ja puuhastelu ei voi olla itse päämäärä, että päinvastoin niiden olemassaolo on vain harhatien tulos ja että tällaisena näyttäytyvä on jotain, minkä olisi oikeastaan parempi olla olematta.”
Suomentaja Risto Pitkäsen mukaan Schopenhauer luonnehti esteettistä kokemusta tietokokemukseksi, joka kantilaisittain on mielihyvän kokemus:
”Myöhemmässä estetiikassa esteettisestä elämyksestä on tehty liki tiedon vastakohta. Mutta silloin tieto ymmärretään käsitteellisenä tietona, joka ei ole Schopenhauerin tarkoittamaa täysin erilaista tietoa ideoista.”
Gaudeamukselle korkea hatunnosto kulttuuriteosta, jonka se teki julkaisemalla nämä estetiikan ja taidefilosofian tietojätit.
Kirjoittaja on tamperelainen toimittaja-kriitikko-kirjailija.
Kirjat
Kalle Puolakka: Johdatus estetiikkaan ja taiteenfilosofiaan, Gaudeamus 2024.
Arthur Schopenhauer: Tahdottoman tietämisen autuus – Estetiikka ja taiteenfilosofia, suomentanut ja johdannon kirjoittanut Risto Pitkänen, Gaudeamus 2024.
