SARVin uutta puheenjohtajaa, kirjailija ja kriitikko Marissa Mehriä ei kiedottu kulttuuriin hänen lapsuudenkodissaan, eikä flyygelin kantta kuormittaneet vanhempien tohtorinhatut.

Oopperamusiikkia, taiteenlajiin korviaan myöten myöhemmin kiinnittynyt Marissa kuuli lähinnä televisiomainoksissa. Määrätietoisesti hän kuitenkin pinnisti kulttuurin kentälle.

– Pienestä pitäen, jo ennen kuin osasin lukea, tiesin haluavani kirjailijaksi. Kirjoittamista ja lukemista pidin irrelevantteina taitoina. Kyllähän ne sitten kirjailijana oppisi.

Ja opittu on. Filosofian maisteriksi edennyt Mehr on meritoitunut niin tieto- kuin kaunokirjailijana, kriitikkona, kääntäjänä ja eri lehtien päätoimittajana. Hän myös opettaa journalistista sekä luovaa kirjoittamista ja antaa äänessä kuulua aktiivisena keskustelijana kulttuurin kentällä.

Näinä aikoina taide ja taidekritiikki tarvitsevat paljon puolustajia.

Tehtävänsä SARVn uutena puheenjohtajana Mehr on aloittanut innostuneena, joskin hienoinen huoltenvire taakkanaan.

–  Olen todella otettu ja iloinen, että minut valittiin tähän vastuulliseen tehtävään. Näinä aikoina taide ja taidekritiikki tarvitsevat paljon puolustajia. On tietysti suuri kunnia toimia 75 vuoden ikään ehtineen liiton puheenjohtajana. Sanomattakin on selvää, että SARVssa on tehty todella tärkeää työtä taidejournalismin ja eritoten kritiikin alalla, Marissa Mehr hehkuttaa.

Mihinkään pimeään kaninkoloon ei hän päätään ole työntänyt. Mehr tuntee liiton rakenteet ja toimintatavat hyvin oltuaan hallituksen jäsen vuodesta 2020 lähtien, viimeiset kaksi vuotta varapuheenjohtaja. Vuosina 2014–2018 hän toimi SARVin julkaiseman Kritiikin Uutiset -lehden päätoimittajana.

Puheenjohtajan pestin hohdokkuutta kuitenkin murentavat realiteetit, jotka vain on kohdattava. On erittäin lyhytnäköistä, että SARVin ja muidenkin kulttuurialan järjestöjen toimintaedellytyksiä on kavennettu hartiavoimin valtion rahoitusta leikkaamalla. Etenkin kulttuurilehtiin kohdistuvat leikkaukset kirpaisevat. Kritiikin Uutiset on menettänyt jo parin vuoden ajan kulttuurilehtituen ja liiton saamat valtiontuet ovat niin ikään pienentyneet vuosi vuodelta. Kahtena viimeisenä vuonna tukea ei saatu lainkaan.

–  Oli melkoinen läimäys vasten kasvoja, kun nämä isoimmat iskut tulivat liiton juhlavuonna. Kulttuurin ja journalismin vaikutus kieleen ja sen kehittymiseen on kiistatonta. Kulttuurin, jota ilman Suomi ei olisi ikinä päässyt itsenäistymään, vähätteleminen kirpaisee. Kulttuuri, taide ja tietenkin suomen kieli edellähän on ratsastettu ja osoitettu, että olemme Suomi.

Kulttuurin, jota ilman Suomi ei olisi ikinä päässyt itsenäistymään, vähätteleminen kirpaisee.

Liiton toiminnan suurimmat haasteet ovat pitkälle yhteneväisä ylipäätään kulttuurijournalismin ja laajemmin koko mediakentän nykyisten haasteiden kanssa. Ja edelleen Mehrin täytyy, jo vähän ärtyneenä, puhua resursseista, rahasta.

– On utopistinen ajatus, että Suomessa kulttuurijournalismin pitäisi rahoittaa itse itsensä. Ja täysin ristiriitaista, että miljardien voittoja tahkoavat yritykset saavat yritystukea, mutta yhden tai kahden yhteiskunnan osa-alueen pitäisi pärjätä vailla minkäänlaisia tukia.

Mutta ei puheenjohtajaa eikä liiton muitakaan toimijoita niin vaan lannisteta. Onneksi säätiöissä arvostetaan ja kannustetaan juhlivan liiton toimintaa.

Tyytyväisenä Mehr mainitsee muun muassa nuorille kohdistetun, onnistuneen, Jenny ja Antti Wihurin rahaston tukeman Mikä kritiikki! -kirjoituskilpailun. Iso satsaus on myös syksyllä 2026 alkava kaksivuotinen hanke, kaikille avoin ja maksuton Kritiikkifestivaali Koneen säätiön 100 000 euron tuella. On kuitenkin selvää, että taiteen rahoitusta ei voida sysätä kokonaan säätiöille, kuten taannoinen kulttuuriministeri kaavaili.

– Taidekritiikkihän ei ole suurelle yleisölle mikään kovin näkyvä journalismin muoto, paitsi silloin, kun joku teos haukutaan ja aikaansaadaan hienoinen skandaali. On paradoksaalista, että samalla, kun nykykriitikoita parjataan, haikaillaan ”vanhoja hyviä aikoja”, kun Seppo Heikinheimo, Jukka Kajava ja muutamat muut etunenässä antoivat taiteilijoiden kuulla kunniansa, jos teokset eivät miellyttäneet. Olisi tärkeää muistaa, että taidekritiikki-instituutio on laaja ja monipuolinen kenttä, paljon muutakin kuin räksyttämistä. Tavoitteenamme olisi saada saman pöydän ääreen tutkijoita, taidejournalisteja ja paljon muitakin, joita taidejournalismi ja ylipäätään taidepuhe kiinnostaa.

Suunta on selkeä ja Mehrin toiveet puheenjohtajakautensa merkityksestä kutakuinkin realistiset. Hän seisoo vaikka päällään nostaakseen SARVin sille kuuluvaan kunniaan.

– Rohkenen toivoa, että onnistuisin tekemään jotain sellaista, että ihmiset muistaisivat Suomen arvostelijain liiton ja tietäisivät, mikä sen arvo on. Se onnistuu vain lisäämällä liiton ja ylipäätään taidejournalismin ja kritiikin tunnettavuutta myös heille, joiden elämänpiiriin ja työarkeen taidekritiikki ei kuulu. Etsimme edelleen myös nuoria, joilla ei ole kriitikkotaustaa liiton piiriin pohtimaan, mitä kritiikki on. Tietysti etsimme myös uusia kritiikin muotoja.

Rohkenen toivoa, että onnistuisin tekemään jotain sellaista, että ihmiset muistaisivat Suomen arvostelijain liiton ja tietäisivät, mikä sen arvo on.

Tosikkoa Mehristä ei saa tekemälläkään ja asusteleepa hänessä annos anarkistiakin. Hänestä on hauskaa vähän kohauttaa konservatiivisia vallankäyttäjiä. Oopperassakin olisi kiva heitellä mätiä tomaatteja ja buuata, hän vitsailee.

– Jos ei muu auta pitää aikaansaada jokin kunnon skandaali, niin saadaan SARV lööppeihin ja ihmiset heräämään! Viimeistään puheenjohtajakauteni häämöttäessä loppuaan täytyy kehitellä jotain räväkkää, vaikka pistää säpäleiksi muutama ikkuna.

Aina kannattaa myös miettiä, keitä tilaisuuksiin kutsutaan. Aikanaan saimme kunnon skandaalin ja valtavan mediahuomion aikaiseksi, kun allekirjoittanut kutsui samaan tilaisuuteen Teemu Mäen ja Leena Krohnin.

Ikuisuuskeskustelusta kritiikin kriisistä ja hyvästä ja huonosta kritiikistä jauhamisesta Mehrkin on saanut tarpeekseen. Hän haluaisi laajentaa kritiikkikeskustelua kapakanpöytiä ja somea laajemmalle.

– Somessa algoritmit määrittelevät vain tunteita voimakkaasti nostattavien keskustelujen ja kohujen nousemisen pinnalle. Monet kiinnostavat, analyyttiset keskustelut livahtavat tästä syystä ohi. Tämä on iso ongelma kulttuuridebatin monipuolisuuden kannalta.

Ei kannattaisi tehdä johtopäätöksiä kritiikin laadusta norsunluutornista tuntematta ruohonjuuritasoa.

Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan, Erja Yläjärven mielestä taidepuhe on usein liian akateemista, arroganttia, vaikeaselkoista ja ulossulkevaa. Hän pelkää taidejournalismin vieraannuttavan lukijoita ja vaatii kritiikeiltä enemmän ymmärrettävyyttä ja elämyksellisyyttä.

Tästä Mehr ei ole huolissaan. Hänen mielestään on aina kyse siitä alustasta, missä kritiikki julkaistaan.

– Tieteellisissä ja muissa alan ammattilehdissä kritiikki voi ja saakin olla akateemista, mutta sanomalehdissä kritiikin kieli on aivan erilaista kuin kulttuurilehdissä. Puhutaan nyt vaikka Tuli&Savu-lehden runokritiikeistä. Nehän on tarkoitettukin pienemmälle piirille. Itsekin vastustan liian akateemista kielenkäyttöä sanomalehtikritiikeissä, mutta kritiikki on tullut uuteen aikaan jo parisen kymmentä vuotta sitten. Ei kannattaisi tehdä johtopäätöksiä kritiikin laadusta norsunluutornista tuntematta ruohonjuuritasoa.

Kriitikkona Mehr on kunnostautunut kirjoittamalla kirjallisuuskritiikkejä pääasiassa Turun Sanomiin ja joihinkin kulttuurilehtiin satunnaisemmin.

– Realiteetit iskivät silmille lukioaikana, kun tajusin ettei kirjailijana elä. Apuun tuli ajatus kirjallisuuskritiikin kirjoittamisesta. Perustin 18-vuotiaana verkkolehden, jossa julkaistiin juttuja nuorilta nuorille. Lehteä tehtiin järeällä 43 avustajan joukolla. Olin lehden päätoimittajana pari vuotta ja sain julki ensimmäiset kirjallisuuskritiikkini. Teimme nyt jo kuopattua lehteä kunnianhimoisesti ja saavutimme komeat 20 000 lukijaa. Rahaa meillä ei ollut, intoa sitäkin enemmän.

Vuonna 2012 kuvaan tuli Turun Sanomat, jonka kirjallisuuskriitikkona Mehr ahkeroi edelleenkin. Aina kun aikaa kirjailijan- ja järjestötyöstä liikenee hän kirjoittaa kritiikkejä kauno- ja tietokirjallisuudesta.

Uusimpana haasteena on Kulttuurivihkojen päätoimittajan pesti.

– Pidän päätoimittamisesta todella paljon. Kulttuurivihkot on jo kuudes lehti, jossa toimin päätoimittajana. Lehdellä on tärkeä tehtävä erityisesti nyt, kun kulttuuria ja demokratiaa kurjistava politiikka ja rajut leikkauspäätökset jylläävät. On hienoa, että Kulttuurivihkoissa tuodaan esille myös sellaisia näkökulmia, joita valtalehdistössä ei välttämättä käsitellä. Olen saanut paljon yhteydenottoja siitä, kuinka tärkeä tämmöinen yleisvasemmistolainen kulttuurilehti, joka tarkastelee yhteiskuntaa, kulttuuria ja taidetta omasta näkökulmastaan, on.

 

• • •

 

Ooppera on se taiteenlaji kirjallisuuden lisäksi, jonka kanssa Mehr on pääsemättömissä. Ooppera on livahtanut kaikkiin hänen romaaneihinsa ja viime vuonna ilmestyneeseen, kohua herättäneeseen nonfiktioon Nainen, joka käveli veitseen – Kirjoituksia oopperasta ja vallasta (Vastapaino, 2025).

– Kun kuulin oopperamusiikkia ensi kertoja jo mainituissa mainoksissa, se iski amfetamiinin tavoin suoraan suoneen, eikä sen ihmeellisestä maailmasta ollut enää paluuta. Aloin käydä säännöllisesti konserteissa, kuunnella klassista musiikkia päivittäin, ahmia oopperaan liittyvää kirjallisuutta pyrkien perehtymään taiteenlajiin perin pohjin. Kaiken yllä leijui kuitenkin ahdistava pelko sosiaalisen taustani paljastumisesta.

Kaiken yllä leijui kuitenkin ahdistava pelko sosiaalisen taustani paljastumisesta.

Edelleenkin oopperaa omasta näkökulmastaan analysoiva Mehr tuntee ulkopuolisuutta, olevansa huijari eikä ”oikeasti” kuuluvansa länsimaisen taidemusiikin maailmaan.

– Huijarisyndrooma kutoutuu muun muassa siitä, että minulla ei ole varsinaista musiikkialan koulutusta, eikä musiikinteorian käsitteet ja ylipäätään se diskurssi ole hallussani. Vaikka sittemmin olen käynyt soittotunneilla ja päntännyt musiikin teoriaa, tietty ulkopuolisuuden tunne ei ole hellittänyt.

Mehr on saanut kuulla kunniansa valtapositiosta kiinnipitäviltä arvostellessaan oopperaa lajin konservatiivisuudesta. Valtavirran instituutioissa monet ovat tyytyväisiä oopperainstituution nykytilanteeseen eivätkä halua muutosta.

– Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Muutoshalua alalla, erityisesti vapaalla kentällä ja yleisössä on paljonkin ja marginaalissa tapahtuu jatkuvasti rohkeita ja kiinnostavia asioita. Ehkä ongelma on ennemminkin se, että vanhat hierarkiat palvelevat vallankäyttäjiä, jotka eivät mieluusti luovu vallastaan, mikä heijastuu taiteenlajiin ja siihen, miten se näyttäytyy lajin ulkopuolelle. Rakenteet ovat usein muumioituneet, mikä heijastuu lajin yleiskuvaan ja tämän kautta yleisölle.

Ajatus, että häpeää ei ole, on helpottava ja humoristinen suhtautuminen lihallisuuteen vapauttavaa ja hauskaa.

Mehrillä on vahva ote myös burleskiin. Siitä hän kuroo revanssia ulkopuolisuuden tunteeseensa oopperapiireissä. Ilmeisesti hän on edelleenkin ainoa pitkän työskentelyapurahan burleskikritiikkiin saanut arvostelija.

– Rakastuin jo opiskeluaikoina Rabelais’n teosten hulvattomiin henkilöihin ja karnevalismiin. Ajatus, että häpeää ei ole, on helpottava ja humoristinen suhtautuminen lihallisuuteen vapauttavaa ja hauskaa. Voi kun maailmassa olisi enemmän itseironiaa, itselleen nauramista ja ylipäätään huumoria, hauskuutta ja karnevalismia! Erityisesti tämmöisinä vaikeina aikoina tarvitsisimme oikein kunnon revittelyä. Huumori ja edes hitunen iloa ovat elinehto, tae siitä, että pysymme hengissä. Vakavuus on tylsää! Aina on kuitenkin tiettyjä, vallankahvassa sitkeästi rimpuilevia valtaapitäviä, ummehtuneiden instituutioiden johtajia ja diktaattoreja, joille nauru on uhka, itselleen nauramisesta puhumattakaan.

 

• • •

 

Marissa Mehr on yksi heistä, jotka ovat tehneet niin sanotun luokkaretken. Eikä minkä tahansa vaelluksen vaan monipuolisen luokkaretken.

– Sosiaalisessa ja kulttuurisessa kontekstissa olen kirinyt ylöspäin, mutta taloudellisessa suhteessa rajusti alaspäin. Vanhemmillani ei ollut juuri lainkaan kulttuurista pääomaa, taloudellista kuitenkin jonkin verran. Toisin kuin minulla. Olen köyhempi kuin he luultavasti milloinkaan ovat olleet, mutta toistaiseksi suvun ainoa akateemisesti koulutettu jäsen.

Olisi syytä vaientaa väitteet siitä, ettei luokalla ole väliä.

Maun ohella hän kaipaisi laajempaa puhetta luokan vaikutuksesta kulttuuriin ja taiteeseen.

– Olisi syytä vaientaa väitteet siitä, ettei luokalla ole väliä. Ne ihmiset, joilla on valtaa haluavat vetää esiin tämän kortin, sulkemalla pois koko ilmiön. Suomi kuitenkin on edelleenkin vahvasti luokkayhteiskunta ja luokka vaikuttaa väistämättä ihmisten valintoihin ja kohteluun. Piste! Tältä pohjalta pitäisi ryhtyä käsittelemään niitä asioita, jotka luokkayhteiskuntaa ylläpitävät. Taidejournalismin kentälläkin olisi huomioitava tämä. Kaikista tärkeintä olisi, että Suomessa tehtäisiin sellaista politiikkaa, joka madaltaisi luokkataustan vaikutuksia. Olisi puhuttava myös syvälle juurtuneista asenteista ja luokkaan perustuvasta, musertavasta ja kuluttavasta häpeästä. Aika lohduttomalta näyttää. Nythän suunta on juuri päinvastainen.

Kirjallisessa ja journalistisessa tuotannossaan ja Mehr sitoo tekstinsä kulloiseenkin yhteiskunnalliseen ja kulttuurihistorialliseen kontekstiin omiin kokemuksiinsa heijastellen. Valtaan liittyvät kysymykset ovat aina kiehtoneet ja askarruttaneet häntä. Kirjassaan Luokkavallan vahtikoirat Emilia Kukkala (nykyinen Männynväli) ja Pontus Purokuru kysyvät, kenen äänellä media puhuu. Heidän mukaansa toimittaja on aina aktivisti, sillä sanojen käyttäminen on jo vallankäyttöä ja teko, joka vaikuttaa maailmaan: ”Neutraali tiedonvälitys on mahdotonta. Kun toimittaja kirjoittaa yhteiskunnasta, hän joko muuttaa yhteiskuntaa suuntaan tai toiseen tai auttaa sitä pysymään ennallaan.”

– Minua kiinnostavat taiteen paikka ja toimijuus yhteiskunnassa. Se, kuinka taide on vaikuttanut yhteiskuntaan ja miten taidetta käytetään politiikan välineenä ja se, kuinka jotkut poliittiset toimijat voivat käyttää taideteoksia omien tarkoitusperiensä pönkittäjänä tai kansalaiset vastarinnan välineenä. Tätähän ei välttämättä tiedosteta. Ei taide ole mikään yhteiskunnasta irrallaan oleva kummajainen, sillä kaikki taide on poliittista. Väite, ettei näin olisi, on sekin poliittinen kannanotto.

Eri asia on, suostuuko kriitikko näkemään taiteen poliittisen potentiaalin. On kustakin kriitikosta kiinni, minkä kulman hän kritiikkiinsä valitsee ja ylipäätään se, tuodaanko poliittinen konteksti esiin kulttuurijournalismissa. Eihän taiteessa mitään vedetä vain hatusta, vaan kaikki perustuu valintoihin Mehr muistuttaa.

Disinformaation, populismin ja valheellisten maailmankuvien syöttämisten voittokulku on Mehrin mukaan vaaratekijä myös kulttuurijournalismille.

– Jos totuus ja valhe menevät sekaisin, niin mistä me kirjoitamme ja miten. Kriittinen ajattelu ja medialukutaito, koko moninainen vyyhti on pitkän kehityksen tulos ja demokratian perusta. Niiden säilyttämisen pitäisi olla itsestään selvää ja myös se, että ne tarvitsevat rahaa. Hyvinvointivaltio oli ihana niin kauan kun se kesti.

Suomen perustuslaissa on mainittu arvot, muun muassa kulttuuri ja taide. Nykyisen hallituksen politiikka sotii räikeästi niitä vastaan.

Se mitä kritiikille, kulttuurijournalismille ja ylipäätään taiteelle tapahtuu nykyhallituksen, äärioikeiston nousun ja muiden aikamme vitsausten myötä turhauttaa Mehriä pahan kerran.

– Nehän ovat jo vaikuttaneet taiteen rahoituksen rajuilla leikkauksilla. On puhuttu ja tehty taidettakin äärioikeiston noususta ja siitä, että enää ei olisi yhteisesti jaettavia arvoja. Ja siitä, mitä on ihmisyys vailla arvoja. Suomen perustuslaissa on mainittu arvot, muun muassa kulttuuri ja taide. Nykyisen hallituksen politiikka sotii räikeästi niitä vastaan. Kysymys on siitä, kuinka pitkälle tämän kaiken annetaan tapahtua. Demokratian ystävänä Mehr toivoo, että seuraavat vaalit tuovat mukanaan muutoksia.

Arvojen kapinasta ja saksien sivalluksista huolimatta SARVn uusi puheenjohtaja rohkenee olla toiveikas niin kritiikin kuin koko kulttuurialan tulevaisuuden suhteen.

– Elämässä ilman toivoa ei ole mitään järkeä. Ilman toivoa ei ole mitään!

Valoa ja voimia, iloakin hän saa – mistäpä muustakaan kuin taiteesta.

 

Kirjoittaja on tamperelainen kulttuuritoimittaja ja kriitikko.

 

Innovatiivinen ja räväkkä Marissa Mehr

Syntynyt 1987.

SARVin hallituksen puheenjohtaja 2026 alkaen.

Kirjailija, kriitikko, FM ja väitöskirjatutkija.

Opiskelee Turun AMK:n Taideakatemiassa medianomin ylempään AMK-tutkintoon tähtäävässä Luova kerronta ja nonfiktio -koulutuksessa.

Kulttuurivihkojen päätoimittaja 2025 alkaen. Päätoimittaja Lumoojassa 2011–2012, vieraileva päätoimittaja Särön numeroissa 26–27. Kritiikin Uutisten päätoimittaja 2014–2018 ja päätoimittajana Mustekalan burleskinumerossa 2018.

Kirjallinen tuotanto: Rusalka: kuiskaajan muotokuva (Siltala, 2021), Aale: huoleton oboisti (Aviador 2021), Burleskitaidetta käsittelevä tietokirja Burleskikirja (Kosmos, 2019), Budapest-sarja (poesia 2018), Veristen varjojen ooppera (WSOY, 2013).

Syksyllä 2026 ilmestyy suomennos unkarilaisen Antal Szerbin teoksesta Budapestin opas marsilaisille – ja vähän muillekin. Seuraava, Unkariin sijoittuva romaani, ilmestyy keväällä 2027.

Erikoistumisalueita: ooppera, kaunokirjallisuus sekä taidekritiikki ja burleski ja Unkari monin tavoin. Erityisesti Budapest, jonka arkkitehtuurista, kulttuurista ja atmosfääristä kaupungissa osan vuotta asuva Marissa Mehr on loputtoman kiinnostunut.