”Maailma on liian kaunis moukkien leikkikaluksi!” Näin jyrähti – tai saattoi parkaistakin – syvästi sivistynyt nuori sarjakuvataiteilija Aapo Kukko, kun hän piti kiitospuheensa Euroopan kulttuuripääkaupungissa Oulussa pokattuaan paksulla sarjakuvaromaanillaan Botnia-kirjallisuuspalkinnon.
Kukon viiltävillä terveisillä on monta osoitetta. Ne osuvat sekä itsekkäiden diktatorisesti hallitsevien valtiomiesten tekemään politiikkaan että taiteen ja kulttuurialan rankkaan kurmotukseen kotimaassa.
Historiallinen muistimme on surkuteltavan lyhyt. Kukon kirjassaan esiin tuoma Šostakovitšin ystävän, teatterin uudistajan Vsevolod Meyerholdin teloitus ja hänen puolisonsa kuoliaaksi puukottaminen rinnastuvat sen suoremmin osoittelematta oppositiojohtaja Aleksei Navalnyin eliminointiin ja toimittaja Anna Politkovskajan salamurhaan Venäjällä.
Teos Punainen Beethoven – Sarjakuvasinfonia Dmitri Šostakovitšin elämästä on synkkä ja kylmäävä muistutus siitä, kuinka nopeasti vallan, pelon ja vaientamisen mekanismit voivat palata.
Siksi kaikenlainen moniäänisyyden suitsiminen, Suomen ainoan uutistoimiston STT:n alasajo, Ylen suuret irtisanomiset viime vuonna ja kukoistavan kulttuurilehdistön näivettäminen on nähtävä isossa kuvassa. Erilaiset äänet vähenevät ja toiset vaiennetaan.
Osa alan ihmisistä on ilmaissut olevansa kurkkua myöten täynnä kritiikin ahdingon valittelua. Niin kauan voi valittaa, kun on vielä kurkku ja pää kaulan jatkeena.
Diktatuureissa sensuuria on osattu sumuttaa ja kiellettyjä aiheita on opittu ovelasti kiertämään.
Kukon esiin nostamaa moukkamaisuutta kitkemään tarvitaan asiallista taidepuhetta ja keskustelua. Diktatuureissa sensuuria on osattu sumuttaa ja kiellettyjä aiheita on opittu ovelasti kiertämään. En suinkaan sitä ehdota, vaikka tukka pystyssä todistankin demokraattisen median jyrkkää alasajoa.
Kriitikkoina toimivien ja muiden kulttuurikirjoittajien on pakkotilanteessa ilmeisesti pakko luovasti etsiä uusia väyliä, kanavia ja ehkä myös uusia muotoja.
Riittääkö ammattikriitikoilla ja kulttuurikirjoittamisen freelancereilla muuten enää toimintaedellytyksiä ja kirjoitusalustoja? Ja maksaako joku vapaaehtoisesta ja vaihtoehtoisesta arvostelijatoiminnasta tai asiantuntijatyöstä palkkaa?
• • •
Mediamaiseman muutosta kosketteleva vyörytys lähti liikkeelle pyynnöstä pohtia kritiikkiä maakunnissa ja erityisesti nyt, kun Oulu on Euroopan kulttuuripääkaupunki yhdessä 39 muun pohjoisen kumppanikunnan kanssa.
Onko kulttuuripääkaupunkivuodella ollut vaikutusta taidekritiikin näkyvyyteen?
Nopea ensimmäinen ajatus oli, että eipä juuri ainakaan paikallisjournalismissa. Eri taiteenalojen kritiikkiä julkaistaan Pohjois-Suomessa karkeasti ottaen vain isoimmissa maakuntalehdissä, Pohjoisen kulttuurilehti Kaltiossa ja ylioppilaslehdissä.
Moni esitys, konsertti tai näyttely saa vain yhden arvion tai ei yhtään.
Onko kulttuuripääkaupunkivuodella ollut vaikutusta taidekritiikin näkyvyyteen?
Mutu-tuntuman mukaan eri mediat eivät ole rekrytoineet lisää kriitikoita tai vahvistaneet kulttuuritoimituksiaan kulttuuripääkaupunkivuotta varten. Kriitikkokunta on pohjoisessa suurelta osin avustajia eikä kulttuuritoimittajan tittelillä toimivia kirjoittajia ole jäljellä kourallistakaan.
Oulu Sinfonian intendentti Maija Kuusisto kirjoitti mainosmediana toimivan Oulu 2026 -lehden (5/2026) pääkirjoituksessa otsikolla ”Nyt tai ei koskaan”, että taide- ja kulttuurialan keskittyminen etelään asettaa alan organisaatiot muualla Suomessa ”maakunnan toimijoiksi”.
Euroopan kulttuuripääkaupunkivuosi on Kuusiston mielestä kuitenkin osoittanut, että kulttuurielämää voi katsoa myös toiseen suuntaan.
Realismia silti on, että etelän medioiden into tulla Ouluun on Oulu 2026 -organisaation aktiivisesta markkinoinnista ja suoranaisesta houkuttelusta huolimatta ollut laimeaa ja kiinnostus suurtuotantoihin keskittynyttä.
Helsingin Sanomat on arvioinut saamelaisooppera Ovvlán, joka oli Oulun teatterin, Oulu Sinfonian, Saamen kansallisteatteri Beaivvášin ja Oulu 2026:n yhteinen tilaustyö, sekä Leonard Bernsteinin Mass-teoksen, joka oli Suomen ensiesitys. Esittävän taiteen lehti Rondo on ollut aktiivisempi.
Taidekritiikki ei todellakaan ole ykkössijalla, kun Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden mediaosumia mitataan. Ajan ilmiö ovat blogit, tärpit ja nostot.
Mediamarkkinoinnissa otettiin avuksi myös kotimaiset vaikuttajayhteistyöt, joihin on satsattu satoja tuhansia euroja. Some-mainontaa ja Oulu-videoita ovat tilillään julkaisseet useat mediajulkkikset, esimerkiksi toimittaja-juontaja Ina Mikkola, mediapersoona Rosanna Kulju ja muotitoimittaja-juontaja Sami Sykkö.
Taidekritiikki ei todellakaan ole ykkössijalla, kun Oulun kulttuuripääkaupunkivuoden mediaosumia mitataan.
• • •
Euroopan kulttuuripääkaupungin titteliä kantavassa semipohjoisessa kaupungissa toteutettu 50 miljoonan euron satsaus kulttuuri-ilmastonmuutokseen ja eri tapahtumiin ei siis ole kiinnostanut mediaa meillä ja maailmalla vastaavalla volyymilla kuin Oulu matkailijoita, turisteja kaupunkina.
Oulun kulttuurisäätiön toimitusjohtajan Piia Rantala-Korhosen mukaan vapaa-ajan matkailu on kasvanut 25 prosenttia vuoteen 2025 verrattuna. Erityisen paljon on kasvanut kansainvälinen matkailu.
Kukaan ei varmasti pysty todistamaan, mikä osa siitä on kulttuurimatkailua.
Oulu on kulttuuripääkaupunkivuoden myötä halunnut myös kohottaa profiiliaan Suomen suurimpana saamelaiskylänä. Tämä siima on vetänyt, sillä esimerkiksi saamelaistaiteen näyttelyn Eanangiella – Maan kieli näki Oulun taidemuseossa 22 800 vierailijaa, mikä rikkoi aiempia kävijäennätyksiä.
Kulttuuripääkaupunkiorganisaatio on siivilöinyt mediaa Meltwater-hakukoneen avulla. Oulun kulttuurisäätiön viestintä- ja markkinointipäällikkö Annu Höttönen kertoi, että yksi eniten huomiota saaneista ohjelmakokonaisuuksista on ollut ympäristötietoisuutta herättävä teossarja Climate Clock, josta New York Timesin juttu poimi esiin haukiputaalaislähtöisen Antti Laitisen ja teoksen Olet Tässä, joka sijaitsee Koitelinkoskella Kiimingissä.
Oulu 2026:n viestintä on sitten aktiivisesti pyrkinyt tuomaan julkisuuteen näitä yksittäisiä artikkeleita ja muita mediaosumia.
Kansainvälisiä kritiikkejä löytääkseen täytyy itse tehdä hakuja, koska kritiikkejä ei erityisesti ole seurattu.
• • •
Yksi syvällisimmistä Oulun kulttuuripääkaupunkivuodesta kirjoitetuista verkkoartikkeleista on espanjalaisen kulttuuripolitiikan asiantuntijan Beatriz Garcían blogikirjoitus ”Oulu 2026: Opening a European Capital of Culture by Opening the City”, jossa hän tarkastelee Oulu 2026:n kolmepäiväistä Avajaisfestivaalia ja kaupunkia seremonian tilana.
Euroopan kulttuuripääkaupunkien isännöintiprosesseja yli 20 vuotta tutkineen Garcían kirjoitus tarjoaa särmikkäitä näkökulmia avajaistapahtumaan, joka ei tyypillisesti keskittynyt yhteen televisioitavaan huippuhetkeen ja ikoniseen eleeseen.
Englanninkielisessä blogissaan García näki avajaiset positiivisesti nykyaikaisena paikanrakennuksena sekä kohtaamisten kasautumisena ajan ja tilan yli.
Kerrankin Suomen ja pohjoisen tekijät pääsevät peilaamaan tekemisensä tasoa Euroopan mittakaavassa.
Kansainvälistä huomiota on kerännyt myös Oulun teatterin ja Flow Productionsin yhdessä Raksilan entiseen supermarkettiin toteuttama immersiivinen esitys Faravidin maa, joka sytytti EcocNewsin kriitikon Serafino Paternosterin.
Musiikkikriitikko ja ”elokuvien rakastaja” kuulutti verkkokritiikissään esityksen tavoin, minkä uusien toteemien ympärille päätämme nyt kokoontua yhteisöinä. Paternosterin mielestä Alma Lehmuskallion ja Pirjo Yli-Maunulan ohjaama esitys kysyy oikeat kysymykset aikana, jolloin suuri osa kulttuurituotannosta näyttää keskittyvän yleisön rauhoitteluun.
Kolmas mediaonnistuminen on Cecilia Damströmin säveltämä kantaesitysooppera Ovvlá. Saamelaisooppera sai runsaasti palstatilaa saksalaisen Opernweltin sivustolla. Oulussa ensi-iltaan osallistunut musiikkikriitikko Jürgen Otten kirjoitti tuotannosta reportaasin otsikolla Flieg, Ovllá, flieg!
Ottenin mielestä yhteistuotanto oli virkistävän antidekoratiivinen. Ohjaaja Heta Haanperä, lavastaja Geir Tore Holm ja pukusuunnittelija Bihtošoabbá Helme / Helmi Hagelin esittivät tapahtumat abstraktein ja runollisin kuvin sortumatta keinotekoiseen estetiikkaan.
Oulussa näitä kansainvälisiä arvioita on luettu kiitollisina. Kerrankin Suomen ja pohjoisen tekijät pääsevät peilaamaan tekemisensä tasoa Euroopan mittakaavassa.
• • •
Kriitikot itse ovat puhuneet vuosikausia moniäänisen kritiikin puolesta ja vastustaneet maahamme syntyviä kritiikin erämaita.
Oulussa koettiin liikahdus siihen suuntaan, että myös taiteentekijät ja tekijäorganisaatiot alkavat pikkuhiljaa huolestua.
Pitäisi puhua taiteesta itsestään.
Suomen Säveltäjät ry:n järjestämässä keskustelutilaisuudessa ”Taide – arvo vai itseisarvo” Taideneuvoston uusi puheenjohtaja ja Oulu 2026:n ohjelmajohtaja Samu Forsblom toi esiin huolen taidepuheen ja taiteesta puhumisen vähäisyydestä. Asiat ovat menneet hänen mielestään päälaelleen, kun taiteen arvoa hahmotetaan sen välinearvojen, hyvinvoinnin tai talouden kautta, ja jonakin ”sosiaalisena pöhinänä”.
Sama heijastus näkyy Forsblomin mielestä mediassa. Sosiaalinen kudos on jutuissa päällimmäisenä.
”Sitä suuremmalla syyllä pitäisi puhua taiteesta itsestään. Kritiikki on siihen paras mahdollinen väline. Esimerkiksi Kaija Saariaholla oli polttava tarve säveltää, ja siitä syntyy asioita. Kukaan ei varmaan hänen nuoruudessaan ajatellut, että tästä tulee matkailutuote tai Suomen maakuvabrändi.”
Eeva Kauppinen on kulttuuritoimittaja Kaleva Mediassa.



