Simo Häyrynen:
Kulttuuripolitiikan liikkuvat rajat. Kulttuuri suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa
Tietolipas 248, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015, 251 s.
Artikkeli on alkujaan ilmestynyt Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 1/2016.
SIMO HÄYRYNEN luonnehtii Kulttuuripolitiikan liikkuvat rajat -teoksessa kulttuuria ihmisen ”tietoon, tunteisiin ja arvostuksiin perustuvana tapana kokea ja jäsentää ympäröivää todellisuutta” (s. 9). Kulttuuri ohjaa siis sitä, kuinka maailma tiedetään, kuinka se havaitaan ja kuinka siihen sijoitutaan. Kulttuuripolitiikka on näin ollen paljon enemmän kuin valtion budjetissa kulttuurille osoitetun kutistuvan prosentin allokointia. Kulttuuripolitiikka on identiteettipolitiikkaa ja ennen kaikkea tunnepolitiikkaa.
Häyrysen teoksen tärkein huomio on, että ulkoistaessaan kulttuuripolitiikkaa pois omista käsistään, valtio ulkoistaa ennen kaikkea identiteettipolitiikkaa. Tämä identiteettipolitiikka koskettaa sekä yksilöitä että suurempia joukkoja.
Ulkoistaessaan kulttuuripolitiikkaa pois omista käsistään, valtio ulkoistaa ennen kaikkea identiteettipolitiikkaa.
Häyrynen aloittaa monipolvisen teoksen hahmottamalla erilaisia kulttuurisia ryhmiä sekä luonnostelemalla suomalaisuuden kulttuurisia piirteitä. Tämän jälkeen päästään kulttuuripolitiikan keskeisiin tavoitteisiin, jotka asettuvat perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteen varaan. Kulttuuripolitiikan olennaisin tehtävä on taata eri ryhmien oikeus kulttuuriin.
Viimeistään nyt on selvää, että kulttuuripolitiikka on monimutkainen kokonaisuus, jossa valtion, kuntien ja vapaan kentän, yritysmaailman, taiteilijan ja yleisön sekä EU:n intressit, velvollisuudet ja vastuut risteilevät. Tämä onkin haaste, jonka usea kulttuuripolitiikkaa esittelevä teos nimeää. Häyrysen teoksen ansioksi voi mainita kyvyn osoittaa politiikan teon suoran vaikutuksen yksilön ja erilaisten ihmisryhmien identiteettiin.
Kulttuuripolitiikan suuret tarinat ovat muuttuneet viime vuosikymmenten aikana vauhdilla. Moni muistaa vielä ajan, jolloin Suomi luettiin osaksi pohjoismaista kulttuuripiiriä. Sittemmin EU:ta ja eurooppalaisuutta on tarjottu pohjoismaisuuden tilalle. Kuten Häyrynen toteaa, EU:n kulttuuripolitiikkaan identifioituu kuitenkin vain harvalukuinen poliittinen eliitti. Muille Euroopan Unionin tarjoama identiteetti soveltuu lähes yhtä huonosti kuin antiikin kreikkalaisuus asettuu nykyarjen kuvaksi.
Suurta tarinaa ei kirjoitakaan nykyaikana kulttuuripolitiikassa Eurooppa vaan uusliberalismi. Kulttuuripolitiikkaa ohjailevat erityisesti talouskasvun periaatteet. Samalla perinteisten identiteettiä luovien institutionaalisten toimijoiden roolit muuttuvat. Esimerkiksi säätiöiden tehtävä on tänä päivänä lähes ylikorostunut. Vuonna 2008 säätiöt myönsivät kulttuurille 87 miljoonaa euroa. Valtion tuki oli tuosta vain noin kolmannes, 26,5 miljoonaa. Häyrynen kysyykin aiheellisesti, että kuka täydentää kulttuurirahoituksessa nykyisin ketä.
Kuka täydentää kulttuurirahoituksessa nykyisin ketä?
Ulkoistettu kulttuuripolitiikka ei vapauta valtiota vastuusta. Kirjan alkusanoissa Häyrynen toteaa, että ”millään muulla kuin valtion kulttuuripolitiikalla ei ole resursseja tai velvoitteita edesauttaa kulttuuriryhmien ja kulttuurinäkemysten välistä tasapainoa”. Kun kulttuuripolitiikkaa tarkastellaan identiteetin rakentamisen näkökulmasta, jatkuvan talouskasvun periaate ei tunnu mielekkäältä. Kulttuuripolitiikan tulisi ottaa vastuuta ennen kaikkea siitä arvomaailmasta, jota sillä rakennetaan.
Häyrynen nostaa esiin Michel Foucault’n ajatuksen biovallasta (s. 188). Biovallassa valtaa käytetään asettamalla yksilöt ja yhteisöt vartioimaan itseään: normaaliuteen kannustetaan ja normista poikkeamisen rangaistuksena on syrjäytyminen. Yksinkertaistettu, populistinen ja vahvasti fiktiivinen me-tarina valtaa alaa. Vastuu sysätään yksilön harteille myös silloin kun vastuu olisi valtion.
Kulttuuripolitiikan tulisi ennen kaikkea kunnioittaa eri ryhmien perusoikeutta kulttuuriin ja identiteettiin. Häyrysen mukaan lukuisten ryhmien tunnistaminen on demokratian toteutumisen kannalta tärkeää (s. 7). Hän ei edes yritä luoda yhtä yhtenäistä käsitystä kulttuurista, vaan esittää, että kulttuuripolitiikassa pitäisi pyrkiä sopimaan siitä, miten kulttuurisiin eroihin tulisi suhtautua (s. 219).
Erot ja niiden tuntemus ovat lähtökohtaisesti arvokkaita. Ne lisäävät tietoa toisista sekä auttavat kommunikoimaan erilaisten ryhmien kanssa. Erilaisilla kulttuureilla on myös kirjavia tapoja hahmottaa maailmaa ja sen ilmiöitä. Parhaimmillaan monipuolinen kulttuurikäsitys ja rikas kulttuuripolitiikka auttaa hahmottamaan ja ratkomaan myös laajoja ongelmia, kuten ilmastonmuutosta tai sosiaalista eriarvoisuutta.
Kulttuuripolitiikan liikkuvat rajat tavoittelee tapoja käsitellä päivänpolttavia kulttuuripolitiikan haasteita. Suurten kriisien maailmassa identiteetillä on arvaamaton merkitys. Kulttuuripolitiikka vaikuttaa muun muassa siihen, kuinka kansalaisuus ymmärretään, kenen maailmassa koemme elävämme ja kenet olemme valmiit vastaanottamaan osaksi kulttuuriamme.
Kirjoittaja on tutkija ja vapaa kriitikko, joka käsittelee työssään kuvataiteen ja soivan kulttuurin ilmiöitä.
