Artikkeli on alkujaan ilmestynyt Kritiikin Uutiset – Kritikernytt -lehden numerossa 2/2016.
Lastenkirjat ovat nykyisin ilahduttavasti esillä tapahtumien, mainonnan, kirjavinkkareiden ja bloggareiden ansiosta. Hypetyksen alle saattaa peittyä asiantuntevan kritiikin tarve.
NYKYLAPSET HUKKUVAT HARRASTUKSIIN ja tapahtumiin, etenkin elämystehtailun ja suorittamisen alle katoavat kirja ja sen myötä lukutaito. Tämä on 2010-luvulla jälleen huomattu, ja lukuharrastus sekä lastenkirjallisuus ovat esillä erilaisten tapahtumien, mainonnan, kirjavinkkareiden ja blogien kautta. Lukukeskuksen ja Lastenkirjainstituutin ensi vuoden Suomi100 Suuri lukuseikkailu -hanke tuo kirjat toivon mukaan viimeisenkin pimentoon jätetyn lapsen käsiin ja silmien alle.
Liian usein kuulee, että kirjat ja lukeminen ovat lasten keskuudessa tylsiä juttuja. Tylsyyden kokemus liittynee pelejä ja elokuvia hitaampaan tahtiin; kirjoissa ei jatkuvasti räjähdä. Ei ainakaan, jos lapsella ei ole sujuvaa lukutaitoa eikä kykyä kuvitella räjähdystä. Lukeminen vaatii taitavaltakin lukijalta aina viitseliäisyyttä, se on pitkäjänteistä hommaa. Hitaus on lukuharrastuksen perusominaisuus, jonka kautta saa vastalahjaksi aikaa ja tilaa omalle ajattelulle sekä lepohetkiä kiireen keskelle.
Syväluotaavan lastenkirjakritiikin kirjoittamisen tarvetta ei selvästi ymmärretä.
Lastenkirjallisuuden tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttusen tuore kirja Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen herättelee huomaamaan, miten monin tavoin lukuharrastus vaikuttaa ihmisen kasvuun ja elämään. Pelkkä selkärangasta kävelyn tai puheen tavoin kumpuava lukutaito ja kyky ymmärtää lukemansa auttavat kummasti arjessa ja säästävät koululaisen voimavarat sanojen tankkaamiselta uusien asioiden oppimiseen.
Konkreettisen lukemisen taidon ja sanavaraston kehittymisen lisäksi lapsuuden lukuharrastus ja erityisesti kaunokirjallisuuden lukeminen kehittää lapsen itsetuntemusta ja ajattelukykyä. Heikkilä-Halttunen on komeasti sanonut, että lukuharrastus alkaa sylistä. Aikuisen ja lapsen yhdessä jakama lukuhetki mahdollistaa elämän ilmiöiden ihmettelyn ja keskustelun avaukset. Sadut ja tarinat ovat matkoja ihmisyyteen ja elämään, toisenlaisiin maailmoihin, kuviteltuun.
Lastenkirjat ovat myös johdatusta kaunokirjallisuuteen taiteenlajina. Sanataiteen rinnalla kuvakirjat ovat monelle lapselle ensimmäinen kosketus myös kuvien, siis kuvataiteen maailmaan. Lapsen kanssa yhdessä lukeminen ja lukemaan oppineen opastus kohti omaa lukuharrastusta ovat taidekasvatusta parhaimmillaan.
Palstatilan vähäisyys johtaa vääristyneeseen näkemykseen lastenkirjallisuuden tasosta.
Laatu takaa lukuinnon
Kun lapsi oppii tavaamaan haparoiden ensimmäiset sanansa, hän on innoissaan. Maailma aukenee. Sen jälkeen lapsi tavaa ylpeänä maitopurkin kyljestä ja tienviitoista. Hän on saattanut myös pitkään haaveilla, että vihdoin aukenee paksun tietokirjan maailma tai vihdoinkin on mahdollista lukea satukirja yksin ilman, että odottelee, koska äidillä tai isällä on aikaa istahtaa lukemaan. Pettymys iskee kovaa, kun lapsi oivaltaa, että tämähän on vielä älyttömän hidasta ja raskasta. Muutaman sanan tankkaamiseen kuluu kohtuuton aika.
Tämän alkuinnostuksen jälkeen ollaan tärkeän hetken äärellä: tarvitaan kipeästi laadukkaita kirjoja, jotka innostavat juuri tämän lapsen jatkamaan harjoituksia. Luettavan on imaistava mukaansa, sillä sujuvan lukutaidon saavuttamiseen on ensitavauksista vielä pitkä ja toisinaan vaivalloinen matka.
Monen lukemaan opettelevan pulmiin vastaus voi olla ikätasoisesti suunnattu kuvitettu kirja, jossa taittoon ja typografiaan on kiinnitetty erityistä huomiota. Valitettavasti on vallalla kummallinen käsitys, että kuvakirjat kuuluvat vauvoille tai korkeintaan taaperoille. Kuvakirjoja on tietysti kaikilla lupa lukea – ja upeimmillaan kuvakirja on liikauttavaa taidetta, joka yhdistää ihmiset isosta pieneen.
Tässä kohdassa lapsi tarvitsee avukseen aikuisen, joka kannustaa ja auttaa löytämään innostavat kirjat. Ja aikuisen paras tuki etsintämatkalla on asiantunteva lastenkirjakriitikko.
Ei pelkkää puhetta
Lastenkirjoja julkaistaan, ostetaan ja luetaan. Uusia painettuja lasten- ja nuortenkirjoja julkaistiin Suomen kustannusyhdistyksen tilastojen mukaan vuonna 2014 883 kappaletta, joista kotimaisten lastenkirjojen osuus oli 206. Aikuisille suunnattuja kaunokirjoja ilmestyi 656 kappaletta. Pelkkiä lastenkirjoja myytiin kappalemäärissä vuonna 2014 parin prosentin verran enemmän kuin aikuisille suunnattua kaunokirjallisuutta yhteensä.
Lastenkirjat ovat nimikemääristä ja myynnistä päätellen tärkeitä ja niistä voidaan kertoa vinkkaamalla, mutta syväluotaavan lastenkirjakritiikin kirjoittamisen tarvetta ei selvästi ymmärretä.
Usein nostetaan esille kaikille tutut suosikkikirjat ja moni tärkeä lastenkirja jää pimentoon, koska lastenkirjakritiikille annettava tila on vähäistä. Valitettava tosiasia on, että isoihin julkaisumääriin mahtuu myös huonoja kirjoja. Kirjamassojen setvimisessä kaivataan ammattilukijaa, kriitikkoa.
Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Paula Halkola uskoo, että lasten lukutaidon ja lukuinnon nostattamisessa auttaisi alusta, josta lukijat ja asiantuntijat löytäisivät tietoa ja etenkin arvioita heterogeenisesta kirjatarjonnasta.
Lastenkirjailija ja kuvittaja Markus Majaluoma on todennut aikoinaan norjalaisessa kuvakirjaseminaarissa, että Suomessa lastenkulttuuria arvostetaan paljon, mutta vain puheissa. Majaluoma osuu suomalaisen ajattelutavan ytimeen sanoessaan, että Suomessa ainoa oikea ja hyväksytty taide syntyy tuskasta, aikuisen tuskasta. Lastenkirja on onnistunut ja arvokas, kun siinä on jokin kosketuspinta aikuisen tuskaan. Hän kirjoittaa vuonna 2001 julkaistun kirjan Tutkiva katse kuvakirjaan artikkelissaan näin:
”Kun nuorisokirja kuvaa lapsen depressiota, ensiaskelia masennuslääkkeiden kanssa, huumeiden kanssa asema-aukiolla, kriitikot kirjoittavat: ”Vahvaa lapsen arjen kuvausta. Kirja, jonka aikuinenkin voi lukea.”
Sellainen on Suomi. Tuskan kuvaus on vahvaa, omakohtaista, mutta suhde lapseen, lapsen maailmaan, ymmärrykseen, tarpeisiin…, nehän häiritsevät meidän aikuisten tuskan maistelua!”
Menneiden aikojen kukoistus
Lastenkirjakritiikille on toisinaan annettu arvoa, mikä on näkynyt lehtien palstoilla. Ensimmäinen lastenkirjakritiikki ilmestyi vuonna 1821, ja säännöllisen lastenkirjakritiikin kirjoittamisen aloitti Arvid Lydecken 1900-luvun alussa. Silloin kritiikissä korostettiin kirjan kasvatuksellisuutta ja perinteisiä arvoja: kuvakirjojen uskottiin olevan hyvä väline lasten maailmankuvan muokkaamiseen.
Sotien aiheuttama taantuma heijastui myös lastenkirjakritiikkiin, mutta sen jälkeen lastenkirja nostettiin taas esille. Toini Havu korosti lastenkirjojen kohdalla laadukasta kieltä ja ohjausta hyvän kirjallisuuden pariin. 1960-luvulta lähtien kritiikki muuttui valistavaksi, ja 1970–1980-luvuilla elettiin lastenkirjakritiikin kulta-aikaa. Lastenkirjojen arvostus näkyi lähes jokaisen päivälehden sivuilla, ja kuvakirjojen kuvia käytettiin isosti lehtien kuvituksissa.
Päivälehtikritiikin loistavan tilanteen turmeli lama, ja vuosina 1989–1991 lastenkirjakritiikkien määrä laski päivälehdissä 38 prosenttia. Vaikka sama prosenttiosuus hävisi myös aikuisille suunnatun kirjallisuuden kritiikistä, horjutti tämä rankemmin lastenkirjakritiikin tilannetta, koska silleoli jo ennestään suotu muuta kritiikkiä pienempi palstatila.
Opastus kohti omaa lukuharrastusta on taidekasvatusta parhaimmillaan.
Paula Havaste harmittelee Tutkiva katse kuvakirjaan -teoksen artikkelissaan, etteiasiasta pidetty suurempaa meteliä ja liiallinen nöyryys aiheutti lisää leikkauksia. Havaste näki artikkelin ilmestymisen aikaan vuonna 2001 lastenkirjakritiikin tilanteessa toivoa paremmasta.
Kritiikki innostaa lukemaan
Lastenkirjakritiikki on lapsen lukuharrastuksen tärkeä tukipylväs. Kritiikki vastaa lastenkirjan kuluttajien tarpeeseen saada asiantuntevaa tietoa tarjolla olevien kirjojen laadusta ja nostaa esille innostavaa luettavaa. Lastenkirjakritiikki tukee myös lastenkirjallisuuden kehitystä ja jatkuvuutta. Kritiikki pyrkii nostamaan esille laadun ja kannustaa siten tekijöitä tekemään lisää – ja ennen kaikkea hyvää lastenkirjallisuutta.
Tällä hetkellä lastenkirjakritiikin kentällä on pulaa palstatilasta, mikä johtaa kritiikin kapeutumiseen ja moniäänisyyden vähenemiseen. Koska lastenkirjakriitikon työ ei toimeksiantojen vähäisyyden vuoksi mahdollista elämiseen riittävää palkkatasoa, on kriitikon hankala erikoistua lastenkirjallisuuteen, ylläpitää asiantuntijuuttaan ja tuntea koko laaja kenttä.
Moni lehti ratkaisee palstatilan puutteessa ongelman niputtamalla kirjat, jolloin yksittäinen kirja saa vain hyvin pienen tilan. Muutamalla hyvin rakennetulla virkkeellä on mahdollista kehua tai haukkua, jopa asettaa teos kontekstiinsa, mutta miksi-kysymykseen vastaaminen vaatii jo enemmän merkkejä. Liian usein päivälehdessä julkaistu arvio typistyy tilan puutteen takia vinkinomaiseksi kuvailuksi. Kirjojen esittelylle on oma tilauksensa, mutta perusteluitta esitettävä näkemys taideteoksesta ei tarjoa mahdollisuutta keskusteluun.
Palstatilan vähäisyys johtaa myös vääristyneeseen näkemykseen lastenkirjallisuuden tasosta. Koska tilaa on vähän, eivät kriitikot mielellään uhraa sitä huonoille kirjoille. Myös heikompilaatuisten teosten olisi hyvä päästä esille, sillä niiden perustellut arviot rohkaisisivat kuluttajia omaan pohdintaan lapsille kirjoitetun kirjallisuuden laadusta.
Ammattitaitoisista lastenkirjakriitikoista on pulaa myös siksi, että asiantuntemuksen piiriin tulisi kuulua tekstin ja tarinan lukemisen lisäksi kuvien lukeminen. Tällä hetkellä suuri osa lastenkirjallisuutta arvioivista kriitikoista on kirjallisuuden alan asiantuntijoita.
Kehitystä narinan sijaan
Vain lastenkirjailijoiden ja lastenkirjakuvittajien työn arvostuksen kautta saamme tulevaisuudessa lukea laadukasta lastenkirjallisuutta. Laatua pystyvät arvioimaan parhaiten ammattitaitoiset kriitikot, jotka lastenkirjojen kohdalla osaavat arvioida yhtä lailla tarinaa, tekstin kieltä ja rakenteita kuin kuvien ja taiton merkitystä ja laatua.
Tämän hetken asiantuntevinta suomalaista lastenkirjakritiikkiä voi lukea Rouva Huun Lastenkirjahyllystä. Päivi HeikkiläHalttusen kirjablogin päivittymisen kustantaa tällä hetkellä Suomen kulttuurirahasto. Blogin mahdollistaa siis julkinen rahoitus. Lastenkirjainstituutin neljä kertaa vuodessa ilmestyvä Onnimanni-lehti pyrkii arvioimaan kymmenen prosenttia Suomessa julkaistavasta lastenkirjallisuudesta.
Kritiikin tilan vähyydestä käy tuttu, jatkuva narina kriitikoiden keskuudessa. Narina lastenkirjakritiikin palstatilan pienuudesta on samaa narinaa kuin muunkin taidekritiikin kohdalla. Printtilehden ahdinko on aikamme selitys kritiikin palstatilan vähäisyydelle, ja arvioiden mittojen lyhenemistä selitetään jopa paperilehden nyt suositulla tabloidikoolla.
Pohjimmiltaan kyseessä on arvokysymys, sillä kritiikkien julkaiseminen voisi ongelman sijaan olla ratkaisu. Miksi lehtiä ostetaan, miksi luetaan? Kulttuuri koskettaa kaikkia ja kulttuurin suurkuluttajia on paljon. Samat ilmiöjutut, henkilöhaastattelut ja teoskuvaukset voi lukea monista kanavista. Syväluotaavat, kriitikon omaääniset taiteen arviot sen sijaan ovat parhaimmillaan lehden omaa ja ainutlaatuista sisältöä. Arvioiden kierrättämisen sijasta maakuntalehdet voisivat siirtyä takaisin tarjoamaan omien kriitikoiden syvällisiä arvioita.
Lastenkirjallisuus koskettaa tavalla tai toisella suurta osaa päivälehtien lukijoista, ja lastenkirjakritiikkiä kirjoitetaan usein laajalle kohderyhmälle. Odotan innolla, mikä lehti tarttuu ensimmäisenä tilaisuuteen nostaa arvoaan lisäämällä omaleimaisen kritiikin julkaisumäärää.
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja kirjallisuuskriitikko.
Kirjallisuutta
Tutkiva katse kuvakirjaan. Suomen nuorisokirjallisuuden instituutti, 2001.
Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia. Tammi, 2003.
Päivi Heikkilä-Halttunen: Lue lapselle! Opas lasten kirjallisuuskasvatukseen. Atena, 2015.
Onnimanni-lehdet 4/92, 2/93, 3/2008.
