Suomen arvostelijain liitto ry:n järjestämän nuorten Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun 2026 kolmannen palkinnon sai Aatos Äijön (s. 2007) arvio Michelangelo Antonionin elokuvasta Seikkailu.

Michelangelo Antonionin elokuvat lukeutuvat tärkeimpiin postmodernismin ääniin elokuvan historiassa. Vaikka 1960-luku tarjoaa lukuisia kriittisiä elokuvataiteen ääniä, Antonionin tapa kuvata kaupungistunutta sodan jälkeistä Italiaa, konsumerismin nousua ja mediaa, hehkuu silti niin omintakeista otetta, että se erottuu aikansa muiden italialaisten ohjaajien töistä. Vaikka hänen elokuviensa teemat ovat hyvin samankaltaisia kuin Fellinin öiset kaahailut Rooman kaupunkielämän halki tai Pasolinin tiukka luokkaerojen vaikutusten kommentaari, Antonionin elokuvat sisältävät jotain niin perinpohjaista elokuvallista lumoa hyvin yksinkertaisten tekniikoiden siivittämänä, että teosten purkaminen käy usein monimutkaiseksi.

Antonionin kädenjälki piilee minimalistisissa tekniikoissa, joiden kautta itse elokuvien ajatukset pääsevät loistamaan. Niitä ei voi käsitellä vain tarinoina tai kokemuksina, vaan itse ideat ovat elokuvien suola. Kenties Antonionin elokuvien tyylin hohtavimmin tiivistävä teos on vuoden 1960 Seikkailu.

Anna on varakkaan italialaisperheen jäsen, joka on menossa naimisiin pinnallisen karismaattisen Sandron kanssa. Anna ja Sandro matkaavat ystävineen saaristoretkelle, jolla Anna yllättäen katoaa. Etsinnät alkavat, mutta yrityksistä huolimatta Annaa ei näytä löytyvän mistään. Samalla etsintöjen tiivistyessä Sandro alkaa rakentaa odottamattomasti suhdetta Annan hyvään ystävään Claudiaan. Matka etenee saaren etsinnöistä kohti Sisilian tiuhaan kaupungistuvia alueita. Mikä on Annan katoamisen syy, vai pitäisikö syytä edes etsiä luonnon ja kaupungin taistelukentästä, Italiasta?

Ensimmäinen Seikkailusta esille nostettava elementti on matkan henkeäsalpaavat maisemat, jotka ovat syystäkin muodostuneet Antonionin tavaramerkiksi. Oli se sitten luonto tai kaupunki, Antonioni osaa valjastaa molempien miljöiden säväyttävyyden esille harkittujen laajakuvien ja hitaan kameran liikkeen kautta. Aivan kuten Akira Kurosawa, Antonioni ymmärtää, että tuodakseen kankaalle liikettä, ei tarvitse näyttää vain hahmojen toimintaa, vaan päinvastoin antaa luonnon elää. Jo elokuvan alkupuolella kajastava auringonnousu saaren horisontissa, kirkas sade ja tuulessa hulmuava ruohikko herättävät elokuvan pakahduttavan hengityksen katsojan mieleen ja vaikuttavat jatkuvasti muistissa elokuvan toisen puoliskon kaupungin taustalla.

Antonionin elokuvat sisältävät jotain niin perinpohjaista elokuvallista lumoa hyvin yksinkertaisten tekniikoiden siivittämänä, että teosten purkaminen käy usein monimutkaiseksi.

Antonioni on mestari kuvaamaan ihmisen pienuutta ympäristön keskellä. Saarelle saapuva seurue tuntuu olevan täysin hukassa luonnon armoilla, mahtipontisten kukkuloiden ja tuulen viiman otteessa. Kaupunkikohtaukset taas levittävät kankaalle majesteetillisen arkkitehtuurin, jota ihastelevat ihmiset ovat kuin haahuilevia muurahaisia luomuksiensa alla, joiden vaikutuksia luonnolle he eivät ymmärrä. Voisi yksinkertaisesti kuvailla, että hänen elokuvissaan maailma avautuu, mikä luo puitteet hahmojen eksistentiaalisiin kysymyksiin. Aikasiirtymät ovat harvassa ja rauhallisuudesta muodostuu itse katsojan ajattelun tyyssija.

Sama kokeellisuus pätee myös roolisuorituksiin. Erityisesti Annaa näyttelevä Lea Massari on ennen kaikkea katsojan pohdinnan keskipiste. Hänen eleensä eivät ole minkään selvästi nähtävän motivaattorin ohjaamia, vaan hahmon valintojen ja katoamisen salaisuus piilee katsojan omissa tulkinnoissa. Toinen päähenkilöistämme, Annan poikaystävä Gabriele Ferzettin Sandro, voi vaikuttaa tarinan alkupuolella vain yhdeltä rikkauden röyhkeyden karikatyyreistä, mutta hänestä kuoriutuu myöhemmin koko elokuvan tärkeimmän kysymyksen keulakuva.

Sandro pyrkii elämään jatkuvasti ympäröivän kulutusyhteiskunnan ihanteiden mukaisesti hyväpalkkaisessa ammatissaan ja tuntee luonnollisesti, mikä on hänen seuraava vaiheensa kunnollisena Italian kansalaisena. Teema ihmiselämän lainalaisuuksista yhdistyy elokuvan filosofiaan arkkitehtuurista. Rakennusten ikä selkeästi näkyy ja ne pönöttävät paikallaan kuin arvostettavat museoesineet. Ne kuvastavat juuri rakennusten oman ajan ihanteita kauneudesta, eli siitä, mitä on pidetty luonnollisesti hyvänä ja hyväksyttävänä. Ne ovat heijastuksia oman aikansa tavoista, jotka kummittelevat kohtausten taustalla. Juuri tämän historian havinan myllerryksessä syntyy Sandron sisäinen tyhjyys ja halu muuttua postmodernismin hengessä.

Elokuvan alkupuolella Sandro oli jo valmis menemään naimisiin Annan kanssa, mutta joutuukin kohtaamaan ihmismielen taipumuksen muuttua. Ihmisen ei tarvitse tyytyä olemaan vain oman aikansa mallinukke. Ihminen ei pysy muuttumattomana kuin rakennus, vaan kriittisyys ja halu nähdä tulevaisuuteen on aina arkkitehtuurin taustalla elävä heräte. Elokuvassa tapoja ilmaiseva arkkitehtuuri kohtaa ihmisyyden ja tarinan keskeisen kysymyksen. Miksi hurahdamme ihmisinä niin huomaamattamme aikamme virheiden peilikuviksi?

Annan katoaminen ei ollut sattumaa, vaan hän halusi irrottautua maailmasta, missä vakiintuneet tavat nähdään sokeasti itsestäänselvyyksinä. Ajatukselle on edelleen huutava tarve. Somekupla todistaa tilanteen olevan nykyään kenties elokuvaakin myrkyllisemmällä tasolla. Italialaisten ohjaajien satiiri kulutuksen ja median manipuloinnin maailmasta tuntuu olevan hälyttävän lähellä nykyajan ”ihanaa elämää”. Ainoastaan tupakat ovat vaihtuneet jatkuvasti mukana pyöriviin puhelimiin, joilla voi napata tyylikkäitä statussymboleja, mitä myös selfieiksi kutsutaan.

Seikkailu ei ole elokuva, jota tyypillistä tarinaa kaipaavien kannattaisi välttämättä etsiä, mutta se on syystäkin kuriositeetti yhteiskuntakriittisille katsojille. Antonionin maltillinen kamera ja seesteinen tunnelma avaavat portteja juuri katsojan ajattelussa, eivätkä ne suinkaan pyri miellyttämään katsojaa tyypillisten tekniikoiden kautta.

Se on kuvan ja katsojan mielen leikkiä, kaikista syvimmillään.

• • •

Tuomariston (Dess Terentjeva, Oskari Onninen ja Martti-Tapio Kuuskoski) perustelut:

Michelangelo Antonionin elokuvat ovat jo vuosikymmeniä olleet taide-elokuvan harrastajien suosikkeja, ja yksi merkittävimmistä on Seikkailu (L’avventura, 1960). Aatos Äijö (Espoo, s. 2007) löytää vaivatta arviossaan ”Seikkailu ihmisyyden kiintymyksiin” Antonionin elokuvakerronnallisesti kumouksellisesta teoksesta ne herkät merkityksen tuottamisen tavat, joilla Antonioni poikkesi muista aikansa italialaisen elokuvan mestareista, Pier Paolo Pasolinista ja Federico Fellinistä, samalla huomioiden myös tekijöiden yhteneväisyydet. Historian painolasti ei huoleta kirjoittajaa, vaan hän avaa kritiikissään arvoituksellista ja aistillista elokuvaa tuoreesti mutta varmalla otteella.