Artikkeli on alkujaan ilmestynyt Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 4/2015.

TAITEESTA ON TULLUT KULUTUSTAVARA – ja se tärkein, jota kulutat, on taiteilijan nimi. Näin polemisoi brittitutkija Matthew Bown kansainvälisen taidekriitikkojen liiton AICAn 48. kongressin avausluennossa Lontoon Courtauld-instituutissa lokakuun lopulla. Kolmipäiväinen kongressi otsikolla ”Who Cares? Cultural Intelligence: Value, Veneration and Criticality?” oli juuri alkanut.

Otsikkoa voisi hiukan mukailla ja kysyä vapaasti suomeksi: Kuka välittää älystä ja tiedosta? Onko taidekritiikillä ja -kriitikolla merkitystä taideteoksen arvon ja merkityksen määrittelyn prosessissa?

AICAn jäsenistöä eri puolilta maailmaa oli kokoontunut vuosikokoukseen ja sen oheen nopeasti järjestettyyn tapahtumaan, joka korvasi Tukholmaan tälle syksylle suunnitellun, rahoitusvaikeuksien takia peruutetun kongressin. Alati rakentuva, näyttävää uutta arkkitehtuuria puskeva ja taloudellisesti toistaiseksi hyvinvoiva miljoonakaupunki olikin mainio kokoontumispaikka kansainväliselle kriitikkojoukolle. Lontoon taidekentässä on meneillään muutoksia, joita ilmeni myös kongressin oheen järjestetyllä ekskursiolla.

Erityispuitteet kongressin avaukselle loi Courtauld-instituutti ja Somerset House. Instituutin omissa kokoelmissa on monia teoksia esimerkiksi modernin taiteen sankarinimiltä, joiden teokset nostattavat yhä kansainvälisen taidekaupan hintoja. Nämä aarteet eivät kuitenkaan kierrä taidekaupassa, eikä monia niistä näy edes näyttelyissä, kuten esimerkiksi Édouard Manet’n kuuluisa maalaus Folies-Bergèren baari (1882).

Matthew Bownin esittämä väite taiteesta kulutustavarana on ajankohtainen. Sen mukaan taiteen arvo määrittyy nykyään lähinnä taidemarkkinoiden ideologisessa tilassa.

Bown vertasi taide-esineitä pyhäinjäännöksiin. Taide saa merkityksenantonsa pyhimyksen kosketuksen määritteleminä reliikkeinä, kuten Rembrandtin siveltimenjälkien kultivoimina ihmeinä. Reliikin tavoin taideteoskin ruumiillistuu tekijänsä hipaisun kautta.

Tämän ovat myös monet nykytaiteilijoista sisäistäneet. Bown perusteli väitettään sillä, että teosten syntyprosesseista kerrotaan tarinoin, joissa taiteilija korostaa intentionsa merkitystä. Teosten arvonmuodostus sisältyy samaan salaperäiseen tarinaan.

Neuvostotaidetta ja -avantgardea pitkään tutkinut Bown olisikin voinut viitata luennollaan taidehistorian peruskertomuksiin, kuten Giorgio Vasarin renessanssiaikaisiin taiteilijaelämäkertoihin, joiden genre perustuu vanhoihin pyhimystarinoihin.

• • •

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ kongressipaikka oli Chelseassa RCA (Royal College of Art), jonka auditoriossa joukko asiantuntijoita kommentoi Bownin teesejä. Kateederille nousi kovin miesvoittoinen joukko, lähinnä brittejä, ja kukin vuorollaan: kuraattori Joshua Simon (Israel), galleristi René Gimpel, kriitikko J.J. Charlesworth, videojournalisti Ben Lewis, kriitikko David Cross, tutkija Anthony Downey sekä taidehistorioitsija Julian Stallabrass. Päivän naiskiintiötä edustivat aktivistifilosofi Nina Power, politiikantutkija Marie-José Mondzain (Ranska) sekä paneelinvetäjänä esiintynyt Art Newspaperin päätoimittaja Anna Somers Cocks.

Nykytaiteen maailma on osa suurta kulttuuriteollisuutta, jossa sosiaalinen media toimii populaarin maun määrittelijänä.

Kukin puhuja oli kutsuttu julkaisujensa takia ja Nina Power pikaisesti, koska kuraattori ja tutkija Nicolas Bourriaud oli perunut osallistumisen viime hetkellä.

Taideinstituutio toimii uusliberalistisen talouden osana. On kyse sitten kansainvälisistä biennaaleista, kansallisista museoista tai paikallisista näyttelypaikoista ja gallerioista, joista osa toimii laajalla globaalilla kentällä. Yhteenveto keskenään ristiriitaisistakin luennoista ja vilkkaasta keskustelusta on jonkun mielestä kenties kyyninen.

J.J. Charlesworth palasi puheenvuorossaan Bownin avajaisluennolla videolta esittelemään Jeff Koonsin. Hänen mukaansa Koons käyttää useita strategioita vaikuttaakseen markkinoihin. Koonsin tapa esiintyä ja esitellä teoksiaan on systemaattinen performanssi määritellä taidetta ja sitä koskevia käsityksiä.

Julian Stallabrassin mukaan epäkaupallisina näyttäytyvät biennaalit ja kaupalliset taidemessut ovat tosiasiassa saman asian kaksi puolta. Stallabrass totesikin, että nykytaiteen maailma on osa suurta kulttuuriteollisuutta, jossa sosiaalinen media toimii populaarin maun määrittelijänä. Kritiikin tehtävä on lähinnä täydentää markkinoiden arvonmuodostusta.

Nina Power korosti esiintymisellään filosofi-aktivistin vastaroolia. Luento oli kateederilta esitetty kiihkeä performanssi ja turhautuneisuuden kritiikki. Käyttämällä käsitettä ”protestitalous” Power kehotti valtaamaan galleriat. Ei ole vain yhtä julkista tilaa ja järjestystä, arkipäivä on täynnä tilaisuuksia tehdä interventioita yksityisyyteen.

Politiikan tutkija Marie-José Mandzain sanoi osallistuvansa AICAn kongressiin kansalaisena ja filosofina.

”En ole taideasiantuntija vaan taiteen vapauden puolustaja”, hän korosti. Taide on vaikuttanut transhistoriallisessa tilassa, vapauden ja kumouksellisuuden vyöhykkeellä, jonka se on menettämässä. Kumouksellisen roolin ovat anastaneet muut.

Lontoon taidekentässä on meneillään useita muutoksia.

Mandzain perusteli näkökulmaansa tihutöillä, vandalismilla, väkivallalla ja terrori-iskuilla, joilla lietsotaan paniikkia ja pelkoa. Hän käytti termiä ”kulttuurinen pornografia”. Taiteella ja kulttuurilla on ollut iskuissa lähinnä välinearvo toimia väylänä kommunikoinnille, jopa kaupallistamiselle, jonka kohteena on ollut valta.

”Väkivalta on autistina olemisen kieltä”, Mandzain totesi.

Esimerkkeinä hän mainitsi nyt jälleen ikävän ajankohtaiset ISISin hyökkäykset, kuten iskun Charlie Hebdó -lehden toimitukseen, ja toisaalta yritykset tuhota Anish Kapoorin teoskokonaisuutta Versailles’n linnan puistossa kesällä.

”Nobelistit menettävät sen, minkä terroristit saavuttavat”, Mandzain siteerasi kirjailija Don de Lilloa.

Paneelia vetänyt Anna Somers Cocks ei saanut vastauksia kysymykseensä siitä, onko taiteella muuta arvoa kuin markkinoilla määrittyvä arvo. Hän muistutti, että kriitikoilla on kaikesta huolimatta tehtävänsä, määritellä mikä on hyvää ja mikä huonoa taidetta.

• • •

KOLMANTENA PÄIVÄNÄ kongressi teki galleriakierroksen Lontoon taidekentälle itään, pohjoiseen ja kaakkoon. Aamu aloitettiin Matts Galleryssa Copperfield Streetillä, jossa keskusteltiin sen perustajan Robin Klassnikin ja taiteilija Gerard Hemsworthin kanssa.

Kun galleriat siirtyivät 2000-luvun alussa itään, ne ovat muuttamassa sieltä nyt muualle. Gentrifikaatio muokkaa kaupunkia.

”Alue on kallis, eikä yleisö tule tänne enää”, galleriaa vetävä taiteilija Klassnik sanoi.

Haastavista näyttelyistään tunnettu Whitechapel Gallery on toiminut keskellä monikulttuurista Lontoon itää vuosikymmeniä ja toimii siellä yhä. Nyt esillä oli Venetsian biennaalista muutaman vuoden takaa tutun palestiinalaistaiteilija Emily Jacirin kiinnostava näyttely ”Europa” sekä Barjeel-säätiön kokoelman modernia ja nykytaidetta Algeriasta, Libanonista, Irakista, Egyptistä ja Palestiinasta.

Näyttelykierros jatkui sen jälkeen taiteilija- ja yhteisövetoisissa näyttelypaikoissa. Niitä olivat pikkuruinen noshowplace tai Peer Hoxtonin alueella, jossa tutustuttiin sen jälkeen Stuart Hall -kirjastoon ja -arkistoon sekä Rock against Racism -näyttelyyn. Monella tavalla yhteiskuntaan kantaa ottavien näyttelyjen jälkeen jatkettiin Vauxhallissa sijaitsevaan Gasworksiin ja Beaconsfield-näyttelypaikkaan. Jälkimmäinen tunnetaan yhteisnäyttelyistään ja yhteisötaiteellisesta työstä eri sosiaaliryhmien kanssa.

Kun galleriat siirtyivät 2000-luvun alussa itään, ne ovat muuttamassa sieltä nyt muualle.

Beaconsfield on aikoinaan esitellyt myös ryhmän taiteilijoita Suomesta; mukana olivat muiden muassa Eija-Liisa Ahtila, Pekka Niskanen ja Merja Puustinen. Tällä hetkellä se kaipaa kipeästi lisää toimintatukea, koska taideneuvosto on minimoinut avustuksensa.

Meneillään olevaa Lontoon kaupunkiympäristön muutosta kuvaa se, että saman kadun varrella sijaitsee nyt metropolin uusin galleria, lokakuussa aloittanut The Newport Street Gallery, jonka omistaja on taiteilijana tunnettu Damien Hirst. Kahteen kerrokseen upeasti rakennettu galleria olikin päivän hienoin näyttelypaikka. Edellispäivän symposiumissa käyty keskustelu taiteen arvosta asettui siellä yllättävän kiinnostavasti paikalleen.

Avajaisnäyttelynään galleria esittelee Hirstin omistaman suuren kokoelman Britannian johtavana abstraktina maalarina pidetyn John Haylandin (1934–2011) maalauksia. Gallerian kustantama on myös paksu näyttelykirja, jossa on Hirstin aikoinaan tekemä pitkä Haylandin haastattelu.

Kongressissa esitetyt väitteet palasivat väkisinkin mieleen; Näyttelytilan yhteydessä toimii galleriakauppa, jossa myynnissä olevista tuotteista useimmat on hinnoiteltu tuhansissa punnissa. Damien Hirstin nimi ei sentään esiinny hänen omistamansa gallerian nimessä, mutta häneen ja hänen taiteensa merkitykseen eräänlaisena pyhänä ja tuotteistettuna reliikkinä viittaa kaupan lisäksi gallerian neonvalokyltti. Siinä lukee ”Pharmacy”.

Kirjoittaja Marja-Terttu Kivirinta (1948–2024), kuvataidekriitikko ja -tutkija, toimi aktiivisesti AICAssa aina menehtymiseensä asti.